Artefactum 1

Kemppi Kuva4e

Hanna Kemppi


Keisarillinen ikonostaasi Helsingissä


Johdanto

 

Keisarillisessa palatsissa (nykyisessä Presidentinlinnassa) Helsingin Pohjoisesplanadin ja Mariankadun kulmassa oli ennen Suomen sisällissotaa pyhän Aleksanteri Nevskin muistolle vihitty ortodoksinen kirkko. Se oli palatsin huoneiden ja rikkaan esineistön kokonaisuuteen nähden pieni mutta käyttötarkoitukseltaan erityinen huonetila. Tutkimuksen vaikeutena on, että kysymyksessä on kadonnut interiööri, josta tiedetään yllättävänkin vähän, kun ottaa huomioon ne sekä kaupunkikuvallisesti että hallinnollisesti keskeiset puitteet, joissa kirkko sijaitsi. Se tunnetaan palatsin rakennuspiirustuksista ilmenevän pohjakaavan, säilyneen kaluston sekä kirkosta ja sen esineistä kertovien asiakirjalähteiden ja sanomalehtikirjoitusten pohjalta. Kirkkoa on muutamaan otteeseen käsitelty myös esimerkiksi Helsingin ortodoksisen seurakunnan historiaa koskevassa kirjallisuudessa.[1]

 

Kirkkointeriöörin hahmottamisen ongelmista kertoo se, ettei siitä ole olemassa yhtään tunnettua valokuvaa, vaikka palatsin tiloja muuten onkin valokuvattu ja esitetty myös maalauksissa. Kirkko on ollut luonteeltaan yksityisempi kuin palatsin edustustilat, mutta ei kuitenkaan täysin ulkopuolisilta suljettu keisarillisen perheen yksityistila, vaan rituaalinen tila ja osa vallan näyttämöä, jollaiseksi koko palatsi on tulkittava.[2] On mahdollista, että interiööriä olisi saatettu valokuvata jonkin kirkossa järjestetyn juhlan yhteydessä. Yksi tällainen olisi voinut olla esimerkiksi toukokuussa 1897 palatsissa vietetty poikkeuksellinen juhla, ruhtinatar Maria Demidoffin (1877–1955) ja ruhtinas Semjon Abamelik-Lazarewin (1851–1916) häät, joihin osallistuneiden arvovieraiden joukossa oli myös keisarillista perhettä.[3] On periaatteessa lisäksi mahdollista, että keisarillisen perheen kuva-albumeissa olisi jokin Helsingin palatsikirkossa otettu valokuva, mutta mitään tietoa tällaisesta ei ole.

 

Tässä artikkelissa ei pyritä rekonstruoimaan Helsingin keisarillisen palatsin kirkon interiööriä kaikkine esineineen, vaan keskitytään tarkastelemaan sen keskeisenä elementtinä ollutta ja nykyisin Kansallismuseon kokoelmiin kuuluvaa ikonostaasia.[4] Lähtökohtana on aavistus siitä, että ikonostaasi on erityinen; että siihen kätkeytyy enemmän erityisyyttä kuin ehkä yhteenkään muuhun palatsikirkon esineeseen. Se tuntuu kertovan jotakin, mitä me emme ole ymmärtäneet. Tässä artikkelissa ikonostaasin piirteitä analysoidaan ja tulkitaan suhteessa 1800-luvun alun Venäjän ortodoksisten kirkkojen ikonostaasien kuvaohjelmiin ja muihin aikakauden kirkollisen kulttuurin piirteisiin sekä etsitään sille mahdollisia relevantteja vertailukohtia. Näin hahmotellaan Helsingin palatsikirkolle sellaista merkitystä, joka sillä saattoi juuri tästä kyseisestä ikonostaasista johtuen olla. Artikkeli perustuu Suomen arkistojen aineistoihin, kirjallisuuteen ja itse esineen tarkasteluun.

 

Keisarillisen palatsin ja sen kirkon historiaa 1843–1918

 

Kului suhteellisen pitkään ennen kuin Suomen suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin perustettiin palatsi Venäjän keisarin residenssiksi, jossa hän perheineen saattoi oleskella Suomeen suuntautuneiden vierailujen aikana. Tarkoitusta varten senaatti lunasti keisari Nikolai I:n määräyksestä kauppias, laivanvarustaja Johan Henrik Heidenstrauchin (1776–1847) kauppakartanon. Se oli komein siihen mennessä Suomeen rakennetuista porvaristaloista ja pystytetty sataman tuntumaan yhdelle kaupungin edustavimmista tonteista arkkitehti Pehr Granstedtin (1764–1828) laatimien piirustusten pohjalta vuosina 1816–1820.[5] Muutos- ja lisärakennustyöt suunnitteli arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778–1840) vuosina 1837–1840. Hänen kuoltuaan tehtävässä jatkoi hänen poikansa Carl Alexander Engel (1818–1843), mutta kun tämäkin kuoli ennen muutostöiden valmistumista, viimeistelyä valvoi arkkitehti Jean Wik (1804–1876).[6] Muut työt valmistuivat vuoden 1843 kuluessa, mutta palatsin sisustus vasta vuonna 1845.[7]

 

Palatsin toiseen eli pääkerrokseen sijoitettiin edustus- ja vastaanottotilojen ohella osa keisarillisista yksityistiloista. Lisäksi rakennuksen pohjoissiiven ja Mariankadun puoleisen siiven kulmaukseen sisustettiin pieni kirkko.[8] Kirkkosaliin johti kaksi sisäänkäyntiä, toinen päätyseinän kautta palatsin pohjoissiivestä ja toinen pitkän sivuseinän keskivaiheilta Mariankadun puoleisesta siivestä. Kirkon läpi saattoi siis kulkea rakennuksen siivestä toiseen. Pohjakaava oli jossain määrin epätavallisen muotoinen. Usein alttarihuoneessa on kaarevaseinäinen apsispääty, mutta palatsissa tilanne oli ikään kuin käänteinen: kirkkosalin takaseinä, jonka keskellä toinen sisäänkäynneistä sijaitsi, oli kaartuva. Muutoin kirkko oli suorakaiteen muotoinen. Epätavallinen muoto oli valittu luultavasti, jotta voitaisiin välttää kirkon toimiminen läpikulkuhuoneena. Kaartuvan seinäpinnan ansiosta kirkkosalin ulkopuolelle voitiin sijoittaa seinän muotoa seuraillut kapea käytävä, jonka avulla saatiin kulkuyhteys palatsin siivestä toiseen. Kirkkoa lämmitettiin kahdella uunilla, jotka oli sijoitettu päätyseinän sisäänkäynnin molemmin puolin symmetrisesti. Kirkkosalissa oli parkettilattia, ja molemmissa sisäänkäynneissä lienee ollut ulospäin aukeavat pariovet.[9]

 

Kemppi Kuva1p
Kuva 1. Keisarillisen palatsin pääkerroksen pohjakaavan yksityiskohta. Kuvasta nähdään kirkkosalin (50) muoto, saliin johtavat kaksi sisäänkäyntiä sekä kirkkosalin ohi kulkeva lyhyt kaareva käytävä (52a) ja kirkon yhteydessä oleva pieni suorakaiteenmuotoinen kirkkokalustohuone (51). Pohjakaavasta voidaan havaita myös ristillä merkityn alttaripöydän ja kolmiovisen ikonostaasin sijainti sekä ikonostaasin ulottuminen leveyssuunnassa kirkon seinästä seinään. Ikonostaasin edustalla on tavanomaiseen tapaan solea-koroke, joka tässä tapauksessa on kaksi askelmaa kirkkosalin lattiaa ylempänä. Solean keskiosassa on puolikaaren muotoinen ulkonema eli amboni. Sen molemmin puolin solean laidoilla on lisäksi kaksi kaidetta.
Kuva: Ica 90:21. 56M 2/3. RakH II. KA. Kuvankäsittely: Hanna Kemppi.

 

Rakennuspiirustusten perusteella kirkon pituus oli runsaat yksitoista ja leveys noin kuusi ja puoli metriä. Huonetila oli kahden kerroksen korkuinen. Kirkon alttaripäädyssä oli alemman kerroksen tasalla kaksi suorakaiteen muotoista ja ylemmän kerroksen korkeudella yksi leveä lunetin muotoinen kaari-ikkuna, jotka valaisivat kirkkosalia ja alttaria.[10] Fasadijäsentelyssä kolmannen kerroksen ikkunarivi koostui säännöllisin välein sijoitelluista suorakaiteen muotoisista ikkunoista, mutta kaari-ikkuna muodosti poikkeuksen tähän riviin. Se oli hienovarainen keino ilmaista fasadijäsentelyssä kyseisen huonetilan erityisyys korostamatta sen käyttötarkoitusta.

 

Kemppi Kuva2p
Kuva 2. Yksityiskohta keisarillisen palatsin fasadipiirustuksesta Mariankadun puolelta. Oikealla ylhäällä oleva kaari-ikkuna ja sen alapuolella olevat kaksi suorakaiteen muotoista ikkunaa antoivat valoa kirkkosaliin ja alttariin.
Kuva: Keisarillinen palatsi, Mariankadun puoleinen fasadi. W. Barmin ja Selim Savonius 6.3.1915.
56M 2/4. Ica 96:16. RakH II. KA. Kuvankäsittely: Hanna Kemppi.

 

Alttarihuone, joka kirkkosalista katsottuna sijaitsi ikonostaasin takana, oli kirkkosalin levyinen ja sen eteläsivulta oli kulkuyhteys pieneen kirkkokalustohuoneeseen. On todennäköistä, että sekä kalustohuoneen että kirkon sisäkatto oli holvaamaton tasakatto.[11] Seinäpintojen värikerroksia ei toistaiseksi ole tarkoin tutkittu, mutta 1840-luvun sisustustöiden jälkeen kirkkosali on maalattu ainakin kertaalleen ennen Suomen itsenäisyyden ajan alkua. Tiedetään esimerkiksi, että seinien alaosassa oli vihreänharmaa peilipaneelikuviointi ja kattolistassa oli grisaille-maalaus, ja että katto oli maalattu valkoisella liimavärillä. Kirkkokalustohuoneen seinät olivat vaaleansiniset.[12]

 

Helsingin palatsikirkko vihittiin keisari Nikolai I:n käskystä pyhän suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin (Nevalaisen) muistolle 25.6.1843. Vihkimisen toimittivat Viipurin katedraalikirkon rovasti Pavel Vinogradov (k. 1862) ja Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon pastori Aleksandr Malozemoff (s. 1790).[13] Mahdollisesti vuodesta 1873 lähtien palatsikirkossa palveli sama pappi, joka vastasi myös Helsingin kenraalikuvernöörintalossa olleen kirkon jumalanpalveluksista.[14] Viimeinen tässä tehtävässä oli rovasti Dmitri Troitski, josta tuli sittemmin Helsingin seurakunnan esimies.[15] Kirkkoa ei ennen 1910-lukua käytetty usein ‒ ilmeisesti lähinnä vain vuosittaisena temppelijuhlana ja harvojen keisarillisten vierailujen aikana.[16] Palatsi oli edustustila ja lyhyiden Suomessa käyntien aikainen residenssi, ei keisarillisen perheen koti. Keisarilliset vierailut sisälsivät runsaasti monenlaista ohjelmaa, joten palatsissa oleskelu oli yleensä lyhytaikaista.[17]

 

Palatsi muutettiin ensimmäisen maailmansodan aikana väliaikaiseksi keisarilliseksi sotasairaalaksi lokakuussa 1914 tehdyn periaatepäätöksen mukaisesti. Rintamantakaiset sairaalat olivat ääriään myöten täynnä ja siksi kauemmas rintamalinjoista, esimerkiksi Suomeen, pyrittiin perustamaan sotasairaaloita. Suomeen kaavailtiin sijoitettavaksi noin 5000–6000 haavoittunutta hoidettavaksi.[18] Palatsisairaalan perustamisen jälkeen kirkko oli tiettävästi säännöllisessä käytössä,[19] sillä potilaat ja henkilökunta olivat Venäjän kansalaisia, pääasiassa venäläisiä ja ortodoksisen kirkon jäseniä. Sodan aikana, maaliskuussa 1915, palatsissa vieraili lyhyesti myös keisari Nikolai II.[20] Vierailu on dokumentoitu muutamassa valokuvassa. Näistä kahdessa lienee samalla ainoa toistaiseksi tunnettu, joskin fragmentaarinen kuvaviite palatsikirkon toimintaan. Valokuvissa keisari on seurueineen sotasairaalan hoitajien ja potilaiden ympäröimänä ilmeisesti valtaistuinsalissa (nykyinen valtiosali). Kuvien keskivaiheilla taka-alalla on heikosti erotettavissa silmälasipäinen mieshenkilö, jolla on ortodoksisen papiston käyttämä lieriömäinen, ylöspäin levenevä kamilavka-päähine. Voidaan olettaa, että hän on palatsikirkon pappi.[21]

 

Venäjän helmikuun vallankumous ja Nikolai II:n vallasta luopuminen merkitsivät käytännössä sekä palatsissa olleen sotasairaalan että palatsikirkon toiminnan päättymistä,[22] vaikka Suomen viranomaiset kiistivätkin, että kirkkoa olisi tässä vaiheessa lakkautettu virallisesti.[23] Suomen sisällissodan aikana kirkkokalusto oli talletettuna lukittuun kirkkoon. Muinaistieteellisen toimikunnan historian osaston päällikkö, intendentti Juhani Rinne (1872–1950) toimi entisen keisarillisen palatsin valtiolinnanhoitajana ja hän oli tällöin vastuussa myös kirkosta.[24] Hieman ennen sisällissodan päättymistä huhtikuussa 1918 Suomen senaatti antoi asetuksen Viaporin linnoituksen haltuunotosta ja muun Venäjän valtion kiinteän ja irtaimen omaisuuden takavarikoimisesta sotasaaliina Suomen valtiolle.[25] Asetuksen nojalla takavarikoitiin myös useita kymmeniä ortodoksisia kirkkoja irtaimistoineen. Valtaosa näistä oli venäläisen sotaväen käytössä olleita sotilaskirkkoja. Keisarillinen palatsi kuului luonnollisesti asetuksen piiriin.

 

Sisällissodan loppuvaiheissa keväällä 1918 tapahtuneen Helsingin valtauksen jälkeen valkoinen armeija ja saksalainen esikunta majoittuivat aluksi palatsiin. Pian sen kolmas kerros otettiin ulkoasiainministeriön käyttöön ja samalla alettiin suunnitella rakennuksen muuttamista kuninkaan-, sittemmin presidentinlinnaksi.[26] Epävakaissa olosuhteissa etenkin kaikenlainen irtain omaisuus oli vaarassa vaurioitua tai joutua ryöstetyksi. Senaatti määräsi kesällä 1918 intendentti Rinteen kokoamaan Helsingin alueen kulttuurihistoriallisesti arvokasta venäläistä omaisuutta kuten sotilas- ja viranomaisarkistoja, kirjastoja ja esineitä väliaikaisiin säilytystiloihin sekä laatimaan näiden kokoelmien hoitosuunnitelman.[27] Rinne luetteloi keisarillisen palatsin kirkkoesineet jo keväällä 1917 muun muassa Helsingin Uspenskin katedraalin diakoni Nikolskijn avustuksella. Kansallismuseo vastaanotti ikonostaasin sekä valtaosan kirkkokalustosta kulttuurihistoriallisesti arvokkaana omaisuutena syksyllä 1919.[28] Myöhemmin Rinne toimitti vielä ainakin yksittäisiä kirkkoesineitä palatsista museoon.[29] Ei kuitenkaan ole ollut löydettävissä mitään tietoa siitä, että hän olisi dokumentoinut esimerkiksi valokuvaamalla tai piirtämällä kirkkointeriööriä vuosina 1917–1919 ennen kuin ikonostaasi purettiin osiin ja esineet pakattiin poiskuljettamista varten.

 

Linnan muutostöiden yhteydessä myös entinen kirkko muuttui perusteellisesti. Kirkkosalin korkea huonetila jaettiin välipohjalla kahteen kerrokseen. Yläkertaan sijoitettiin presidentin yksityinen ruokasali, tarjoiluhuone sekä keittiö ja alakertaan kirjasto. Kirkkoon yhteydessä olleesta pienestä kirkkokalustohuoneesta tehtiin presidentin yksityiskirjasto, jonka kautta oli kierreportaita myöten pääsy yläkertaan.[30] Kolmannen kerroksen tasalla ollut kaari-ikkuna muotoiltiin uudelleen kolmeen osaan jaetuksi suorakaiteen muotoiseksi ikkunaksi.

 

Kemppi Kuva3p
Kuva 3. Nykyisen presidentinlinnan Mariankadun puoleisesta fasadista on edelleen erotettavissa kohta, jossa kirkko sijaitsi. Säännöllisin välein sijoitettujen ikkunoiden rivistössä poikkeuksen muodostaa kolmannen kerroksen kolme lähekkäin olevaa suorakaiteen muotoista ikkunaa, joiden kohdalla oli aiemmin kirkon kaari-ikkuna. Kuva: Hanna Kemppi.

 

Kuten edellä mainittiin, ortodoksisia kirkkoja takavarikoitiin keväällä 1918 Venäjän valtion omaisuutena ja siksi sotasaaliina kerätyn monenlaisen tavaran joukossa oli runsaasti kirkkokalustoa, vaikka kokonaisuutena katsoen kirkollinen omaisuus oli vain pieni osa kaikesta sotasaaliiksi luokitellusta. Aluksi valtaosa takavarikoiduista kirkkoesineistä oli sotasaalisviranomaisten hallussa, mutta sekä esineiden suojeluun ja varastoimiseen että ristiriitaiseenkin keskusteluun niiden tulevasta käytöstä osallistuivat myös museo- ja kirkolliset viranomaiset.[31] Yhtenä suunnitelmana oli, että vuonna 1918 perustetun Suomenlinnan sotahistoriallisen museon yhteyteen tulisi ortodoksinen osasto, jonka kokoelmat rakennettaisiin takavarikoiduista kirkkoesineistä, ennen muuta Viaporin entisen sotilaskirkon kalustosta.[32] Osaston kokoelmia kartutettiinkin 1920-luvun loppupuolelle asti. Suomenlinnaan kuljetettiin sotasaalisviranomaisten varastojen kirkkoesineet Helsingistä sekä entisen keisarillisen palatsin kirkkokalusto valtion museokokoelmista, siis myös ikonostaasi.[33] Museosuunnitelmaa ei kuitenkaan lopulta toteutettu, vaan takavarikoituna olleet kirkkoesineet muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta luovutettiin 1920-luvun lopulla silloiselle Suomen kreikkalais-katoliselle kirkollishallitukselle käytettäväksi Karjalan alueen köyhien ortodoksisten kirkkojen ja kappelien sisustamisessa.[34] Palatsikirkon esineet jäivät Kansallismuseon kokoelmiin ja ne siirrettiin myöhemmin pois Suomenlinnasta, mutta syystä tai toisesta osa niistä joutui ilmeisesti tässä vaiheessa kadoksiin, mikä huomattiin Kansallismuseon kokoelmien myöhemmissä inventoinneissa. Suurin osa kateissa olleista esineistä löydettiin sittemmin Suomenlinnan varastoista.[35] Myös ikonostaasin osia joutui kokonaisuudesta erilleen. Siihen kuuluvat sivuovet olivat jääneet Suomenlinnaan. Ne löydettiin 1980-luvun alussa Ehrensvärd-museon ullakolta.[36] Nykyisin ikonostaasia säilytetään osiin purettuna ja varastoituna Kansallismuseon kokoelmissa.[37] Se on tämän artikkelin ilmestyessä tiettävästi ensimmäisen kerran museoesinehistoriansa aikana esillä Ateneumissa Linnan aarteet -näyttelyssä, joka esittelee Presidentinlinnan taidekokoelmia ja esineistöä.[38]

 

Ikonostaasin rakenne ja kuvaohjelma

 

Helsingin keisarilliseen palatsiin hankittiin ikonostaasi, joka on etenkin sotilaskirkoissa usein käytettyä, koottavaa matka- eli kenttäikonostaasityyppiä. Sitä voi valmistustekniikan osalta verrata kulissiin. Ikonostaasin runko koostuu suurista levymäisistä osista, jotka on valmistettu lautakehikosta sekä kehikon ympäri molemmin puolin pingotetusta ja kehikkoon kiinnitetystä kankaasta. Lisäksi osien alareunassa on rakennetta vahvistava rautalista. Kangaspinta on kauttaaltaan maalattu. Perusrungossa on neljä osaa, jotka kiinnitetään pareittain saranoiden avulla toisiinsa. Tästä muodostuvat rungon kaksi symmetristä puolikasta. Niiden väliin ikonostaasin keskelle sijoitetaan korkeat, alttariin päin avattavat pariovet eli kuninkaanovet[39]. Ne ovat yläosastaan kaarevat ja alaosastaan kuperat. Perusrungon yläreunaan kiinnitetään puutappien avulla koko rungon pituudelta kulkeva, laudasta valmistettu vaakapalkki. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluu säteilevää aurinkoa kuvaava pyöreä, litteä, kullattu metalliosa, joka koostuu kahdesta toisiinsa saranoilla kiinnitetystä puolikkaasta.[40] Sen paikka on kuninkaanovien yläpuolella. Se kiinnitetään yläpalkkiin taustapuolelta salvoilla, joista vain toinen on jäljellä.

 

Palatsin ikonostaasi on varsin hyvässä kunnossa. Suurimmat vauriot ovat taustapuolen kankaassa, joka on paikoin viiltynyt rikki. Koottuna ikonostaasin korkeus on noin 265 cm (auringon kera suurin korkeus on noin 360 cm) ja leveys runsaat 630 cm. Rungon paksuus on noin 3 cm. Paikoillaan ollessaan ikonostaasi ulottui palatsin kirkkosalin seinästä toiseen.[41] Varastointia ja kuljetusta varten matkaikonostaasi mahtui tarvittaessa suhteellisen pieneen tilaan.

 

Luonnollisesti ikonostaasi on vain yhdellä tavalla koottavissa oikein, mutta esineen lyhyt tutkimushistoria osoittaa, että näkemykset kokonaisuudesta ovat olleet aavistuksen toisistaan poikkeavia. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Helsingin palatsin kirkkoa käsittelevien kirjoitusten yhteydessä ei ole ollut resursseja ikonostaasin pystytykseen. Kun se ei toisaalta ole ollut näytteillä aiemmin, ei ole ollut käytännön tarvetta kysymyksen selvittämiseen. Ikonostaasia ei myöskään ole koottu Kansallismuseossa valokuvausta tai muuta dokumentointia varten. Varmoja ei ole oltu siitäkään, ovatko kaikki osat tallella ja jos eivät, mitä puuttuu. Matkaikonostaaseja on säilynyt verrattain vähän ja Suomessa niitä on vain muutama, joten niiden rakenne ei yksinkertaisuudestaan huolimatta välttämättä ole tutkijoille erityisen tuttu. Tutkijoiden käytettävänä ei myöskään ole yhtään palatsin kirkon toiminnan aikana ikonostaasista otettua valokuvaa, kuten edellä on todettu. Ne yksittäiset julkaistut kuvat, joissa ikonostaasi vaikuttaa eheältä kokonaisuudelta, ovat itse asiassa rekonstruktioita, jotka on luotu yhdistelemällä erillisistä osista otettuja valokuvia verifioimatta itse esineestä sitä, kuinka osat todellisuudessa liittyvät toisiinsa. Tämä tausta selittää sen, että tutkijoiden on ollut mahdollista päätyä yksityiskohtien osalta toisistaan eroaviin ratkaisuihin, vaikkakin perusrungon koostumuksesta on oltu yksimielisiä.[42] Myös oheinen kuva 4 on rekonstruktio, joka on koostettu Museovirastossa.

 

Kemppi Kuva4p
Kuva 4. Helsingin keisarillisen palatsikirkon ikonostaasi. Rekonstruktiokuva on koottu irrallisten ikonostaasin osien valokuvista Museovirastossa. Kuninkaanovien yläpuolella oleva aurinko on rekonstruktiokuvassa aavistuksen verran liian korkealla. Sen keskeltä puuttuu pyöreä ikoni, joka on kateissa. Käytössä ollessaan ikonostaasin keskellä olevien suljettujen kuninkaanovien takana on ollut silkkikankaasta valmistettu punainen esirippu, joka on näkynyt kirkkosaliin selvästi ovien yläpuolelle jäävästä raosta ja hieman myös ovien alapuolelta. Kuva: Markku Haverinen, MV H7617:1.

 

Kaikki ikonit on maalattu kangaspintaan öljyvärein. Ne eivät siis ole irrotettavia eikä niitä ole peitetty esimerkiksi arvokkailla jalometallista valmistetuilla riisoilla.[43] Myös arkkitehtoninen jäsentely on maalaus, imitaatio.[44] Valmistusmateriaalien vaatimattomuuden vuoksi tällaisen ikonostaasin sijoittaminen palatsiin ei välttämättä vastaa mielikuvia keisarillista loistoa heijastelevista interiööreistä.[45] Jäsentelyssä on käytetty kuutta harmahtavanvalkeaa, kullalla koristeltua, uusklassistista korinttilaista pilasteri-imitaatiota, kullattuja akanthuslehtiaiheita ja muita kasviornamentteja. Ikoniaiheet on ryhmitelty neljään pilasteri-imitaatioiden rajamaan harmaanvihreään paneeliin. Kutakin ikonia ympäröi kullattu kehysimitaatio. Kehyksiä ja muita kullattuja aiheita on korostettu tummilla varjostuksilla syvyysvaikutelman luomiseksi. Ikonostaasin alaosaan on maalattu oliivinvihreä peilipaneelijäljitelmä ja yläosaan punainen verhokangasimitaatio. Kuninkaanovien takana on ollut punainen silkkiesirippu[46], joka on vedetty suljettujen ovien taakse ja siten se on näkynyt kirkkosaliin pääasiassa yläosastaan. Esiripusta ja kangasimitaatiosta on muodostunut kuin yhtenäinen, seinäntakainen verho. Lisäksi ikonostaasin reunoilla on kaksi niin kutsuttua diakonin ovea. Jotta niistä mahdutaan kulkemaan, ne ovat tässä tapauksessa piilo-ovia eivätkä noudata suhteellisen kapeita paneeli-imitaatioiden rajoja. Ikonostaasin taustapuoli eli alttarihuoneeseen näkyvä puoli on maalattu yksiväriseksi, sinertävänvihreäksi.

 

Venäjän keisarikunnan ikonostaasit noudattavat Bysantin valtakunnan aikana syntynyttä ja edelleen kehitettyä kuvaohjelmaa, jossa suurella osalla ikoneista on vakiintunut paikkansa. Vain tiettyihin kohtiin voidaan sijoittaa valinnanvaraisia aiheita. Ikonit järjestetään riveihin eli kerroksiin, joiden koostamisessa noudatetaan tiettyjä sääntöjä. Kerrosten ja samalla ikonien kokonaismäärä vaihtelee.[47] Helsingin keisarillisen palatsin ikonostaasi on matkaikonostaaseille ominaiseen tapaan matala, vain yhden kerroksen korkuinen. Keskellä olevissa kuninkaanovissa on Marian ilmestys -aihe suorakaiteen muotoisissa kuvakentissä kahteen ovenpuolikkaaseen jaettuna ja tämän aiheen ylä- ja alapuolella neljässä pyöreässä kuvakentässä ovat evankelistojen ikonit: ylhäällä Johannes ja Markus, alhaalla Matteus ja Luukas.[48] Ovien oikealla puolella on kookas Kristus Kaikkivaltias -ikoni suorakaiteen muotoisessa kuvakentässä. Kristuksella on kädessään avattu evankeliumikirja.[49] Vastaavasti ovien vasemmalla puolella on Jumalanäiti Kristus-lapsi sylissään. Molemmissa henkilöhahmot on kuvattu seisomassa pilvien ja kellertävän valon keskellä. Näiden, ikonostaasien säännönmukaisiin aiheisiin lukeutuvien ikoneiden ohella tähän matkaikonostaasiin on valittu vielä kuusi muuta aihetta. Koska laitimmaiset paneelit ovat osa ikonostaasin diakoninovia, olisi odotettavaa, että niihin olisi kuvattu jokin perinteisesti tälle paikalle sijoitetuista aiheista: joko arkkienkeleiden (tavallisesti Mikaelin ja Gabrielin) tai diakonien (tavallisesti Stefanoksen ja Laurentioksen) ikonit. Helsingin palatsin ikonostaasissa näin ei kuitenkaan ole menetelty. Äärimmäisenä vasemmalla on piispa Nikolaoksen suorakaiteen muotoinen ikoni ja sen ylä- ja alapuolella kahden kirkkojuhlan, Kristuksen syntymän ja Kristuksen kasteen pyöreät ikonit. Vastaavasti äärimmäisenä oikealla on kirkon nimikkopyhän, suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin ikoni. Mikäli jätetään huomioimatta se, että ikonostaasin sivuovi on tässä kohdin, sijaitsee Aleksanteri Nevskin ikoni sillä paikalla, jonne pyhäkön nimikkoikoni ikonostaasissa perinteisesti sijoitetaan. Sen ylä- ja alapuolella ovat Kristuksen taivaaseenastumisen sekä Kristuksen ylösnousemuksen pyöreät ikonit. Nämä kirkkojuhlaikonit ovat aihesisällöltään parit. Kristuksen syntymä sekä kaste eli teofania ovat kirkollisessa kalenterissa peräkkäisiä juhlia, samoin ylösnousemus ja taivaaseenastuminen. Jälkimmäisessä ikoniparissa on myös ikonografista yhdennäköisyyttä. Huomattakoon, että kirkkojuhlaikonit edustavat oikeastaan ikonostaasin toiseen tai kolmanteen kerrokseen sijoitettavia aiheita, mutta ne on saatu mukaan matkaikonostaasiin sommittelemalla ne kleimoiksi[50]: aiheet on esitetty vain detaljeina rajaamalla kuvakenttään kaikkein oleellisin.

 

Kuninkaanovien yläpuolella, auringon keskellä on mitä ilmeisimmin ollut kokonaisuuden kannalta tärkeä Ehtoollisen asettamisen ikoni, joka kuitenkin puuttuu Kansallismuseon kokoelmista. Auringon kääntöpuolella pyöreän keskusaukon ympärillä voidaan nähdä mekanismi, jonka avulla ikoni on kiinnitetty paikoilleen. On todennäköistä, että se ei ole ollut kankaalle vaan pyöreälle peltilevylle maalattu. Tiedossa ei ole, milloin ikoni on kadonnut.[51] Mitään muuta ikonostaasista ei tiettävästi puutu.[52]

 

Yksinkertaisesta valmistustavastaan huolimatta Helsingin palatsin ikonostaasi on hienostunut kokonaisuus. On luultavaa, että se on valmistettu Pietarissa, jonka Taideakatemiassa opetettiin niin kutsuttua akateemista ikonimaalausta. Tämä perustui antiikin ja renessanssin sekä näitä ihailleen myöhemmän taiteen opiskeluun, eurooppalaisten mallikuvien sekä elävän mallin käyttöön.[53] Palatsin ikonostaasin henkilöhahmojen kuvaustapa, valohämyn käyttö sekä draperian käsittely on suhteellisen taidokasta. Aiheiden esitys vastaa läntisen taiteen traditiota. Esimerkiksi ylösnousemusaiheessa haudasta nousevalla Kristuksella on voiton lippu kädessään, ja jos pyhille henkilöille on kuvattu sädekehä, se on esitetty renkaana pään yläpuolella. Usein varsinkin 1800-luvun ikonostaaseista on löydettävissä kopioita esimerkiksi Raffaello Sanzion (1483–1520) Madonna-aiheista tai Guido Renin (1575–1642) teoksista. Helsingin palatsin ikonostaasissa näin selkeitä esikuvia ei ole, vaikka sen ikonit perustuvatkin lähinnä italialaiseen ja ranskalaiseen maalaustaiteeseen. Esimerkiksi Maria on ilmestys-aiheessa esitetty läntisen tradition mukaisessa kompositiossa syventyneenä mietiskelyyn lukupöydän ääressä, kun enkeli ilmestyy hänelle valkea puhtauden lilja kädessään. Vaikka kompositio ei olekaan toisinto esimerkiksi Eustache Le Sueurin (1617–1655) Marian ilmestys -aiheisista maalauksista,[54] on etenkin enkelin kasvonpiirteissä huomattavaa yhdennäköisyyttä. Le Sueur oli yksi Ranskan taideakatemian perustajista ja hänen teoksensa tulivat tunnetuiksi myös Venäjällä. Ne ovat yksi mahdollinen esikuva palatsin ikonostaasin maalarille.

 

Ikonostaasin alkuperä on kuitenkin epäselvä. Itse esineessä ei ole havaittavissa esimerkiksi signeerauksia tai muita merkintöjä, jotka auttaisivat tekijän selvittämisessä tai tarkentaisivat sen valmistus- tai hankinta-ajankohtaa ja alkuperää. Siinä ei ole sellaisia vaurioituneita kohtia, päällemaalauksia tai paksuja likakerroksia, joiden voisi ajatella peittäneen mahdollisia merkintöjä. Ikonostaasissa ei myöskään ole valmistajan leimoja tai etikettejä. Ainoa merkintä on Kansallismuseon inventointinumero.

 

Kirjallisuudessa on esitetty arvelu, että ikonostaasi olisi ennen Helsingin palatsiin sijoittamista ollut Luumäellä Taavetin linnoituksen Pyhän Daavid Tessalonikalaisen kirkossa, joka rakennettiin 1700-luvun lopulla. Linnoituksen käyttö sotilaallisiin tarkoituksiin loppui jo vuonna 1803, mutta kirkko purettiin vasta 1820-luvun lopulla. Jos ikonostaasin alkuperä olisi tämä, on oletettavaa, että se olisi hankittu kirkkoon jo 1700-luvun lopulla eikä vasta lähempänä kirkon purkamisajankohtaa.[55] Helsingin keisarillisen palatsin asiakirjoissa ikonostaasista puhutaan harvoin eikä sen tekijää tai alkuperää kerrota. Asiakirjojen sanamuodot ovat myös tulkinnanvaraisia. Esimerkiksi kenraalikuvernööri Aleksandr Menschikoff (1787–1869) mainitsi toukokuussa 1843 ikonostaasin pystyttämisen kirjeessään keisarillisen palatsin hoitajalle ja kunnostustöistä vastanneelle Otto Wilhelm Klinckowströmille (1778–1850), mutta kirjeestä ei käy ilmi, oliko kysymys uudesta vai jo aiemmin muualla käytetystä ikonostaasista.[56] Toisaalta palatsin interiöörien maalaustöistä vastannut maalarimestari Lars Johan Källström (1809–1878) laskutti kirkon seinä- ja kattopintojen sekä koristemaalaustöiden yhteydessä myös ”kahden kankaalla päällystetyn, maalatun ja kullatun laudan valmistamisesta ikonostaasia varten ja niiden pystyttämisestä”[57]. Kuvailu sopisi ehkä jopa ikonostaasin perusrunkoon, mutta silti Källströmiä ei voida pitää ehdokkaana ikonostaasin valmistajaksi. Rungon reunaosia lähemmin tarkasteltaessa havaitaan, että vasemman osan vasempaan ja vastaavasti oikean osan oikeaan laitaan on tehty kapea, runsaan 30 cm:n levyinen liitososa, joka kohoaa hieman muuta runkoa korkeammalle. Näihin osiin on maalattu puolikas ikonostaasin reunimmaisista pilasteri-imitaatioista ja ylälaitaan ikonostaasin yläpalkkia imitoiva osa. Pilasterin halki kulkee selvä vertikaali sauma. Etenkin pilasterin jalustassa huomio kiinnittyy kullatun lehti-imitaation väri- ja taidokkuuseroihin pystysauman eri puolilla. On ilmeistä, etteivät ne ole yhden ja saman maalarin työtä. Oikean ja vasemman laidan liitososa erottuu muusta rungosta myös siten, ettei ikonostaasin alareunassa kulkeva rautalista ulotu siihen eikä liitososan alareunaa ole myöskään maalattu.

 

Kemppi Kuva5p
Kuva 5. Ikonostaasin kahden reunimmaisen pilasteri-imitaation neljä yksityiskohtakuvaa, ikonostaasin vasemman ja oikean reunan ylä- ja alaosat. Ylemmissä pikkukuvissa nähdään pilasterien keskellä kulkeva selvä pystysauma ja ikonostaasin yläkulmien jatkuminen muuta runko-osaa korkeammalle. Pilasterien korinttilaiset kapiteelit jakautuvat sauman kahden puolen, ja maalausjäljessä on hienoisia eroja. Alemmissa pikkukuvissa pilasterien alaosan erot ovat helposti havaittavan suuret. Liitososaan tehty koristemaalaus on suorastaan kömpelö. On mahdollista, että maalarimestari Källströmillä oli kiire ja alaosa jäi viimeistelemättömäksi, tai luultavimmin hän teki itse hieman vaativammat kapiteelien täydennykset ja antoi pilasterin jalustan täydennyksen maalaamisen oppipojan tehtäväksi. Lisäksi alemmissa kuvissa nähdään ilmeisesti lattialistan vuoksi alanurkkiin tehdyt loveukset. Kuva: Markku Haverinen, MV H7617:1. Kuvankäsittely Hanna Kemppi.

 

Voidaan siis päätyä ajatukseen, että maalarimestari Källström sai tehtäväkseen valmistaa ikonostaasin kumpaankin reunaan huomaamattoman liitososan, jonka avulla kokonaisuus saatiin sovitetuksi Helsingin palatsikirkon solealle[58] ja ulottumaan huonetilan seinästä seinään. Alakulmien reuna on lovettu siten, että nähtävästi ikonostaasi on istunut suhteellisen täsmällisesti kirkkosalin jalkalistaan. Näin ollen siinä on mitä ilmeisimmin eri-ikäisiä osia. Samalla voidaan pitää sangen todennäköisenä, ettei tätä ”vääränkokoista” ikonostaasia ole alun perin tilattu Helsingin palatsin kirkkoa varten, vaan se on valmistettu ennen 1830-luvun loppua.

 

Vertailuesimerkkejä Vilnasta ja Tsarskoje Selosta

 

Matkaikonostaasin sijoittaminen Helsingin keisarillisen palatsin kirkkoon oli epätavanomainen valinta mutta ei kuitenkaan ainutlaatuinen erikoisuus. On selvää, että Venäjän palatseissa on ollut eri-ikäisiä, eri syistä ja eri käyttötarkoituksiin perustettuja pyhäkköjä, ja voidaan todeta, että niissä on yleensä ollut tavanomainen kiinteä ikonostaasi. Monissa tapauksissa palatsikirkot ovat olleet kooltaan suhteellisen pieniä ja luonteeltaan lähempänä yksityistä kuin julkista tilaa. Maallisen ja kirkollisen vallan loisteliaimmat kohtauspaikat, keisarilliset hää-, kruunajais- ja hautauskirkot ovat yleensä sijainneet palatsien ulkopuolella. Tutkimuksen vaikeutena on, että Venäjän keisarikunnan aikaisia alkuperäisiä palatsien kirkkointeriöörejä on vähän jäljellä. Myös lähintä vertailumateriaalia eli säilyneitä 1700-luvun lopun tai 1800-luvun alkupuolen matkaikonostaaseja (tai muitakaan matkaikonostaaseja) on vähän, samoin kuin interiöörivalokuvia Venäjän keisarikunnan ortodoksisista kenttäkirkoista.

 

Venäjän keisarikunnasta ja samalla suhteellisen läheltä Suomen suuriruhtinaskuntaa on kuitenkin löydettävissä ainakin muutama varteenotettava esimerkki palatsikirkkojen matkaikonostaaseista. Seuraavassa tarkastellaan näistä kahta, Vilnan ja Tsarskoje Selon ikonostaaseja. Näissä on ensinnäkin huomattavaa keskinäistä samankaltaisuutta erityisesti sommittelussa mutta osittain myös käyttöhistoriassa, ja toiseksi verrattaessa niitä Helsingin palatsikirkon ikonostaasiin voidaan havaita huomattavaa yhtenevyyttä. Tyylillinen ja sommitelmallinen samankaltaisuus ei nähdäkseni ole selitettävissä pelkästään ikonostaasien yleisillä ominaisuuksilla. Tämän vuoksi vertailukohtana olevien ikonostaasien piirteitä ja käyttöhistoriaa on syytä tarkastella lähemmin. Kuten edellä tuli esiin, yleisesti ottaen ikonostaasit noudattavat tiettyjen sääntöjen mukaan rakennettua kuvaohjelmaa, jossa sattumanvaraisuudella on vähän sijaa, vaikka säännönmukaisuuteen sisältyykin valinnanvaraa. Vertailuesimerkeissä tämä tarkoittaa sitä, että kuninkaanovet ja sen molemmin puolin olevat ikonit sekä auringon keskellä oleva aihe on valittu kuvaohjelman yleisten sääntöjen mukaan, mutta muualle ikoniaiheet voidaan valita vapaasti, kuten myös arkkitehtoninen jäsentely ja koristeaiheet.

 

Vilnan palatsi oli aluksi kenraalikuvernöörin asuin- ja virkapalatsi. Venäjän keisarit asuivat siellä useaan otteeseen 1800-luvun mittaan. Keväästä 1812 lähtien palatsissa asui keisari Aleksanteri I (1777–1825), kunnes Venäjälle hyökännyt Napoleon (1769–1821) asettui sinne. Venäläisessä historiankirjoituksessa sota tunnetaan ”isänmaallisena sotana”. Napoleonin joukot peräytyivät Venäjältä vuoden 1812 lopulla.

 

Palatsin yhteen huoneeseen keisari Aleksanteri sisusti oman nimikkopyhänsä, suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin muistolle vihityn kirkon. Vilnassa oli tuolloin vain yksi pieni ortodoksinen kirkko, ja uskonnollisesti suuntautunut hallitsija lienee kaivannut aina saavutettavissa ollutta pyhäkköä. Kirkon kalustoluettelo mainitsee, että keisari otti ikonostaasin ja kaikki kirkkoesineet mukaansa sotaan vuonna 1812, ja ne olivat hänen matkassaan aina vuoteen 1819 asti, jolloin ne tuotiin takaisin Vilnan palatsiin.[59]

 

Kemppi Kuva6p
Kuva 6. Keisari Aleksanteri I:n matkaikonostaasi, jonka hän sijoitti Vilnan palatsiin sisustamaansa kirkkoon.
Kuva: Рѣчменскiй 1912: 9.

 

Todennäköisesti Vilnan palatsikirkon empiretyylinen matkaikonostaasi valmistettiin Pietarin Taideakatemiassa, ja on mahdollista, että tekijänä oli yksi tai mahdollisesti useampikin oppilas 1810-luvun alussa. Kirjallisuudessa maalaustyötä on luonnehdittu taidokkaaksi mutta melko nopeasti tehdyksi. Ikonit oli maalattu läntisen maalaustaiteen esikuvien mukaan niin kutsuttuun akateemiseen tyyliin. Kirkon esineistö ja ikonostaasi olivat yksinkertaiset, jopa vaatimattomat ottaen huomioon keisarillisen käyttöyhteyden.[60] Kuten Helsingin, myös Vilnan palatsin matkaikonostaasi oli kokonaisuudessaan maalattu kankaalle ja kiinnitetty puukehikkoon.[61] Se koostui klassistisin aihein jäsennellyistä, pilasterien rajaamista vaaleista paneeli-imitaatioista, joiden yläosa oli kovera ja alaosa kupera ja joiden ylä- ja alapuolelle jäänyt tila oli maalattu tummaksi. Paneeleissa vuorottelivat suorakaiteen muotoiset ja pyöreät ikonikentät samaan tapaan kuin Helsingin palatsin ikonostaasissa. Kullattuja kasviornamentteja oli käytetty koristeaiheina hieman runsaammin. Kooltaan kokonaisuus oli vain aavistuksen verran Helsingin ikonostaasia pienempi: runko-osan kokonaisleveys oli noin 630 cm ja korkeus noin 230 cm.[62]

 

Kuvaohjelma oli erilainen kuin Helsingin palatsin ikonostaasissa, kun katsotaan sitä, mitä siihen sisältyi säännönmukaisten Kristuksen ja Jumalanäidin ikonien sekä kuninkaanovien aiheiden ja niiden yläpuolella säteilevän auringon keskellä olleen Ehtoollisen asettamisen ikonin lisäksi. Koska matkaikonostaasi koostui vain muutamasta paneelista, olivat reunimmaiset paneelit samalla sivuovia. Kuten edellä tuli esiin, niihin kuvataan perinteisesti joko diakonien tai arkkienkeleiden ikonit, joskaan kuvaohjelman säännöt eivät ole tältä osin ehdottomat. Vilnankaan palatsin ikonostaasissa ei noudatettu tätä perinnettä. Kummallekin laidalle valittiin yhdestä suorakaiteen muotoisesta ja kahdesta pyöreästä ikonista koostunut ryhmä. Oikeassa reunassa oli suorakaiteen muotoinen piispa Spiridonin ikoni sekä sen yläpuolella keisarin ja samalla kirkon nimikkoikoni, suuriruhtinas Aleksanteri Nevski. Alinna oli suurmarttyyri Georgios. Vastaavasti vasempaan reunaan oli valittu marttyyri Nikitan suorakaiteen muotoinen ikoni. Sen yläpuolella oli piispa Nikolaos ja alapuolella arkkienkeli Mikael. Lisäksi kuninkaanovien molemmin puolin olleiden kookkaiden ikonien alapuolelle oli maalattu antikisoiva, kullattu reliefi-imitaatio, jollaisia Helsingin palatsin ikonostaasissa ei ole. Kristuksen ikonin alapuolella oli aihe Tuhlaajapojan paluu, ja Jumalanäidin ikonin alapuolella Kristus siunaa lapsia. Tähän ikonostaasiin sisältyivät myös samat tekstit, jotka on maalattu Helsingin ikonostaasiin, ja joiden merkitykseen palataan myöhemmin.[63]

 

Kun kenttäkirkko ikonostaaseineen oli palautettu ”isänmaallisen sodan” jälkeen Vilnan palatsiin vuonna 1819, sitä laajennettiin. Ensinnäkin sitä korotettiin teettämällä alaosaan peilipaneelisokkeli. Lisäksi kumpaankin reunaan lisättiin kaksi aiempaan kokonaisuuteen tyylillisesti istuvaa paneeli-imitaatiota. Jokaiseen näistä maalattiin kookkaat suorakaiteen muotoiset ikonit sekä niiden alle reliefi-imitaatiot. Ikonostaasi tuli näin koostumaan kuninkaanovien ohella kahdeksasta paneelista. Laajennus toteutettiin ehkä vasta 1850-luvun alussa keisari Nikolai I:n hallitsijakaudella.[64]

 

Kemppi Kuva7p
Kuva 7. Vilnan keisarillisen palatsin suorakaiteen muotoisen kirkkosalin päädyssä oli matala solea-koroke, jolle pystytettiin laajennettu keisari Aleksanteri I:n kenttäikonostaasi. Kuva: Рѣчменскiй 1912: 53.

 

Koska Vilnan palatsin ikonostaasi oli keisarillisen statuksensa ohella kytköksissä yhteen Venäjän silloisen lähihistorian merkittävimmistä sodista, sillä oli huomattavaa historiallista arvoa. Sodan satavuotisjuhlien lähestyessä se siirrettiin vuonna 1910 Moskovaan Napoleonin vastaisesta sodasta kertovaa erikoismuseota varten koottuun kokoelmaan, mutta tiettävästi se ei ole säilynyt nykypäiviin.[65]

 

Toinen vertailuesimerkki on Tsarskoje Selon Aleksanterin palatsin kirkon ikonostaasi. Keisarinna Katariina II (1729–1796) oli rakennuttanut palatsin häälahjaksi pojanpojalleen, myöhemmälle keisari Aleksanteri I:lle 1790-luvulla, ja siitä tuli keisari Nikolai II:n pysyvä residenssi vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen aina keisarillisen perheen vangitsemiseen asti. Kirkko sisustettiin palatsiin vasta Nikolai II:n hallitsijakauden alkupuolella vuonna 1897, mutta sinne sijoitettiin kenttäikonostaasi, joka kytkeytyi keisari Aleksanteri I:een. Se oli aiemmin ollut Pietarin Talvipalatsissa. Nykyisin se on Eremitaasin taidemuseon kokoelmissa Pietarissa.[66]

 

Kemppi Kuva8p
Kuva 8. Pietarin Talvipalatsista 1890-luvun lopulla Tsarskoje Seloon siirretty taiteilija V. K. Šebujevin maalaama matkaikonostaasi, joka on nykyisin Eremitaasissa Pietarissa. Kuva: Splendour and Glory 2011: 174.

 

Tiettävästi tämä ikonostaasi oli keisari Aleksanterin vuonna 1816 taiteilija Vasili Kuzmitš Šebujevilta (1777–1855) tilaama kopio edellä tarkastellusta Vilnan palatsin kenttäikonostaasista.[67] Samankaltaisuus onkin ilmeinen. Ikonostaasi on maalattu kankaalle ja kiinnitetty puukehikkoon. Se koostuu kuninkaanovien ohella neljästä paneeli-imitaatiosta. Ne ovat pohjaväriltään vaaleita, ylhäältä koveria ja alhaalta kuperia. Paneeli-imitaatioiden ulkopuolelle jäävä tila on vaaleanruskea. Alaosaan ei tiettävästi ole maalattu peilipaneeli-imitaatiota toisin kuin Helsingin ikonostaasissa, ja myös verhoimitaatio puuttuu.[68] Paneelit on jäsennelty Vilnan ikonostaasista tutulla tavalla ja samanlaisilla kullatuilla kasviornamenteilla. Ikonit on jaoteltu suorakaiteen ja ympyrän muotoisiin kuvakenttiin. Kuninkaanovissa ja sivupaneeleissa olevien suorakaiteen muotoisten ikonien kehysten ylä- ja alareunassa olevat kullatut kasviornamentit ovat niin ikään samanlaiset. Lisäksi kokonaisuus sisältää samat tekstit.

 

Vilnan palatsin ja taiteilija Šebujevin maalaaman ikonostaasin kuvaohjelma on täysin sama,[69] mutta yksittäisten aiheiden sommittelua ei ole suoraan kopioitu Vilnan palatsin ikonostaasista, vaikka taiteilija onkin toteuttanut työn akateemisen ikonimaalauksen hengessä. Esimerkkinä tästä voidaan poimia arkkienkeli Mikaelin ikoni äärimmäisenä vasemmalla olevan paneelin alaosassa. Šebujev on toteuttanut siinä kopion Guido Renin 1630-luvulla valmistuneesta teoksesta Arkkienkeli Mikael voittaa Saatanan.[70] Kooltaan tämä ikonostaasi on Helsingin ja Vilnan ikonostaaseja pienempi, korkeudeltaan 310 cm (ilmeisesti kuninkaanovien yläpuolella oleva aurinko mukaan lukien) mutta leveydeltään vain 496 cm.[71]

 

Keisari Aleksanterin ikonostaasien ryhmä

 

Edellä tarkastelluista ikonostaaseista kahden on siis mainittu olleen keisari Aleksanteri I:n käytössä joko ”isänmaallisen sodan” aikana tai heti sen jälkeen. Toisaalta on löydettävissä tietoja vielä kolmesta muustakin ikonostaasista, joita yhdistää koristeaiheiden ja jäsentelyn samankaltaisuus ja jotka kaikki ovat kytkettävissä keisari Aleksanteri I:een. Sen sijaan kuvaohjelmissa on eroja tai niistä tiedetään hyvin vähän.

 

Uusimmassa kirjallisuudessa esitetään, että Vilnan palatsissa ollut ikonostaasi oli varsinainen alkuperäinen keisarillinen kenttäikonostaasi, joka Aleksanterilla oli mukanaan sodassa. Hänen kerrotaan teettäneen tästä neljä kopiota.[72] Vaikka kirjallisuudessa ei mainita, mitkä nämä neljä olivat, tai mikä näiden keskinäinen järjestys ja valmistusajankohta oli, luonnollisesti yksi on edellä tarkasteltu, sittemmin Tsarskoje Selon palatsissa ollut taiteilija V. K. Šebujevin maalaama kokonaisuus. Šebujevin maalaamana pidetään toistakin ikonostaasia, jota Aleksanteri I:n kerrotaan käyttäneen sodan aikana pääesikunnassa. Sodan päätyttyä se siirrettiin Firenzeen, jonne perustettiin Venäjän lähetystö vuonna 1815. Sinne avattiin Kristuksen syntymän muistolle pyhitetty kirkko. Tämän ikonostaasin kerrotaan niin ikään päätyneen museokokoelmiin Venäjälle, mutta kadonneen vuoden 1917 myllerryksessä.[73]

 

Kolmas keisarin kenttäikonostaasin kopio on nykyisin Alankomaiden Haagissa. Sen alkuperästä eri lähteet kertovat jopa ristiriitaisesti. Yhtäältä sen on mainittu olleen keisari Aleksanteri I:n joukkojen mukana Napoleonin vastaisessa sodassa ja päätyneen tämän seurauksena Pariisiin. Toisaalta vanhemmassa kirjallisuudessa kerrotaan, että keisari teetti sen itselleen vasta sodan jälkeen käytettäväksi Pietarin Talvipalatsissa, kun alkuperäinen kenttäikonostaasi oli palautettu Vilnan palatsiin.[74] Vastaavia taustatietoja liitetään myös nykyisin Eremitaasin kokoelmissa olevaan, edellä käsiteltyyn ikonostaasin. Tämä kuvastaa sitä, että ”alkuperäisen” ikonostaasin ja ”kopioiden” välisiä suhteita, alkuperää ja käyttöhistoriaa ei ole vielä tutkittu kovinkaan perusteellisesti. Haagissa tämä kolmas ikonostaasi on nykyisin siksi, että keisari Aleksanteri lahjoitti sen sisarelleen Anna Pavlovnalle (1795–1865), joka oli Alankomaiden kruununprinssin, sittemmin kuninkaan Vilhelm II:n (1792–1849) puoliso vuodesta 1816 lähtien. Anna Pavlovna perusti Pyhän apostoleinvertaisen Magdalan Marian hovikappelin Haagin Kneuterdijkin palatsiin tiettävästi vuonna 1817 ja sijoitti ikonostaasin sinne. Myöhemmin se on siirretty nykyiseen paikkaansa pieneen kirkkoon Haagin keskustan alueella.[75]

 

Kemppi Kuva9
Kuva 9. Haagissa oleva keisarillinen ikonostaasi noudattaa pääpiirteissään Vilnan palatsin ikonostaasin mallia, mutta sisältää oleellisia eroja rakenteen, koristeiden ja kuvaohjelman suhteen. Kuva: Гончарова 2013.

 

Haagin ikonostaasi koostuu kuninkaanovien ohella neljästä vaaleasta paneeli-imitaatiosta, mutta poikkeaa edellä tarkastelluista ikonostaaseista sekä rakenteensa että sommittelunsa osalta. Runko on keskiosastaan taivutettu siten, että kuninkaanovet ovat lähempänä alttaria kuin sivuovet, eli ikonostaasin paneelit eivät kaikki ole samalla horisontaalilla linjalla. Alareunassa ei ole peilipaneeli-imitaatiota tai sokkelia eikä ylälaitaan ole kuvattu paneelien taakse jäävää verhoa, vaan nämä pinnat ovat yksiväriset. Vaikka ikonien sijoittelun perusajatus on sama kuin edellä käsitellyissä ikonostaaseissa, paneeleihin on sommiteltu vähemmän ikoneita. Kuninkaanovissa on Marian ilmestys -aiheen ohella vain kaksi pyöreää ikonia, joihin kumpaankin on kuvattu kaksi evankelistaa. Pyöreät ikonit puuttuvat reunimmaisista paneeleista kokonaan. Kullattuja koristeaiheita on sen sijaan runsaammin. Esimerkiksi kuninkaanovien yläosassa on kullattu, kookas girlandiaihe, ja alaosassa pyöreiden ikonien alapuolella vastaava pienempi aihe. Huomiota kiinnittää myös se, että kirkon nimikkoikoni, läntisen maalaustaiteen esikuvien mukaan vanitas-henkisessä sommitelmassa katuvana kuvattu Magdalan Maria, on sijoitettu vasemmanpuoleiseen sivuoveen. Muissa keisarillisissa ikonostaaseissa nimikkoikoni on oikeanpuoleisessa sivuovessa. Taiteilija on noudattanut akateemisen maalaustaiteen ihanteita. Esikuviksi voidaan helposti löytää ainakin Raffaello Sanzio. Kuninkaanovien vasemmalla puolella oleva kookas Jumalanäidin ikoni on toisinto tunnetusta Raffaellon alttarimaalauksesta La Madonna di San Sisto[76].

 

Oletettavasti neljäs keisarillinen ikonostaasi sijaitsi Taganrogin kaupungissa Asovanmeren rannalla. Siitä on saatavilla niukasti tietoja. Etelä-Venäjällä matkustaessaan keisari Aleksanteri I majoittui Taganrogissa vuonna 1818 vaatimattomaan puolitoistakerroksiseen kivitaloon, jota sittemmin alettiin kutsua keisari Aleksanterin palatsiksi. Hän oli puolisoineen myös vuoden 1825 syksyllä matkalla Taganrogin seudulla. Tällöin hän sairastui ja kuoli Taganrogin palatsissa. Rakennukseen sisustettiin pieni Ristin ylentämisen juhlan muistolle pyhitetty kirkko, jonne tuotiin kenttäikonostaasi. Vähäisen lähdeaineiston valossa myös tämä ikonostaasi vaikuttaa sommittelultaan vastaavalta kuin edellä käsitellyt esimerkit. Muun muassa suorakaiteen muotoisten ja pyöreiden ikoneiden rytmittely paneeleihin lienee samanlainen kuin Vilnan palatsin ikonostaasissa, mutta yksityiskohdista ei ole tietoa. Paneelien pohjasävy ei ehkä ole yhtä vaalea kuin muissa Aleksanteriin liitetyissä keisarillisissa ikonostaaseissa, kuten se ei ole Helsingin palatsin ikonostaasissakaan. Kirkko suljettiin Venäjän sisällissodan jälkeen 1920-luvun alkupuolella. Rakennus ei ole säilynyt, ja kirkon esineet sijoitettiin taidemuseoon, mutta ikonostaasin tarkemmasta kohtalosta ei ole tietoa.[77]


Kemppi Kuva10
Kuva 10. Taganrogin ikonostaasi valokuvattuna 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa.
Kuva: Частный музей Пушкинский дом на Кавказе.


Esiin nouseva ”isänmaallisen sodan” aikaisten tai keisari Aleksanteriin liitettävien samantyyppisten kenttäikonostaasien runsaus on yllättävää, mutta niihin liittyvät provenienssitiedot eivät ole suoranaisesti ristiriitaisia. On silti ilmeistä, että aihepiiriin sisältyy runsaasti avoimia, tutkimattomia kysymyksiä. Ehdotuksia edellä mainittujen keisarillisten ikonostaasien keskinäisistä suhteista voidaan esittää olettaen, että eri lähteistä poimitut sangen lyhyet ja hajanaisetkin maininnat ovat paikkansapitäviä. Vaikka aiemmassa tutkimuksessa Helsingin ikonostaasia ei millään tavalla ole yhdistetty tässä esiin tuotuihin esimerkkeihin eikä sillä ole mitään tunnettua yhteyttä keisari Aleksanteri I:een eikä Napoleonin vastaiseen sotaan, on selvää, ettei kysymyksessä ole tavanomainen kenttäikonostaasi.

 

Taivaallisen ja maallisen vallan manifesti

 

Edellä tarkastellussa keisarillisten kenttäikonostaasien sarjassa, Helsingin palatsikirkon ikonostaasi mukaan lukien, toistuu piirre, joka ei lainkaan kuulu ikonostaasien yleisiin ominaisuuksiin. On syytä kiinnittää tarkemmin huomiota kullattuihin ja mustalla varjostettuihin kirjoituksiin, joita voidaan pitää erityisinä yksityiskohtina. On oletettavaa, että koska ne ovat kaikissa tarkastelluissa ikonostaaseissa samat, kysymys ei ole yksittäisestä ja ehkä epäoleellisesta yksityiskohdasta vaan ne on aikanaan yhdistetty johonkin yleisemmin tunnettuun merkitykseen. Seuraavassa lähestytään aluksi ajatusta, että tekstit ja niiden toistuvuus oli merkityksellistä ehkä yleensä sotilaiden ja sotilaskirkkojen kannalta, mutta erityisesti keisarillisen perheen käyttämän kirkon kontekstissa.

 

Kirkkoslaavinkielisiä kirjoituksia on sekä kahden pääikonin (Jumalanäiti ja Kristus) yläpuolella että ikonostaasin yläreunassa kulkevassa vaakapalkissa. Ikonien ylle on kirjoitettu sellainen raamatunteksti, joka esiintyy keskeisissä ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten kohdissa. Nämä kirjoitukset liittyvät ennen kaikkea kirkon jumalanpalveluselämän traditioon. Kristus-ikoniin on yhdistetty kirkkoslaavinkielinen kirjoitus ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha.”[78] Vastaavasti Jumalanäidin ikonin kohdalla on kirkkoslaaviksi teksti ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen.”[79] Tosin Haagin ikonostaasissa nämä on, ehkä sattumalta, sijoiteltu päinvastaiseen järjestykseen.

 

Kiinnostavimmaksi tekstiksi ikonostaasin merkityksen tulkinnan kannalta osoittautunevat vaakapalkkiin ikonostaasin yläosaan kirjoitetut kirkkoslaavinkieliset sanat, jotka suomennettuna kuuluvat: ”Meidän kanssamme on Jumala, tietäkää kansat / ja alistukaa, sillä kanssamme on Jumala.”[80] Sanat sisältyvät jouluaaton ortodoksiseen juhlajumalanpalvelukseen. Tällöin toimitetaan suuri ehtoonjälkeinen palvelus, jonka alussa lauletaan näillä sanoilla alkava juhlava veisu. Venäläisen tradition mukaisesti veisun kuluessa lukija resitoi tekstin, joka perustuu Vanhan Testamentin Jesajan kirjaan.[81] Ilmaisu ”kanssamme on Jumala” kytkeytyy kristillisessä ajattelussa joulun juhlaan siitä syystä, että Matteuksen evankeliumissa viitataan Jeesuksen syntymän yhteydessä Jesajan kirjan ennustukseen neitsyestä, joka synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel (hepreaksi ”Jumala on kanssamme”).[82]

 

Tässä yhteydessä tekstiä lienee kuitenkin syytä pohtia ensisijaisesti muusta kuin teologisesta näkökulmasta. Joulupäivä sai nimittäin erityistä lisämerkitystä Venäjällä Napoleonin kukistumisen jälkeen, sillä keisari Aleksanteri I:n manifesti, jossa sota julistettiin päättyneeksi, oli allekirjoitettu joulupäivänä 25.12.1812/6.1.1813. Lisäksi Aleksanteri määräsi manifestissaan vuonna 1814 joulupäivän kansalliseksi voitonpäiväksi, jolloin juhlittiin ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymää sekä kirkon ja Venäjän valtakunnan vapauttamista gallialaisten hyökkäyksestä ja heidän myötään kahdestakymmenestä kansasta”.[83] Joulupäivä oli Venäjällä voitonpäivä vuoteen 1917 asti, minkä vuoksi päivän juhlaliturgiapalveluksen jälkeen kirkoissa toimitettiin erityiset kiitosrukoukset. Helsingin palatsikirkon ikonostaasissa olevilla sanoilla alkanut, sinänsä jouluun liittynyt kirkkoveisu kytkeytyi voitonpäivän juhlinnan myötä uuteen (sota)historialliseen ja valtiolliseen kontekstiin. Tekstin esiintyminen ikonostaasissa oli mitä luultavimmin keisari Nikolai I:n mieleen, sillä hän oli kiinnostunut yleensä sotahistoriasta ja etenkin Napoleonin vastaisesta sodasta, johon hän ei itse nuoren ikänsä vuoksi ollut varsinaisesti päässyt osallistumaan, vaikka saikin liittyä Venäjän armeijaan sen saavuttua valloitettuun Pariisiin vuonna 1814.[84]

 

Sinänsä motto ”kanssamme on Jumala” on, kuten tunnettua, huomattavasti ”isänmaallista sotaa” vanhempaa alkuperää. Sitä on käytetty pitkään sotilaallisissa ja valtiollisissa yhteyksissä. Jo esimerkiksi Rooman valtakunnassa tunnettiin latinankielinen ilmaisu Nobiscum Deus. Myös esimerkiksi Saksan keisarikunnassa käytettiin mottoa Gott mit uns.[85] Se sisältyi myös Preussin kuningaskunnan suureen valtakunnanvaakunaan, jonka otti käyttöön Preussin ensimmäisenä kuninkaana vuodesta 1701 lähtien hallinnut Friedrich I (1657–1713). Ajatus Jumalan johdolla tapahtuvasta taistelusta on tunnettu Venäjälläkin jo pitkään. Uskonnolla, kirkollisilla rituaaleilla ja uskonnollisella symboliikalla oli monin tavoin ilmennyt, suuri merkitys myös keisarillisen Venäjän armeijassa. Luonnollisesti motto S nami Bog tunnettiin yleisesti. Esimerkiksi huudahdus ”Olemme venäläisiä! Kanssamme on Jumala!” liitetään voittoisaan, Suomessakin vaikuttaneeseen sotapäällikkö Aleksandr Suvoroviin (1729–1800), jonka kerrotaan muun muassa tällä tavoin rohkaisseen joukkojaan Alpeilla vuonna 1799.[86] Napoleonia vastaan sodittaessa mottoa käytettiin konkreettisesti paitsi keisarin ikonostaasissa myös esimerkiksi sotalipuissa. Keisari Paavali I:n (1754–1801) sotalippujen rinnalle otettiin nimittäin 1800-luvun alussa käyttöön uusi Aleksanteri I:n lippumalli, ja motto oli kirjoitettu näiden lippujen reunaan.[87] Sittemmin keisari Aleksanteri III:n (1845–1894) hallitsijakaudella vuonna 1882 motto sisällytettiin keisarikunnan suureen vaakunaan.[88]

 

Ikonostaasien kuvaohjelmia tarkasteltaessa voidaan havaita, että Haagin ikonostaasia lukuunottamatta kaikissa esiintyy suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin ikoni. Kuten edellä tuli esiin, tiedetään nimenomaan keisari Nikolai I:n määränneen, että Helsingin palatsin kirkko on vihittävä pyhän Aleksanteri Nevskin muistolle. Myös Vilnan ja Tsarskoje Selon palatsikirkot olivat samannimisiä. Aleksanteri Nevskiä voi pitää yhtenä 1800-luvun ja 1900-luvun alun ortodoksisille (sotilas)kirkoille ominaisena nimikkopyhänä. Vaikka palatsikirkot eivät ole sotilaskirkkoja, hallitsija voidaan tietenkin assosioida sotilastraditioihin, sodankäyntiin ja armeijaan. Suomen suuriruhtinaskunnassakin Aleksanteri Nevskin kirkkoja oli Helsingin palatsissa olleen ohella muutamia muita, esimerkiksi Viaporissa, Hämeenlinnassa ja Tampereella. Toisaalta, vaikka Aleksanteri Nevskin kultti olikin vahva, ortodoksisia kirkkoja ei vihitty 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa esimerkiksi keisarikunnan reuna-alueilla tai Keski-Euroopassa säännönmukaisesti tämän pyhän nimiin, vaan erinimisten kirkkojen kirjo oli sangen laaja.[89]

 

Myyttistä, monipuolisesti kiinnostavaa Nevskin hahmoa muovattiin keskiajalta 1800-luvulle (ja tämänkin jälkeen[90]) palvelemaan muun muassa ajankohtaista politiikkaa ja hallitsijahuonetta. Nevalla ruotsalaisia vastaan taistellut ruhtinas kanonisoitiin vuonna 1547 aikana, jolloin oli ilmeistä tarvetta saada lisää yleisvenäläisiä pyhiä. Tällöin Moskovan suuriruhtinaasta oli tullut Venäjän tsaari, kristillisen valtakunnan hallitsija, ja Venäjän kirkon arvovalta ortodoksisten kirkkojen joukossa oli vahvistunut huomattavasti, kun taas Bysantin valtakunta oli ottomaanien kukistama.

 

Kirkon maineen ja kunnian ajateltiin manifestoituvan sen pyhinä kunnioittamissa henkilöissä. Nevskin hahmo ankkuroitui vanhaan kerrontatraditioon, nimittäin keskiaikaisiin teksteihin, ja se muotoutui myös yleiseurooppalaisen ritari-ihanteen pohjalta, mutta vasta keisari Pietari I:n määräys 1700-luvun alussa lukitsi Nevskin soturiruhtinaaksi. Aiemmin ja jo vanhastaan ikoneissa oli ollut tapa kuvata hänet joko sotilashahmossa tai munkkina, kuten hagiografia hänen elämänsä viime vaiheet esittää. Ennen 1700-lukua Nevskin hahmossa korostuivat hurskaus, ortodoksisen uskon puolustaminen ja kyky tehdä ihmeitä, mutta erityisesti Pietari I:n politiikka suuren Pohjan sodan myötä muutti ortodoksisuuden puolustajan ”munkista sodanjumala Marsiksi”, kuten Mari Isoaho on osuvasti luonnehtinut. Keisari kielsi Nevskin kuvaamisen ikoneissa munkkina. Nevskistä tiivistyi patrioottinen, koko Venäjän kansaa puolustava ihannehahmo ja hänestä tuli eräänlainen valtakunnan symboli – keisarinna Katariina I (1683–1727) perusti hänen nimeään kantaneen ritarikunnan vuonna 1725.[91]

 

Aleksanteri Nevskin kultin muovaamiseen 1700-luvulla liittyi myös uuden muistopäivän sijoittaminen kirkkokalenteriin. Häntä muisteltiin marraskuussa (23.11.), mutta lisäksi elokuun lopulle (30.8.) sijoitettiin uusi muistopäivä, joka samalla lienee ollut Helsingin palatsikirkon temppelijuhlapäivä, sillä se oli kirkkokalenterissa Nevskin muistopäivistä lähin suhteessa kirkon vihkimispäivään.[92] Kirkkokalenteriin voidaan sijoittaa useita saman pyhän henkilön muistopäiviä. Kuolinpäivän ohella muistopäivä voi liittyä pyhän henkilön elämäntapahtumiin tai esimerkiksi hänen pyhäinjäännöstensä kunnioittamisen historiaan. Näin on myös Aleksanteri Nevskin tapauksessa: elokuinen muistopäivä oli Nevskin pyhäinjäännösten siirtämisen muistojuhla. Kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään pyhälle henkilölle osoitetusta uskonnollisesta kunnioituksesta, vaan uuden muistopäivän perustaminen ja pyhäinjäännösten siirtäminen liittyivät Venäjän valtiolliseen ja sisäiseen politiikkaan.

 

Keisari Pietari I pyrki vahvistamaan Aleksanteri Nevskin avulla uutta pääkaupunkia, omaa nimikkokaupunkiaan. Venäjälle voittoisan, Ruotsia vastaan käydyn suuren Pohjan sodan rauha solmittiin tunnetusti Uudessakaupungissa 30.8.1721. Rauhan juhlistamiseksi ja uuden pääkaupungin aseman kohottamiseksi keisari määräsi Nevskin pyhäinjäännökset siirrettäviksi niiden aiemmasta sijaintipaikasta Vladimirin kaupungista uuteen pääkaupunkiin. Ne tuotiin Pietariin syyskuussa 1723 ja asetettiin Aleksanteri Nevskin suureen luostariin eli lavraan seuraavana vuonna. Myös luostari oli perustettu keisarin määräyksestä 1700-luvun alussa ja se oli sijoitettu oletetulle Nevan taistelun (1240) tapahtumapaikalle.

 

Pyhimmän Synodin keisarillisella käskyllä pyhäinjäännösten siirron muistopäivä sijoitettiin Ruotsista saavutetun voiton rauhanteon päivämäärään vuonna 1724 ja se lisättiin kirkkokalenteriin.[93] Kun Suomen suuriruhtinaskuntaan ja sen uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin perustettiin keisarillinen palatsi ja sen kirkko vihittiin Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännösten siirtämisen muistopäivän mukaan, kirkon voi tulkita manifestoineen myös Ruotsia vastaan eri vuosisadoilla käytyjä voittoisia taisteluita, joista viimeisin oli tehnyt mahdolliseksi Helsingin palatsin perustamisen.

 

Lyhyesti voidaan todeta, että vaikka tiedot Helsingin palatsin ikonostaasin alkuperästä ovat toistaiseksi epävarmoja ja vähäisiä, yksi palatsikirkon keskeisimmistä sakraaliesineistä liitti pyhäkön suoraan Pietarin kaupungin Aleksanteri Nevskin lavraan. Kyse on tietenkin kirkon antiminssista. Se on materiaaliltaan sangen vaatimaton esine – yleensä silkistä valmistettu suorakulmainen liina, jonka keskellä tavallisimmin on Kristuksen hautaamisen ikoni painokuvana. Ilman sitä ei voida toimittaa ortodoksista liturgiajumalanpalvelusta. Antiminssiliina on ikään kuin valtuutus liturgian toimittamiselle, sillä siihen merkitään liinan pyhittäneen piispan nimi, paikkakunta ja ajankohta sekä mille kirkolle se on tarkoitettu. Liina sisältää siis myös historiallisia tietoja.[94] Sen jälkeen, kun keisari Nikolai I oli antanut määräyksen ikonostaasin pystyttämisestä Helsingin palatsiin ja kirkon nimeämisestä Aleksanteri Nevskin muistolle, kenraalikuvernööri Menschikoffille oli annettu tehtäväksi hankkia antiminssi kirkon alttariin. Hän kääntyi asiassa Pyhimmän Synodin yliprokuraattorin puoleen.[95] Liina hankittiin Pietarista Aleksanteri Nevskin lavrasta,[96] joten todennäköisesti sen pyhitti keisari Nikolai I:n suurta arvostusta nauttinut Novgorodin ja Pietarin metropoliitta Antoni (1789–1848)[97]. Antiminssi vaikuttaa kuitenkin kadonneen vuoden 1917 tienoissa. Sitä ei ole Kansallismuseon kokoelmissa. Luultavasti se ei sisälly myöskään Juhani Rinteen laatimaan palatsin esineiden inventointiluetteloon huhtikuulta 1917, joskin luettelon epätäsmälliset ilmaisut jättävät tulkinnanvaraa. Muiden vaihtoehtojen ohella on mahdollista, että palatsikirkon pappi Troitski olisi vienyt sen pois palatsista vallankumouksen aikoihin, tai että Rinteen apuna esineiden inventoinnissa ollut diakoni Nikoskij olisi vienyt liinan mukanaan. Kummassakin tapauksessa se olisi päätynyt Helsingin silloisen kreikkalais-katolisen seurakunnan haltuun.[98]

 

Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota siihen, että Helsingin palatsin ikonostaasi sisälsi keisariperheen kannalta yksityisluonteisempiakin merkityksiä. Vaikka on luultavaa, ettei sitä teetetty Helsingin keisarillista palatsia varten, siinä on sekä keisari Nikolai I:n nimikkopyhä – Lyykian Myran piispa, pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä – että hänen veljensä ja edeltäjänsä, keisari Aleksanteri I:n nimikkopyhä – pyhä Aleksanteri Nevski. Ikonostaasi palveli tästä syystä hyvin Nikolai I:n ohella myös tulevia keisareita: siinä oli aina läsnä sekä kulloisenkin hallitsijan että hänen edeltäjänsä ja kruununperillisensä nimikkopyhä lukuun ottamatta viimeistä kruununperillistä, Alekseita.

 

Ikonostaasien säännönmukaiseen rakenteeseen ei sisälly mitään määrättyä paikkaa hallitsijan nimikkoikonille, mutta sellainen otettiin usein mukaan muissakin kuin palatsikirkoissa, ja ikonostaaseihin saatettiin sisällyttää laajempia viittauksia keisarilliseen perheeseen.[99] Suomessa näyttävin esimerkki tästä oli niin ikään Nikolai I:n määräyksestä Viaporiin arkkitehti Konstantin Thonin (1794–1881) piirustusten pohjalta vuonna 1854 rakennetun Aleksanteri Nevskin sotilaskirkon suuri ikonostaasi. Siinä olivat kaikkien niiden pyhien ikonit, joiden juhla osui samaan päivään keisarillisten merkkipäivien kanssa.[100]

 

Tässä yhteydessä on vielä syytä palata edellä käsiteltyihin vertailuesimerkkeihin. Pastori Aleksandr Retšmenski, joka on kirjoittanut Vilnan palatsikirkon historiasta, päätyi siellä olleen ikonostaasin kuvaohjelmaa pohtiessaan ajatukseen, että kokonaisuus oli keisari Aleksanteri I:lle niin henkilökohtainen, että hän luultavasti määräsi itse sen, mitkä aiheet otettiin mukaan, ja hän lienee päättänyt myös mukaan otetuista teksteistä ja muista yksityiskohdista.[101] Samaa voidaan sanoa Tsarskoje Selon ikonostaasista, sillä se toistaa kuvaohjelman, vaikka ei muutoin olekaan tarkka kopio ensin mainitusta. Näissä molemmissa ikonostaaseissahan oli säännönmukaisten ikoniaiheiden ohella vasemmalla piispa Nikolaoksen, marttyyri Nikitan ja arkkienkeli Mikaelin ikonit, sekä oikealla Aleksanteri Nevskin, piispa Spiridonin ja suurmarttyyri Georgioksen ikonit. Näin ollen ikonostaasiin sisältyivät keisarin nimikkoikonin ohella niiden pyhien ikonit, joiden muistopäivä on kirkkokalenterissa keisarin syntymäpäivänä (Spiridon) ja hänen kruunajaistensa muistopäivänä (Nikita). Lisäksi mukana olivat merenkävijöiden ja laivaston suojelija (Nikolaos),[102] taivaallisten sotajoukkojen johtaja (Mikael) sekä soturi ja Moskovaa suojellut pyhä (Georgios). Kokonaisuus oli siis konkreettisesti sekä keisarin persoonaan että sodan ja sotilaiden teemaan liittyvä, ja näiden ikonien välityksellä ikonostaasi vakuutti taistelukentällä samaa kuin sen yläosaan kirjoitetut sanat: ”Meidän kanssamme on Jumala”.

 

Vastaavaa keisari Nikolai I:een (tai hänen edeltäjäänsä) kytkettävissä olevaa henkilökohtaista kuvaohjelmaa ei ole Helsingin palatsin ikonostaasissa. On toki muistettava, ettei myöskään Haagissa oleva keisarillinen ikonostaasi toista tarkoin esikuvaa. Lienee merkityksellistä, että vaikka Helsingin palatsin ikonostaasissa on sinänsä tärkeänä yksityiskohtana myös keisarin nimikkoikoni ja laivaston suojelija (Nikolaos vasemmassa paneelissa), se ei kuitenkaan ole tämän kirkon nimikkoikoni, vaan Nikolai I on valinnut Helsinkiin ikonostaasin, joka on omistettu hänen edesmenneen veljensä nimikkopyhälle (Aleksanteri oikeassa paneelissa). On selvää, että keisari Nikolai I tunnisti helposti Helsingin ikonostaasissa ne piirteet, jotka yhdistävät sen edellä käsiteltyyn ja hänelle tuttuun ikonostaasien sarjaan. Edellä tarkasteltujen eritasoisten yhtymäkohtien lisäksi voidaan vielä poimia yksityiskohta: vaikka Helsingin palatsin ikonostaasi on koristelultaan niukempi kuin oletettu prototyyppi ja sen toisinto eli Vilnan ja Tsarskoje Selon ikonostaasit, ovat sekä kuninkaanovien että sivupaneeleiden suorakaiteen muotoisten ikonikehysten ylä- ja alapuolelle sommitellut kasviaiheet täsmälleen samanlaiset kuin näissä mainituissa kahdessa ikonostaasissa, mutta esimerkiksi Haagin ikonostaasista nämä aiheet puuttuvat. Ei siis voida olettaa, että jokin epämääräinen kenttäikonostaasi olisi sattumalta päätynyt keisarillisen palatsin kirkkoon Helsingissä. On perusteltua ajatella, että se on hankittu sinne tarkoituksella, vaikka sitä mahdollisesti onkin käytetty ensin jossakin muualla. Huolimatta siitä, ettei Helsingin ikonostaasi seuraa tarkoin oletettua esikuvaansa eli Vilnan ikonostaasia, siinä ovat konkreettisesti läsnä sekä keisari Aleksanteri I:n perintö että taisteleminen voittoisasti Jumalan avulla keisarikunnan vihollisia vastaan.

 

Johtopäätöksiä

 

Helsingin palatsikirkon ikonostaasin peruskysymykset kuten alkuperä, ajoitus ja tekijä ovat edellä saaneet vain hieman lisävaloa. Arkistoaineiston ja kirjallisuuden avulla voidaan osoittaa, että kyseessä on erityinen ikonostaasi, jonka sommittelussa on runsaasti samoja piirteitä kuin keisari Aleksanteri I:n ikonostaasien sarjassa. Esikuvien ja tämän ikonostaasin välillä ei vielä ole voitu löytää muuta yhteyttä. Myöskään esine itse ei anna selviä vastauksia, sillä siinä ei ole peruskysymyksiä valaisevia merkintöjä, mutta on muistettava myös, ettei sitä ole vielä tutkittu perusteellisesti konservoinnin menetelmin.

 

Aiemman tutkimuksen esittämä ajatus esineen alkuperästä Taavetin linnoituksen kirkon ikonostaasina on syytä kyseenalaistaa, vaikka tätä vaihtoehtoa ei toistaiseksi voida sulkea kategorisesti pois. Taavetin kirkosta tosin tiedetään vain vähän. Koska voidaan todeta, ettei kyseessä ole yleisesti sotilaskirkoissa käytetty kenttäikonostaasityyppi, on hyvin mahdollista, että Helsingin palatsin ikonostaasi perustuu johonkin tiettyyn esikuvaan. Mitä ilmeisimmin tuo esikuva on Vilnan palatsissa ollut ikonostaasi, joka on valmistettu tiettävästi 1810-luvun alussa, siis vasta sen jälkeen, kun Taavetin linnoituksen kirkko oli jo vihitty käyttöönsä. Vaikka onkin muistettava, ettei Venäjällä ole vielä selvitetty Aleksanteri I:een liitettyjen ikonostaasien tarkkaa alkuperää, keskinäisiä suhteita, ajoitusta ja tekijöitä, on oletettavaa, että Helsingin palatsissa ollut kuvaseinä oli nuorempi kuin keisarin mukana ”isänmaallisessa sodassa” ollut matkaikonostaasi. Tästä lähtökohdasta käsin ajatus Helsingin ikonostaasin kuulumisesta 1800-luvun alussa lakkautetun Taavetin linnoituskirkon kalustoon vaikuttaa mahdottomalta yhtälöltä.[103]

 

On myös otettava huomioon, että tyylikriittisen vertailun perusteella ajoittaminen on tässä tapauksessa vain suuntaa antavaa. Helsingin ikonostaasi on uusklassistinen ja siten hyvin 1800-luvun alun ikonostaasiksi sopiva.[104] Kun sillä mitä ilmeisimmin kuitenkin on selkeä esikuva, tietyt piirteet voivat myös olla seurausta mallin toistamisesta, varsinkin kun tässä tapauksessa malliin ei sisälly välttämättä pelkästään tyylillistä ihannetta vaan merkityssisältö, Aleksanterin perintö, jonka toistaminen on ollut keskeistä. Siten Helsingin ikonostaasi voi olla valmistettu myös hieman vertailuesimerkkien jälkeen. Luultavaa on kuitenkin, että mikäli se olisi teetetty huomattavan myöhään muihin tarkasteltuihin ikonostaaseihin verrattuna ja nimenomaan Helsingin palatsia varten, palatsin asiakirjoissa olisi jokin selkeä johtolanka valmistuspaikan tai työn saaneen taiteilijan selvittämiseksi.

 

Ikonostaasin sivuille kiinnitetyt lisäosat, joiden avulla kokonaisuus on istutettu kirkkosaliin, viittaavat siihen, että palatsiin tuotiin ”kierrätetty” esine, mikä tietenkin matkaikonostaasin kyseessä ollen sopii esinetyypin tavanomaiseenkin käyttöön: se voidaan tarvittaessa siirtää helposti paikasta toiseen. Ikonostaasin laajentaminen ei tarkoita, etteikö se olisi voinut olla keisarillisessa käytössä jo tätä ennen – esimerkeistä muistamme, että Vilnan palatsissa ollut ikonostaasi laajennettiin mahdollisesti juuri Nikolai I:n aikana, kun se sijoitettiin aiempaa väljempään, uuteen kirkkotilaan. Suhteellisen vaatimattoman ja vieläpä käytetyn esineen valitseminen Helsingin palatsiin oli mitä ilmeisimmin hyvin harkittua. Keisari Nikolai I oli tuskin pakotettu nimeämään kirkkoa sen mukaan, millainen ikonostaasi suuriruhtinaskunnasta sattui löytymään vapaana käytettäväksi – palatsiin olisi periaatteessa voitu tilata millainen ikonostaasi tahansa ja nimetä kirkko toisella tavalla.

 

Pietari ja sen Taideakatemia on todennäköinen Helsingin palatsin ikonostaasin valmistuspaikka. Edellä on tuotu esiin se, että muutamien vertailtavana olleiden ikonostaasien tekijä tunnetaan, mutta niitä on voitu valmistaa myös oppilastyönä. Helsingin ikonostaasin maalausjälki on suhteellisen taidokasta, ei kuitenkaan huomiota kiinnittävän loistokasta. Tässä yhteydessä ei ole ollut mahdollista tehdä vertailevaa tutkimusta esimerkiksi maalausjäljen piirteistä Helsingin ikonostaasin ja venäläisten 1800-luvun alun akatemiataiteilijoiden teosten välillä. Myös venäläiset arkistot mahdollisine käyttökelpoisine lähteineen ovat myöhempään tutkimukseen jäävä materiaali.

 

Helsingin palatsi oli ainoa keisarillinen palatsi Suomessa ja näin ollen myös sen kirkko oli täällä ainutlaatuinen. Jossain määrin verrannollinen ”residenssikirkko” oli toki lähellä, Eteläesplanadilla Suomen kenraalikuvernöörin virkatalossa (nykyisessä valtioneuvoston juhlahuoneistossa),[105] joka tuli artikkelin alussa lyhyesti mainituksi. Sitä ei kuitenkaan perustettu virkataloon heti rakennuksen tullessa kenraalikuvernöörin käyttöön 1830-luvulla, ja tilana se lienee ollut palatsin kirkkoa yksityisempi. Sitä myös uudistettiin perusteellisesti useita kertoja toisin kuin palatsin kirkkoa. On luultavaa, että vaikka itsenäistyneen Suomen museoviranomaiset pyrkivät suojelemaan kulttuurihistoriallisesti arvokasta omaisuutta ja tässä tarkoituksessa keisarillisen palatsikirkon kalusto otettiin museokokoelmiin, he tuskin olivat kovin moniulotteisesti perillä niistä merkityksistä, joita kirkolla oli ja joista osa nähdäkseni johtui nimenomaan tietynlaisen ikonostaasin sijoittamisesta sinne.

 

Ehdotan, että ikonostaasinsa kautta Helsingin palatsikirkon keskeiseksi merkitykseksi nousi oikeauskoisuuteen yhdistynyt sodan ja voiton tematiikka. Jos otetaan huomioon ikonostaasin mahdollinen alkuperä sotilaskirkon kenttäikonostaasina, tämäntyyppinen ikonostaasi missä tahansa sotilaskirkossa toi mukanaan merkityksiä, jotka korostivat uskonnon, sotalaitoksen ja isänmaan voittoisan historian keskinäistä yhteyttä. Lisäksi se muistutti sekä kaukaisemmassa (Nevski) että lähihistoriassa (Aleksanteri I) tapahtuneesta ja edelleen jatkuneesta taistelusta pyhän, Jumalan asettaman hallitsijan puolesta ja hänen johdollaan valtakuntaan tunkeutujia vastaan. Nämä olivat ominaisuuksia, jotka katsottiin jokaisen isänmaallisen sotilaan hyveiksi. Tämä merkitys tietenkin korostui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun kirkko oli palatsissa toimineen väliaikaisen sotasairaalan käytössä.

 

Helsingin palatsin ikonostaasin valmistusmateriaalien vaatimattomuus oli sivuseikka sen rinnalla, että siitä muodostui moniulotteisesti vahva keisarillis-patrioottinen symboli. Koko Suomen autonomian ajan ikonostaasin sanoma oli ajankohtainen ja keisariperheen kannalta ”oikeanlainen”, unohtamatta vuosia 1912 ja 1913, jolloin ensin juhlittiin Napoleonin kukistumisen 100-vuotismuistoa ja heti sen jälkeen Romanovien hallitsijahuoneen 300-vuotista vallassaoloa. Helsingin palatsin ikonostaasin samankaltaisuus vertailuesimerkkien kanssa teki siitä tunnistettavasti ”aleksanterilaisen” tai ”romanovilaisen”, sillä Suomessakin ihailtu Aleksanteri I oli ottanut juuri tämänkaltaisen ikonostaasin henkilökohtaiseen käyttöönsä. Ei liene perusteetonta tulkita, että on kysymys omasta matkaikonostaasityypistään, sillä siinä olevat tekstit tekevät siitä epätavanomaisen. Sen erikseen tarkastelluissa elementeissä oli lisäksi läsnä keisariperhettä henkilökohtaisesti puhutelleita aineksia, kuin oksia sukupuusta. Ikonostaasi oli hallitsijaperheen näkökulmasta myös ikään kuin linkki, joka kytki yhteen joukon keisarillisia palatseja. Helsingin palatsi ei ollut keisariperheen koti vaan syrjäinen residenssi,[106] mutta sen kirkossa voidaan ajatella olleen näkymättömästi ikonostaasin kautta läsnä myös kaikki muut vastaavat keisarilliset kirkot. Esimerkiksi Nikolai II:n perhe asuessaan Tsarskoje Selossa osallistui säännöllisesti jumalanpalveluksiin kirkossa, jonka ikonostaasi oli monella tavalla samanlainen.

 

Keisari Aleksanteri I oli voittoisasti ruotsalaisia vastaan taistellut sotilas-suuriruhtinas ja oikean uskon puolustaja kuten nimikkopyhänsä Aleksanteri Nevski. Nevskin merkitystä keisarillisen perheen suojelijana on kirjallisuudessa korostettu, ja 1800-luvun kuluessa tämä merkitys vahvistui kansallisen heräämisen myötä, jolloin ortodoksinen usko koettiin yhdeksi keskeisistä slavofiilisen patriotismin kulmakivistä.[107] ”Isänmaallisen sodan” aikana keisari Aleksanterin hahmo oli saanut yhä uutta sankarillista loistetta ja hänelle annettiin lisänimi ”Siunattu”. Helsingin palatsin ikonostaasi oli hyvin samankaltainen kuin se, jota Siunattu oli käyttänyt sotaretkellään. Sen yläosaan kirjoitetut sanat olivat jatkuvasti läsnä muistuttamassa kukistetuista ”gallialaisista” maahantunkeutujista ja julistamassa, että Venäjä taistelee hallitsijansa johdolla ja Jumalan avulla voittoisasti. Keisarillisen manifestin myötä voittoa muisteltiin jokaisena jouluna, oikeauskoisen keisarillisen Venäjän voimanosoituksen päivänä. Ikonostaasi sijoitettiin Suomen sodassa valloitetun maan uuden pääkaupungin palatsiin.

 

Merkitysten lukemisessa on kuitenkin vaikeutena se, kuinka hyvin todella pystymme tavoittamaan sitä kulttuuria ja aatemaailmaa, jonka kontekstissa ikonostaasi sijoitettiin Helsingin palatsiin. Niiden vajaan sadan vuoden aikana, jotka kirkko toimi, merkitykset saivat muuttuvia painotuksia. Keisarillinen palatsi oli tietenkin alusta alkaen Helsingin kaupunkikuvassa vallan merkki, muistutus keisarivallasta,[108] mutta vasta kansallisuusaatteiden puolin ja toisin voimistuessa vahvistui vastakkainasettelu. Ikonostaasissa ilmenevä Venäjän keisarikunnan lujuuden ja voittoisuuden julistus ei ollut alun perin, ikonostaasia Helsingin palatsiin sijoitettaessa, suunnattu erityisesti suomalaisia vaan keisarikunnan ulkopuolisia vihollisia vastaan. Venäjä näyttäytyi aina 1800-luvun puolivaiheille saakka suomalaisille uusien ja suurten mahdollisuuksien maana.[109] Ikonostaasin merkitystä pohdittaessa on hyvä muistaa tuo suhteellisen pitkä ajanjakso, johon palatsikirkon perustaminenkin ajoittuu, jottemme värittäisi lukutapaamme vain suuriruhtinaanmaan ja keisarikunnan viimeisten yhteisten vuosien tai nuoren Suomen tasavallan ensimmäisten vuosien ilmapiirin muiston kautta.



 

Lähteet ja kirjallisuus

 

Julkaisemattomat lähteet

 

Kansallisarkisto (KA), Helsinki

          Kenraalikuvernöörinkanslian arkisto (Kkk)

                   Yleiset aktit 1841

          Rakennushallituksen arkisto

                   Rakennushallituksen I arkisto (RakH I)

                            Tilitykset keisarillisen palatsin kunnossapidosta 1840–1845

                   Rakennushallituksen piirustukset II (RakH II)

                            Hallinnolliset rakennukset

                                      Valtion keskus- ja lääninhallinnon rakennukset ja maanmittauskonttorit

          Senaatin arkisto

                   Talousosaston registraattorinkonttorin arkisto (STO Reg.)

                            Kirjediaarit 1917

                            Talousosaston yhteisistunto- ja jaostopöytäkirjat 1918

          Tasavallan presidentin kanslian presidentin linnan intendentin arkisto (TPK int.)

                   Keisarillisen palatsin inventaarioluettelot 1919

                   Keisarillista palatsia koskeva kirjeenvaihto

Kenraalikuvernööriltä ja Suomeen sijoitettujen joukkojen esikunnalta saapuneet kirjeet 1843–1855

                   Kirjekonseptit ja toisteet 1917

                    Omaisuutta koskevat luettelot 1917

 

Museovirasto (MV), Helsinki

          Kansallismuseo (KM)

                   Esinekokoelmat

          Kuvakokoelmat (MV KA)

          Muinaistieteellinen toimikunta (MT)

                      Kirjekopiot 1918

                      Pöytäkirjat 1926

                      Saapuneet kirjeet 1927

          Suomenlinnan aineisto

                      Luettelot 1926

                     

Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkisto (SOKHA), Kuopio

          Kirjeistö 1922

 

 

Julkaistut lähteet

 

Suomen asetuskokoelma 1918.

 

Виноградовъ, А. А. 1904: Путеводитель по городу Вильнѣ и его окрестностямъ. Вильна.

 

Историко-статистическiя свѣдѣнiя 1875: Историко-Статистическiя свѣдѣнiя о С.-Петербургской Епархiи. Выпускъ IV. Санкт-Петербургъ: Санкт-Петербургскiй Епархiальный историко-статистическiй комитетъ.

 

Полное собранiе 1830: Полное собранiе законовъ Россiйской Имперiи, съ 1649 года. Томъ XXXII 1812–1815. Санкт-Петербургъ: II отделенiя Его Императорскаго Величества канцелярiи.

 

[Старковъ, Яковъ] 1847: Разсказы стараго воина о Суворовѣ. Москва: Университетъ.

 

Холодковскiй, И. М. – Годлевскiй, Н. Н. 1912: Нумизматическiе памятники Отечественной войны: Описанiе медалей и жетоновъ 1812–1912 г.г. Санкт-Петербургъ: Интернет-проект ”1812 год”. Раздел ”Мемориал”. Saatavissa: http://www.museum.ru/1812/memorial/Medals/

 

Цитовичъ, Григорiй toim. 1913: Храмы армiи и флота (состоящiе въ вѣдомствѣ Протопресвитера военнаго и морского духовенства). Историко-статистическое описанie. Въ двухъ частяхъ. Пятигорскъ.

 

Lehdistö

 

Historiallinen sanomalehtikirjasto

Saatavissa: http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/main.html

Helsingfors Tidningar (HT) 1843

Hämäläinen 1884

Wasa Nyheter (WN) 1897

Östra Finland (ÖF) 1888

 

Tiedonannot

 

Jukka Relaksen sähköpostiviesti 6.6.2012.

Jukka Relaksen tiedonanto 23.3.2010.

 

Tutkimuskirjallisuus

 

Arseni, arkkimandriitta 1999: Ortodoksinen sanasto. Helsinki: Otava.

 

Blomstedt, Yrjö 1992: ”Kauppakartanosta keisarilliseksi palatsiksi ja tasavallan presidentin linnaksi”. S. 12–95. Koivisto, Tellervo – Blomstedt, Yrjö – Nikula, Riitta – Peisa, Sirkka. Linna – The Presidential Palace. Helsinki: Otava.

 

Flinckenberg-Gluschkoff, Marianna 2012: ”Pyhän Kolminaisuuden kirkko”. Pyhäkkömme, osa 14. S. 64–71. Ikonimaalari 2/2012.

 

Gardberg, C. J. 2006: ”Rinne, Juhani (1872–1950) – valtionarkeologi, professori”. Kansallisbiografia. Helsinki: Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/6356/

 

Hanka, Heikki 1994: ”Suomenlinnan Aleksanteri Nevskin kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet”. S. 35–96. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

 

Husso, Katariina 2011: Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan: Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 119. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

 

Isoaho, Mari 2006: The Image of Aleksandr Nevskiy in Medieval Russia: Warrior and Saint. The Northern world, vol. 21. Leiden: Brill.

 

Jussila, Osmo 2004: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki.

 

Järvenpää, Eeva – Räihä, Sirpa 2007: Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruunuhaan kortteleista. Helsinki: Helsingin Sanomat.

 

Jääskinen, Aune 1990: ”Ikonitaide”. S. 46–59. Ars Suomen taide 5. Espoo: Weilin+Göös.

 

Klinge, Matti 2000: ”Nikolai I (1796–1855) – Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas”. Kansallisbiografia. Helsinki: Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3230/

 

Kotkavaara, Kari 1994: ”Parjatut akateemiset ikonit – kappale asenteiden historiaa”. S. 12–21. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

 

Koukkunen, Heikki – Kasanko, Mikael 1977: Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827–1977. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

 

Kurkimies, Igor 2002: ”Seurakunnan esimiehet Suomen suuriruhtinaskunnan aikana”. S. 190–234. Ortodoksisuutta eilen ja tänään: Helsingin ortodoksinen seurakunta 18272002. Toim. Petri Piiroinen. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

 

Lehtonen, Timo 1994: ”Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin historiallisia vaiheita”. S. 22–34. Ortodoksinen kirkko ja akateemisen taiteen ihanteet: Viaporin Aleksanteri Nevskin katedraalin ikoneita. Kuopio: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo.

 

Lehtonen, Timo 2002: ”Seurakunnan alueen sotilaskirkot autonomian aikana”. S. 142–189. Ortodoksisuutta eilen ja tänään: Helsingin ortodoksinen seurakunta 1827–2002. Toim. Petri Piiroinen. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

 

Lehtonen, Timo – Kinkki, Markku – Rovio, Hertta 1984: ”Vaienneet kellot V: Keisarillisen palatsin kirkko”. Uskon Viesti 2/1984:8–9, 12.

 

Lehtonen, Timo – Rovio, Hertta 1984: ”Vaienneet kellot IV: Kenraalikuvernöörin kotikirkko”. Uskon Viesti 1/1984:8–9.

 

Nikkanen, Helena 2009: ”Sotkuman ikonostaasi ja muut Suomen matkaikonostaasit”. S. 172–183. Ikonit, ihmiset ja sota. Heinävesi: Valamon konservointilaitos.

 

Nikula, Riitta 1992: ”Linnan arkkitehtuuri”. S. 121–166. Koivisto, Tellervo – Blomstedt, Yrjö – Nikula, Riitta – Peisa, Sirkka. Linna – The Presidential Palace. Helsinki: Otava.

 

Piiroinen, Petri 2002: ”Helsingin ortodoksisen seurakunnan matrikkeli 1827–2002”. S. 448–474. Ortodoksisuutta eilen ja tänään: Helsingin ortodoksinen seurakunta 18272002. Toim. Petri Piiroinen. Helsinki: Helsingin ortodoksinen seurakunta.

 

Relas, Jukka 2013: Valta, tyyli ja tila: keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 121. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

 

Ristikivi. Частный архив Карельского перешейка.

Saatavissa: http://ristikivi.spb.ru/docs/viipuri-histspbep-1875.html (viitattu 2.1.2013)

 

Rovio, Hertta 1983: ”Historiallinen taidelöytö: kaksi tsaarinaikaista maalausta päivänvaloon ullakolta”. Uskon Viesti 10/1983: 14–15.

 

Russisch-orthodoxe kerk van de Heilige Maria Magdalena te Den Haag – Inventaris van de Hofkapel van Koningin Anna Paulowna. Saatavissa: http://www.ruskerkdenhaag.nl

 

Sokratilin, Vladimir 2009: ”Matkaikonostaasi – historiaa ja teologiaa”. S. 166–171. Ikonit, ihmiset ja sota. Heinävesi: Valamon konservointilaitos.

 

Splendour and Glory 2011Splendour and Glory: Art of the Russian Orthodox Church. Amsterdam: Hermitage.

 

Tsernych-Pått, Irina 1982: ”Ortodoksisen kirkon ikonostaasi”. S. 359–363. Ortodoksinen kirkko Suomessa. Toim. Isä Ambrosius – Markku Haapio. Heinävesi: Valamon luostari.

 

 

Aлександровский дворец 2011: ”Aлександровский дворец. Парадная анфилада. Малиновая гостинная (Домовая церковь)”. Пушкин: Социальная сеть города Пушкин. Saatavissa: http://tsarselo.ru/photos/0/1572 ja http://tsarselo.ru/content/21/yenciklopedija-carskogo-sela/adresa/aleksandrovskii-dvorec-paradnaja-anfilada-malinovaja-gostinaja-domovaja-cerkov.html

 

Висковатовъ, Александръ Васильевичъ 1901 [1841—1862]: Историческое описанiе одежды и вооруженiя россiйскихъ войскъ, съ рисунками, составленное по высочайшему повѣлению. Том XVII. Санкт-Петербургъ.

 

Гаагская и Нидерландская епархия 2010: ”Гаагская и Нидерландская епархия”. Православная Энциклопедия под редакцией Патриарха Московского и всея Руси Кирилла. Москва: Церковно-научный центр Русской Православной Церкви ”Православная Энциклопедия”. Saatavissa: http://www.pravenc.ru/text/161187.html

 

Главный штаб 2011: ”Главный штаб в программах развития музея”. Санкт-Петербург: Государственный Эрмитаж. Saatavissa: http://www.hermitagemuseum.org/html_Ru/13/hm13_3_001.html

 

Гончарова, Эллина 2013: ”Русское сокровище Гааги”. Нидерланды: Все, самое интересное о Нидерландах. Saatavissa: http://elligo.ru/muzei_i_dostoprimechatelnosti/russkaya-cerkov-v-gaag.html

 

Горохов, Владислав Андреевич 2006: ”Во Флоренции у нас чудный храм”. Звонят колокола. Даниловский благовестник. Saatavissa: http://www.wco.ru/biblio/books/gorokhov1/H19-T.htm

 

Карпов, Сергей Владиленович 2008: ”Александр Невский”. Сборник трудов шестой конференции Академия русской словесности и изящных искусств (АРСИИ) им. Г.Р. Державина. Санкт-Петербург. Saatavissa http://www.kirshin.ru/about/arsii/06_10.html

 

Литвина, А. Ф. – Успенский, Ф. Б. 2006: Выбор имени у русских князей в X – XVI вв.: Династическая история сквозь призму антропонимики. Труды по филологии и истории. Москва: Индрик.

 

Митрошенкова, Л.В. – Львов, С.В. 2010: ”Очерк истории Особого Комитета по устройству в Москве музея 1812 года”. Бородино в истории и культуре. Материалы Международной научной конференции, Бородино, 7-10 сентября 2009 г./Сост. А.В. Горбунов. Москва: Государственный Бородинский военно-исторический музей-заповедник Бородинское поле. Saatavissa: http://www.borodino.ru/index.php?page=toread&type=view&DocID=70005

 

Музей Отечественной войны 1812 года. Москва: Исторический музей 2012. Saatavissa: http://1812shm.ru/museum/expostion/

 

Пашкова, Т. Л. – Семенова, Т. Б. – Торшина, Л. Е. 2007: Эрмитаж: История зданий и залов. Санкт-Петербург: Альфа-Колор.

 

Побединская, А. Г. 2011: ”Русская культура / Живопись / Иконы XVIII – начала XX в.” Saatavissa: http://www.hermitagemuseum.org/html_Ru/03/2008/hm3_6_1_2.html

 

Рѣчменскiй, А. [Александр Иванович] 1912: Походная церковь императора Александра I. Издание А. А. Бахрушина. Москва: А. А. Левенсонъ.

 

Сморжевских-Смирнова, Мария 2009: Перенесение мощей Александра Невского: ”Водный путь” в имперском церемониале. S. 38–59. Труды по русской и славянской филологии. Литературоведение. VII (Новая серия): К 80-летию со дня рождения Зары Григорьевны Минц; К 85-летию со дня рождения Юрия Михайловича Лотмана. Universitas Tartuensis Humaniora, Litterae Russicae. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus. Saatavissa: http://www.ruthenia.ru/Trudy_VII/Smorzhevskihh-Smirnova.pdf tai http://www.smorzhevskihh.com/Public/Perenesenie_moshei_Aleksandra_Nevskogo.html

 

Таганрогский Крестовоздвиженский дворцовый храм. Древо: Открытая православная энциклопедия. 2012. Saatavissa: http://drevo-info.ru/articles/22416.html

 

Цыпин, Владислав 2009: Антоний. Православная Энциклопедия под редакцией Патриарха Московского и всея Руси Кирилла. Москва: Церковно-научный центр Русской Православной Церкви ”Православная Энциклопедия”, 1998–2012. Saatavissa: http://www.pravenc.ru/text/116006.html

 

Часословъ. Париж: YMCA-Press, 1949.

 

Частный музей Пушкинский дом на Кавказе. Saatavissa: http://museum-pushkin.mirtesen.ru ja http://museum-pushkin.mirtesen.ru/blog/43631236080/Ego-spas-Pushkin

 

 




[1] Ks. esim. Koukkunen – Kasanko 1977: 67; Lehtonen 2002: 175–176. Keisarillisen palatsin / Presidentinlinnan taidekokoelmia, huonekaluja ja interiöörejä on tutkinut FM (väit.) Jukka Relas Helsingin yliopistosta. Hänen kansatieteen alan väitöskirjansa ”Valta, tyyli ja tila. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940” ilmestyi huhtikuussa 2013. Kiitän häntä viime vuosien aikana käydyistä monista keskusteluista ja huomioista, jotka ovat koskeneet palatsin/linnan historiaa ja esineitä.


[2] Ks. lisää Relas 2013: passim.


[3] Esim. ”Det furstliga brölloppet.” WN 4.5.1897, 101/1897: 4; Relas 2013: 98.


[4] KM 7617:1.


[5] Ks. esim. Heidenstrauchin talon pohja-, leikkaus- ja julkisivupiirustukset. Pehr Granstedt 1814. Ica 79:1–11. 56 M 2/2. RakH II. KA. Pysyvän residenssin puuttuminen huomattiin epäkohdaksi keisari Nikolai I:n Suomen-matkan aikana 1833. Esim. ”Keväällä”. Hämäläinen 33/1884: 2. Ks. Heidenstrauchin talosta ja arkkitehti Granstedtista lisää esim. Relas 2013: 27–30 ja Heidenstrauchin vauraasta porvarissuvusta Suomessa esim. Blomstedt 1992: 16–19.


[6] Blomstedt 1992: 27, 30–34; Nikula 1992: 129–130; Järvenpää – Räihä 2007: 42–44; Relas 2013: 32. Ks. myös Heidenstrauchin talon muutospiirustukset. C. L. Engel, A. W. Arppe, C. A. Engel. Ica. 81:22–29. 56M 2/2. RakH II piirustukset. KA.


[7] Sisustusta jouduttiin vuoden 1845 jälkeenkin pian täydentämään ja paikkaamaan aiemmin tehtyjä väliaikaisratkaisuja. HT 43/1843, 3.6.1843; Blomstedt 1992: 36; Nikula 1992: 136. Ks. rakennuksen muuttamisesta palatsiksi sekä myöhemmistä korjaus- ja laajennustöistä lisää Relas 2013: 32–34.


[8] Kirkko ei ilmeisesti kuitenkaan sisältynyt Engelin ensimmäisiin suunnitelmiin. Ks. Heidenstrauchin talon muutospiirustukset, pohja- ja julkisivupiirustukset 1837. Ica 81:22 – 29. 56M 2/2. RakH II. KA. Ks. palatsin toisen ja kolmannen kerroksen tilojen sijoittelusta Relas 2013: 45 sekä 46–47 kuvat 12 ja 13.


[9] Keisarillisen palatsin pohjapiirros, 2. krs ja siihen tehdyt kynämerkinnät. Ica 96:11. 56M 2/4. RakH II. KA. Ks. myös Relas 2013: 59.


[10] Keisarillisen palatsin pohjakaavat, 1. ja 2. krs. Ica 90:21–22. 56M 2/3. RakH II. KA; Nikula 1992: 136; Lehtonen 2002: 176.


[11] FM Jukka Relaksen tiedonanto 23.3.2010. Relas on päätellyt sisäkaton tyypin siitä, että kirkkosalin seinien yläosan puolipyöreissä ikkunoissa tiedetään olleen rullaverhot, mikä ei olisi ollut mahdollista, jos katto olisi ollut holvattu. Holvaus ei olekaan kirkkosalissa itsestäänselvyys. Usein johonkin huoneistoon sisustetuissa ns. kotikirkoissa, mutta myös esim. Engelin suunnittelemassa Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkossa (1827) on tasainen sisäkatto. Ks. myös esim. Keisarillisen palatsin pohjapiirros. Ica 90:22. 56M 2/3. RakH II. KA. Pohjakaavasta voidaan nähdä kirkkosali rakennuksen ylimmän kerroksen tasolta, eikä salin kattoon ole merkitty holvausta, toisin kuin muutamiin muihin huonetiloihin.


[12] Arkkitehti Tuula Pöyhiä on selvittänyt linnan rakennushistoriaa ja myös kirkkosalin seinäpintojen väritystä arkistolähteistä presidentinlinnan vuoden 2012 lopulla alkaneiden korjaustöiden vuoksi. MV:n rakennushistorian aineistossa on 1970-luvulla tehdyn linnan remontin yhteydessä otettu valokuva, jossa erottuvat seinien alaosan paneeli-imitaatiot. Tiedot 1840-luvun maalaustöistä perustuvat helsinkiläisen maalarimestari L. J. Källströmin lähettämään laskuun, ja Salomo Wuorion liike puolestaan teki maalaustyöt vuonna 1895. Jukka Relaksen sähköpostiviesti Hanna Kempille 6.6.2012; Källströmin lasku 27.1.1844 vuonna 1843 tehdyistä keisarillisen palatsin maalaustöistä. Gr 2. RakH I. KA. Myös Relas 2013: 59 ja 60, kuva 29.


[13] Piirivalvoja Vinogradovin kirje 30.6.1843 nro 57 paroni Klinckowströmille. Fa 13. TPK int. KA; Pastori Malozemoffin allekirjoittama tilitys kirkon vihkimisestä. Gr 2. RakH I. KA. Pietarista Viipuriin papiksi määrätty rovasti Vinogradov oli korkea-arvoinen pappi, joka toimi Suomen alueen piirivalvojana. Koukkunen – Kasanko 1977: 127; Ristikivi. Частный архив Карельского перешейка -www-sivut. Ukrainalaissyntyinen Malozemoff palveli Helsingin sotilaspapistossa ennen kuin hänestä tuli Helsingin seurakunnan ensimmäinen pappi 1827. Hänet siirrettiin 1853 Jamburgin seurakuntaan Pietarin alueelle (nyk. Kingisepp), eikä kuolinvuodesta ole tietoa. Ks. lisää Koukkunen – Kasanko 1977: 121–122, 130; Kurkimies 2002: 194–197; Piiroinen 2002: 462.


[14] Tiedot palatsikirkon papista vaihtelevat hieman eri lähteissä. Kerrotaan, että ennen vuotta 1873 palatsin jumalanpalvelusten toimittamista ei ollut määrätty kenellekään papille henkilökohtaisesti. Sekä Koukkunen – Kasanko 1977: 67 että Lehtonen – Rovio 1984: 8–9 toteavat, että palveluksista oli ennen vuotta 1873 huolehtinut joku Helsingin kaupungin siviili- tai sotilasseurakunnan papeista. Историко-статистическiя свѣдѣнiя 1875: 80 mainitsee, että Uspenskin katedraalin papisto (tarkemmin henkilöimättä) huolehti palatsikirkon jumalanpalveluksista. Tähän aikaan kenraalikuvernöörin talon kirkossa oli jo oma pappi. Hän oli valtion palkkaama mutta kuitenkin kirjoilla Uspenskin papiston jäsenenä.


[15] Troitski toimi Helsingin seurakunnan esimiehenä 1927–1933. Piiroinen 2002: 473.


[16] Историко-статистическiя свѣдѣнiя 1875: 80 mainitsee vain vuosittaisen temppelijuhlan. Jumalanpalveluksia järjestettiin muutoin poikkeustapauksissa. Esimerkkinä mainittakoon, että kirkon kerrotaan olleen yleisesti avoinna 17.10.1888, jolloin järjestettiin kiitosjumalanpalvelus keisarillisen perheen pelastuttua junaonnettomuudessa. Lehtonen 2002: 176. Keisarillinen perhe oli matkalla Krimiltä kohti Pietaria, kun juna Harkovin radalla nykyisen Ukrainan alueella Borkissa suistui raiteilta 17.10./29.10.1888 . Onnettomuudessa kuoli parikymmentä ihmistä ja loukkaantui useita. Esim. ”Järnvägskatastrof vid Borki”. ÖF 256/1888: 1. Keisarillisen perheen pelastuminen vahingoittumattomana oli merkkitapahtuma koko keisarikunnassa, jolloin kirkoissa järjestettiin yleisesti kiitosjumalanpalveluksia.


[17] Esim. 1854–1885 keisarillisia vierailuja oli vain kuudesti. Ks. lisää Relas 2013: 91–98.


[18] Blomstedt 1992: 49. Blomstedt mainitsee viisi Helsingin väliaikaista sotasairaalaa: keisarillisen palatsin, tullikamarin postiosaston, kenraalikuvernöörin kanslian Vuorimiehenkadulla, Helsingin yleisen sairaalan patologian osaston ja rautatieaseman uuden asuinrakennuksen.


[19] Palatsin 200-paikkainen sairaala nimettiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen keisarinna Aleksandra Feodorovnalle. Lehtonen 2002: 176.


[20] Blomstedt 1992: 44, 50–51. Palatsista sotasairaalana ja Nikolai II:n vierailusta ks. lisää myös Relas 2013: 101–102.


[21] Ks. MV KA 19260321:1 (julkaistu esim. Relas 2013: 103, kuva 59) ja Järvenpää – Räihä 2007: 49, kuva. Kamilavkasta ks. esim. Arseni 1999: 131–132.


[22] Blomstedt 1992: 51, 54–55.


[23] Intendentti Rinteen lausunto kirkollisasiaintoimituskunnalle 3.5.1917 nro 15. KD 640/63 1917. STO Reg. KA.


[24] Helsingin keisarillisen palatsin edellisenä hoitajana toimi Edvard von Boehm (1841–1919) 16./29.3.1905 lähtien. Hän anoi eroa tehtävästään 3.4.1917. E. von Boehmin kirje 3.4.1917 nro 6 Suomen senaatille. Db 2, TPK int. KA. Rinteestä lisää ks. esim. Gardberg 2006.


[25] Suomen Senaatin päätös Viaporin linnoituksen Suomen valtion haltuun ottamisesta sekä Venäjän valtion kiinteän ja irtaimen omaisuuden takavarikoimisesta 17.4.1918. Suomen asetuskokoelma 1918/15.


[26] Blomstedt 1992: 56–57. Ks. palatsista venäläisen sotilaskomitean hallintorakennuksena sekä vaiheesta ennen rakennuksen muuttamista Presidentinlinnaksi myös Relas 2013: 103–106.


[27] Ptk 12.7.1918 (VII 433–434/1918), Ca:709 ja ptk 31.8.1918, 6§ (VIII–IX 419/1918), Ca:710. STO Reg. KA.


[28] Rinteen kirje kirkollisasiaintoimituskunnalle 3.5.1917 nro 15. KD 640/63 1917. STO Reg. KA; Luettelo palatsin irtaimistosta 10.5.1917. Bb1, TPK int. KA; Luettelo KM:lle luovutetuista esineistä 24.9.1919. Ha 5, TPK int. KA. Kirkkokalusto käsitti ikonostaasin ohella mm. ehtoollisvälineet, kynttilänjalkoja, jumalanpalveluspukuja ja muita kirkkotekstiileitä, ikoneita ja jumalanpalveluskirjoja. Ks. KM 7617: 1–71.


[29] Palatsissa ollut Tihvinän Jumalanäidin ikoni, jossa on riisa kullatusta hopeasta (Moskova, tarkastusleima A. Svetšin 1874), tuli Kansallismuseoon tammikuussa 1920 esine-erässä, joka käsitti mm. posliiniastioita. Ks. KM 7672:6.


[30] Nikula 1992: 151.


[31] Esim. Rovasti Nikolai Wasiljeffin ja Leonid Kovinin kirje Hjalmar Appelgren-Kivalolle 13.10.1918. Saapuneet kirjeet A–H 1918, MV; A[ppelgren-]K[ivalo]n kirje 8.11.1918 nro 450 senaatin kirkollis- ja opetusasiaintoimituskunnalle. MT kirjekopiot 1918, MV; Kirkollishallituksen kirje opetusministeriölle 10.1.1922 nro 50. Sotilaskirkon omaisuus ja kalusto. Fg 2 I/1922. SOKHA.


[32] Esim. Meinanderin kirje MT:lle 2.6.1927. Saapuneet kirjeet A–H 1927. MV.


[33] Luettelo 11.10.1926 kulttuurihistoriallisesta makasiinista Suomenlinnaan siirretyistä venäläisistä kirkkoinventaareista. Vihko 7:3. Suomenlinnan luettelot; MT:n Historiallisen osaston ptk 13.11.1926 nro 24, 1§. MV.


[34] Husso 2011: 64.


[35] 1930-luvulla tehdyissä inventoinneissa havaittiin, että kymmenkunta esinettä oli kadoksissa, mm. jumalanpalveluskirjoja, kynttilänjalkoja ja ikoni. Ks. esim. KM 7617:13, 52, 53, 66. Osa näistä kirjattiin löytyneiksi jo 1940-luvulla, mutta osa 1970-luvulla, jopa vasta 1990-luvulla. Muutama esine on jäänyt kokonaan kateisiin. Ks. esim. kasteallas, KM 7617:60.


[36] Rovio 1983: 14; Lehtonen – Kinkki – Rovio 1984: 12. Vrt. KM esinekortti 7616:1, jossa kadonneiksi on mainittu kuninkaanovet.


[37] Ikonostaasin vakituinen sijaintipaikka on Museoviraston keskusvarasto Orimattilassa.


[38] Ateneumin näyttely on avoinna 12.4.2013–1.9.2013.


[39] Kuninkaanovista käytetään myös nimitystä pyhä portti. Ne avataan tiettyjen jumalanpalvelusten määrätyissä kohdissa ja niistä kulkevat vain papiston jäsenet. Ovien nimitys viittaa Kristukseen, Kunnian Kuninkaaseen. Ks. lisää Arseni 1999: 230–231.


[40] KM 82074:21. Aurinko on oikealta puoleltaan kullattu, taustapuoli on harmahtavanvihreä. Se on halkaisijaltaan 140 cm.


[41] Esim. Helsingin keisarillisen palatsin piirustus, pohjakaava, 2. krs. W[asili] Barmin, S[elim] Savonius 6.3.1915. Ica 95:3. 56M 2/4. RakH II. KA. Ks. ikonostaasin mitoista myös esinekortti KM 7617:1, jossa on ilmoitettu vain kahden suuren runko-osan korkeus ja leveys sekä irrallisen, ikonostaasin keskiosaan kuuluneen pyöreän metalliosan halkaisija. Näiden tietojen pohjalta arvioituna ikonostaasin rungon korkeus on noin 284 cm ja kokonaisleveys noin 650 cm. Vrt. Relas 2013: 248.


[42] Vrt. Lehtonen 2002:175, kuva (julkaistu aiemmin Helsingin ortodoksisen seurakunnan Uskon Viesti -lehdessä 2/1984: 8–9) ja Relas 2013: 61, kuva 30, joka on sama kuin tämän artikkelin kuva 4. Ensin mainitussa julkaisussa esitetään rekonstruktio, jossa rungon yläreunaan kuuluva kolmiosainen palkki on jätetty avaamatta. Palkin osat ovat pinossa toistensa päällä kuin matalana seinämänä. Kokoontaitettu palkki on sijoitettu kuninkaanovien yläpuolelle ikonostaasin keskelle. Aurinko on jätetty tästä rekonstruktiosta kokonaan pois.


[43] Matkaikonostaaseista lisää ks. esim. Nikkanen 2009 ja Sokratilin 2009. Riisoista ja niiden käytön historiasta lyhyesti ks. esim. Arseni 1999: 235.


[44] Toistaiseksi ikonostaasin pintoja ei ole tutkittu konservoinnin menetelmin. Ikonit on maalattu öljyvärein. Taustan ja arkkitehtuuriaiheiden väripinta näyttää suhteellisen himmeältä, mikä voisi viitata öljyvärin sijaan liimavärin käyttöön, mutta himmeys voi johtua ajan kuluessa pintaan tarttuneesta liasta ja kulumisesta.


[45] Lehtonen 2002: 176 hämmästelee sitä, ettei Engel suunnitellut komeaa ja näyttävää interiööriä palatsin kirkkoon ja että sinne sijoitettiin vaatimattomista materiaaleista valmistettu ikonostaasi. Tosin Engel kuoli kesken palatsin muutostöiden ja ilmeisesti monet sisätilojen suunnitelmista olivat hänen poikansa C. A. Engelin laatimat, ja hänen kuolemansa jälkeen työt viimeisteli arkkitehti Jean Wik. Blomstedt 1992: 36. Usean arkkitehdin osallistuminen suunnitteluun ei kuitenkaan selitä sitä, miksi kirkkointeriööriin tuotiin matkaikonostaasi.


[46] KM 7617:1.


[47] Venäjällä on kehitetty korkea ikonostaasityyppi, jossa voi olla viisikin kerrosta ikoneita. Toisaalta myös venäläisessä traditiossa voidaan käyttää matalaa, yhdestä tai kahdesta kerroksesta koostuvaa sommitelmaa. Ks. lisää ikonostaasien rakenteesta esim. Tsernych-Pått 1982.


[48] Evankelistojen järjestys voi vaihdella eri ikonostaaseissa, ja heidän sijaansa kuninkaanoviin voidaan kuvata myös kirkkoisät Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.


[49] Mikäli evankeliumikirja kuvataan avattuna, siihen voidaan kirjoittaa valinnanvarainen teksti. Tässä tapauksessa on valittu Joh 15: 9–12.


[50] Yleismerkityksessä kleimo (ven. клеймо) tarkoittaa (mestarin-) leimaa tai merkkiä, mutta ikoneissa näin kutsutaan aiheita, jotka sommitellaan ikonin keskusaiheen ympärille omiin pieniin kuvakenttiinsä ikonilaudan laidoille kronologiseen järjestykseen. Esimerkiksi pyhän henkilön ikonissa hänen elämäkertaansa liittyviä tapahtumia voidaan esittää kleimoissa. Venäjänkielisessä kirjallisuudessa termiä kleimo käytetään myös mm. sellaisista ikonostaasiin sijoitetuista ikoneista, joissa aihe on rajallisen käytettävissä olevan tilan vuoksi esitetty detaljina.


[51] Ks. tiedot ikonostaasista KM 7617:1. Mainintaa ikonin puuttumisesta ei ole. On huomattava, että aurinko on luetteloitu KM:n kokoelmiin museolöytönä (KM 82074:21) eli se on jossain vaiheessa joutunut erilleen ikonostaasikokonaisuudesta. Ehkä samassa yhteydessä sen keskelle kuuluva ikoni on joutunut kateisiin.


[52] Vrt. Lehtonen – Kinkki – Rovio 1984: 8–9, jossa ilmeisen virheelliseen rekonstruktioon päätymisen seurauksena arvellaan, että ikonostaasin yläreunasta puuttuisi jonkinlaiset koristeet. Toisinaan ikonostaasin päälle sijoitetaankin esim. veistoksia (kuten enkeli-aiheita tai laintaulut ja ehtoollisvälineet). Näin on menetelty esim. 1827 vihityn, niin ikään arkkitehti C. L. Engelin suunnitteleman Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon uusklassistisessa ikonostaasissa. Kuitenkin kun palatsin ikonostaasi kootaan oikein, havaitaan, ettei yläreunassa kulkevan vaakapalkin päällä ole mitään jälkiä siihen mahdollisesti kuuluneista koristeista. Palkin yläpinnassa on kaksi suorakaiteen muotoista koloa ja kaksi matalaa tappia, mutta nämä eivät liity koristeiden kiinnittämiseen vaan varmistavat sen, että palkin osat pysyvät tiiviisti koossa kun ikonostaasi on pakattu kuljetusta varten. Palkissa on auringon kiinnityskohtien ohella kaksi muutakin, pienempää metalliosaa, mutta koristeiden kiinnittämisen sijaan nämä liittynevät kuninkaanovien kahden puolen olevien suurten ikonien eteen ripustettujen riippukynttelikköjen kiinnitysmekanismiin. Palatsikirkon riippukyntteliköistä ks. Relas 2013: 253. Ks. myös esinekortit KM 7617:1, joissa samoin esitetään ajatus, että ikonostaasista mahdollisesti puuttuisi koristeosia.


[53] Ks. akateemisesta ikonimaalauksesta esim. Jääskinen 1990: 55–57; Hanka 1994: 35–39; Kotkavaara 1994: 12–21.


[54] Eustache Le Sueurin Marian ilmestys -teoksia on esim. Ohiossa Yhdysvalloissa Toledon taidemuseon kokoelmissa (inv. nro 1952.63, öljy kankaalle, valmistusvuosi 1650) ja Tulan taidemuseon kokoelmissa Venäjällä.


[55] Ajatuksen tästä mahdollisesta alkuperästä esittivät Koukkunen – Kasanko 1977: 67. Vaikka heidän mainitsemansa lähde (Kkk 4/1841, KA) ei käsittele Helsingin keisarillisen palatsin kirkon varustamista tai Taavetin linnoitusta, arvelua ikonostaasin alkuperästä ei silti tällä perusteella voi kokonaan hylätä. Taavetin kirkosta tuotiin esineistöä Helsinkiin ainakin 1827 valmistuneeseen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, jossa nykyisinkin on mm. linnoituksen kirkon kolme kelloa ja kookas pyhän Daavidin ikoni. Esim. Koukkunen – Kasanko 1977: 24; Flinckenberg-Gluschkoff 2012: 65.


[56] ”[--] честь имѣю увѣдомить, чмо по смыслу Высочайшаго повелѣнiя, состоявшагося при сооруженiи Иконостаса для дворцовой въ Гельсингфорсѣ церкви, следуетъ освятить сiю церковь во имя Святаго Александро Невскаго.” (”[--] minulla on kunnia ilmoittaa, viitaten Keisarilliseen käskyyn, joka on annettu Helsingin palatsikirkon ikonostaasin pystyttämisen/rakentamisen yhteydessä, että kirkko tulee vihkiä pyhän Aleksanteri Nevskin nimeen.”) Suomen kenraalikuvernöörin kirje 8./20.5.1843 nro 10803 kenraaliluutnantti Klinckowströmille. Fa 13. TPK int. KA.


[57] ”Förfärdigat, öfverdragit med väf, målat och förgyllt 2ne bräder till Ikonostaset, samt uppsatt detsamma”. L. J. Källström,lasku 27.1.1844 vuonna 1843 tehdyistä maalaustöistä. Gr 2. RakH I. KA.


[58] Ikonostaasin edustalla oleva koroke, jonka lattiataso on samalla korkeudella kuin alttarihuoneessa, mutta joka on muutaman tai useamman askelman kirkkosalin lattiatasoa korkeammalla. Koroke on yhtä leveä tai leveämpi kuin ikonostaasi. Ks. lisää esim. Arseni 1999: 254.


[59] Рѣчменскiй 1912: 77–78, 83.


[60] Ks. Рѣчменскiй 1912: 9, 22, 35–43, 56. Retšmenski luonnehti kirkkoa symbolimerkitykseltään vahvaksi, vaikka se oli ulkoisesti vaatimaton, sillä se ei loistanut arvokkaista esineistä tai kullan määrästä.


[61] Виноградовъ 1904: 102; Цитовичъ toim. 1913: 138; Музей Отечественной войны 1812. Valtion historiallisen museon www-sivut.


[62] Ikonostaasin leveys oli 8 arsinaa 13 versokkaa ja korkeus 3 arsinaa 3½ versokkaa. Рѣчменскiй 1912: 12.


[63] Рѣчменскiй 1912: 17–22.


[64] Рѣчменскiй 1912: 14, 54–56. Ikonostaasin vasempaan laitaan lisättiin Kristuksen kirkastumisen ja piispa Nikolaoksen ikonit, oikealle vastaavasti suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin ja suurmarttyyri Georgioksen ikonit. Reliefi-imitaatioiden aiheina olivat Iisakin uhriKristus ja samarialainen nainenHyvä paimen ja Pyhä perhe.


[65] Цитовичъ toim. 1913: 139. Vuoden 1812 sodan museota varten kerättiin mittava ja monipuolinen kokoelma. Ne karttuivat huomattavaa tahtia ja niitä säilytettiin eri puolilla Moskovaa. Vuonna 1912 Historiallisessa museossa Moskovassa järjestettiin näistä kokoelmista koottu juhlanäyttely, mutta varsinainen museohanke kaatui muun muassa byrokratiaan, erimielisyyksiin sekä taloudellisiin ja organisatorisiin ongelmiin, joita sittemmin myös vallankumous aiheutti, vaikka hanke olikin vireillä vielä 1917–1919. Митрошенкова – Львов 2010. Lisäksi kokoelmat vaurioituivat vallankumouksen ja sodan seurauksena. Myöhemmin 1920-luvulla valtaosa esineistä siirrettiin Valtion historiallisen museon kokoelmiin. ”Vuoden 1812 isänmaallisen sodan museon” pitkä hanke on kuitenkin vihdoin toteutunut: se perustettiin sodan 200-vuotisjuhlien yhteydessä 2012 entisen Lenin-museon paviljonkiin. Se pohjautuu Valtion historiallisen museon kokoelmiin. Ks. Музей Отечественной войны 1812. Valtion historiallisen museon www-sivut.


[66] Inv. no ERZH-2571. Pietarin päävartion itäsiipi on 1993 lähtien ollut osa Eremitaasin näyttelytiloja. Ikonostaasi on sijoitettu päävartioon restauroituun Pyhän Aleksanteri Nevskin kirkkoon 2002. Se toimi rakennuksessa alun perin 1829–1917. Ikonostaasi ei tiettävästi ole kirkon alkuperäistä kalustoa. Главный штаб 2011; Пашкова – Семенова – Торшина 2007: 211, 219; Splendour and Glory 2011: 174.


[67] Пашкова – Семенова – Торшина 2007: 219; Aлександровский дворец 2011; Побединская 2011; Splendour and Glory 2011: 174. Ikonostaasi oli 19.3.–16.9.2011 Amsterdamin Eremitaasissa Venäjän ortodoksisen kirkon esineitä ja taidetta esitelleessä näyttelyssä. Näyttelyjulkaisu ei anna kovin paljon uutta tietoa esineestä, mutta lienee huomioitavaa, että ikonostaasin valmistusajankohta ilmoitetaan nyt epätarkemmin vuosiksi 1800–1825.


[68] Julkaistujen valokuvien pohjalta ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä. Ikonostaasi on konservoitu ennen sijoittamista nykyiselle pysyvälle paikalleen. Tätä ennen otetuissa valokuvissa vaaleiden paneeli-imitaatioiden ulkopuolelle jäävät alueet olivat sinertävänvihreät, toisin sanoen kokonaisuus ei ollut yleisvaikutelmaltaan niin vaalea kuin se on nykyisin. Julkaistuja konservointi-/restaurointiraportteja ei ole. Ikonostaasin alkuperäisen värityksen päätteleminen ei ole mahdollista valokuvia vertailemalla, eikä kuvista erotu, onko ikonostaasin alaosassa esimerkiksi ollut jäänteitä peilipaneeli-imitaatiosta ennen restaurointia.


[69] Äärimmäisenä oikealla olevassa paneelissa on suorakaiteen muotoinen piispa Spiridonin ikoni ja sen ylä- ja alapuolella suuriruhtinas Aleksanteri Nevskin ja suurmarttyyri Georgioksen pyöreät ikonit. Äärimmäisenä vasemmalla on puolestaan sotilasmarttyyri Nikitan suorakaiteen muotoinen ikoni ja vastaavasti sen ylä- ja alapuolella pyhän Nikolaoksen ja arkkienkeli Mikaelin pyöreät ikonit. Keskimmäiset paneelit, kuninkaanovet ja niiden yläpuolella oleva aihe noudattavat ikonostaasien säännönmukaista sommittelua, kuten Vilnan ja Helsingin palatsien ikonostaasien yhteydessä on jo todettu. Пашкова – Семенова – Торшина 2007: 219 (kuva); Aлександровский дворец 2011; Splendour and Glory 2011: 174.


[70] Mainittu Guido Renin teos on Rooman Santa Maria Immacolata Concezione -kirkossa. Se on ollut hyvin suosittu paitsi katolisen myös ortodoksisen kirkon piirissä. Suomessa sen kopio on ainakin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon (C. L. Engel 1827) ikonostaasissa, joka on valmistettu Pietarissa.


[71] Splendour and Glory 2011: 174.


[72] Splendour and Glory 2011: 174.


[73] Горохов 2006. Tiettävästi tämä ikonostaasi siirrettiin 1899 Aleksanteri III:n museoon (nyk. Venäläinen museo) Pietariin.


[74] Vrt. Рѣчменскiй 1912: 148–152 ja Гаагская и Нидерландская епархия 2010.


[75] Esim. Рѣчменскiй 1912: 152; Russisch-orthodoxe kerk van de Heilige Maria Magdalena te Den Haag. Magdalan Marian kirkko toimi Venäjän vallankumouksen jälkeen osana Venäjän kirkkoa Venäjän ulkopuolella, ja Alankomaihin perustettiin muitakin ortodoksisia kirkkoja. Haagin seurakunnan toiminta loppui kuitenkin 1980-luvulla. Se elpyi uudelleen maahanmuuttajien myötä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.


[76] ”Sikstiiniläinen madonna” on nykyisin valtiollisissa taidekokoelmissa Dresdenissä Saksassa.


[77] Таганрогский Крестовоздвиженский дворцовый храм 2012.


[78] ”Слава въ вышнихъ Богу и на земли миръ.”(Luuk. 2:14, raamatunkäännöksen 1938 mukaan). Tekstiä käytetään lauantain ja juhlien aaton vigilian n. k. suuressa ylistysveisussa, joka alkaa näillä sanoilla.


[79] ”Благословенъ грядый во имя Господне.” (Joh. 12:13 ja Ps. 118:26, raamatunkäännöksen 1933/1938 mukaan). Pappi lausuu tämän tekstin sunnuntai- ja juhlapäivien liturgiapalveluksissa osana eukaristian toimittamista ja siten se on ortodoksisen jumalanpalveluselämän ydintä.


[80] ”Съ нами Богъ разумѣйте языцы / и покаряйтеся яко съ нами Богъ.” Kirkkoslaavinkielinen teksti perustuu profeetta Jesajan kirjan kahdeksanteen ja yhdeksänteen lukuun, mm. Jes. 8:9–10 (Разумейте, языцы, и покаряйтеся, услышите даже до последних земли: могущии, покаряйтеся: аще бо паки возможете, паки побеждени будете, / и иже аще советъ совещаете, разоритъ Господь, и слово, еже аще возглаголете, не пребудетъ в вас, яко с нами Бог. Suom. 1933/1938 raamatunkäännöksen mukaan: Riehukaa, kansat, kuitenkin kukistutte; kuulkaa, kaikki kaukaiset maat: sonnustautukaa, kuitenkin kukistutte. / Pitäkää neuvoa: se raukeaa; sopikaa sopimus: ei se pysy. Sillä Jumala on meidän kanssamme.)


[81] Lukijan resitoima osuus varsinaisesti alkaa Jesajan kirjan kahdeksannen luvun kahdeksannen jakeen lopusta ja jatkuu yhdeksännestä jakeesta sekä myöhempiä jakeita hieman valikoiden päättyy yhdeksännen luvun kuudenteen jakeeseen. Ks. suuren ehtoonjälkeisen palveluksen toimittamisesta jumalanpalveluskäsikirjoja, esim. Часослов: Великое повечерие.


[82] Ks. Matt. 1:23.


[83] Esim. Полное собранiе 1830: 114–115. Muistojuhlan nimitys oli venäjäksi ”Рождество Спасителя нашего Иисуса Христа и воспоминание избавления церкви и Державы Российские от нашествия галлов и с ними двадесяти язык”.


[84] Esim. Klinge 2000.


[85] Esim. Холодковскiй – Годлевскiй 1912: passim, myös kuvat CXLV ja CXXXIX.


[86] ”Мы русские! С нами Бог!” Ks. esim. Старковъ 1847: 216. Suvorovin sanat ovat nykyisin Venäjällä eräänlaista kansallisomaisuutta, jota käytetään paitsi Suvorov-kontekstissa myös hyvin monenlaisissa patrioottisissa ja nationalistisissa yhteyksissä.


[87] Ks. esim. Висковатовъ 1901: piirustus 2418.


[88] Venäjän valtakunnan suuressa vaakunassa vaakunakilpi oli kärpännahkaviitalla vuoratussa katoksessa, johon teksti ”S nami Bog” oli kirjoitettu.


[89] Esim. Suomen suuriruhtinaskunnassa Aleksanteri Nevskin kirkot olivat vain murto-osa kaikista ennen Venäjän vallankumousta rakennetuista. Viroon tämän pyhän kunniaksi rakennettiin suuri katedraali Tallinnaan. Esim. Saksassa on mm. Baden-Badenissa Kristuksen kirkastumisen, Darmstadtissa Magdalan Marian, Wiesbadenissa vanhurskaan Elisabetin ja Berliinissä Konstantinoksen ja Helenan kirkko. Esim. Ranskaan puolestaan rakennettiin mm. Nizzaan piispa Nikolaoksen mutta Pariisiin Aleksanteri Nevskin kirkko, ja Italiaan esim. Firenzeen Kristuksen syntymän ja San Remoon Kristus Vapahtajan kirkko. Sveitsissä on Genevessä Ristin ylentämisen ja Veveyssä suurmarttyyri Varvaran kirkko, ja Itävallan Wienissä Nikolaoksen kirkko.


[90] Tässä yhteydessä on mainittava Sergei Eisensteinin (1898–1948) klassikkoteos, historiallinen draama Aleksanteri Nevski (1938) joka nosti Nevski-myytin uudelle tasolle toista maailmansotaa edeltäneessä poliittisessa tilanteessa. Eisensteinin elokuvan kypäräpäinen soturihahmo astui akateemisissa ikoneissa esiintyneen kärpännahkaviittaisen suuriruhtinaan tilalle.


[91] Isoaho 2006: passim, esim. 287, 364–374; Карпов 2008. Keisarillisella Venäjällä Nevskin ritarikunta toimi vallankumoukseen asti. Nevskin myytin muokkautuvuutta, elinvoimaa ja käyttökelpoisuutta osoittaa edelleen se, että Stalin perusti Neuvostoliittoon Aleksanteri Nevskin ritarikunnan, jonka kunniamerkkeihin otettiin harkitusti nimenomaan Sergei Eisensteinilta tuttu kypäräpäinen hahmo. Neuvostoliittolainen ritarikunta lakkautettiin 1991, mutta äskettäin, 2010, on jälleen perustettu uusi samanniminen ritarikunta Venäjälle.


[92] Vrt. Lehtonen 2002: 175, jossa Helsingin keisarillisen palatsin kirkon vihkimispäivämääräksi mainitaan 30.8.1843. Lehtonen ei kerro lähdettään, mutta tieto on ilmeisessä ristiriidassa keisarillisen palatsin asiakirjoista ilmenevän toisen päivämäärätiedon (25.6.1843) kanssa. Vaikka jonkinlaisena käytäntönä voidaan pitää sitä, että kirkko vihitään samana päivänä kuin on kalenterin mukainen kirkon nimikkojuhla, tätä käytäntöä ei useinkaan ole noudatettu. On ilmeistä, että keisarillisen palatsin kirkko oli yksi esimerkki tästä. Sen vuosittaista temppelijuhlaa lienee vietetty elokuussa, siis lähimpänä Nevskin muistopäivänä, joka oli tärkeämpi juhla kuin vihkimispäivän muistojuhla kesäkuussa.


[93] Esim. Сморжевских-Смирнова 2009: 39–41, 47, 57.


[94] Antiminssista lisää ks. Arseni 1999: 31–33.


[95] Suomen kenraalikuvernöörin kirje 8./20.5.1843 nro 10803 kenraaliluutnantti Klinckowströmille

Fa 13. TPK int. KA.


[96] Klinckowström maksoi antiminssista Suomen Hengellisen hallituksen jäsenelle, palatsin kirkon vihkineelle rovasti Vinogradoville, joka toimitti rahat edelleen lavraan Pietariin. Vinogradovin kirje 30.6.1843 nro 57 paroni Klinckowströmille. Fa 13. TPK int. KA; Suomen Hengellisen hallituksen / Vinogradovin kirje 30.(tai 10.?)8.1843 nro 883. Viipurin kuvernementin hallitukselle. Gr 2. RakH I. KA.


[97] Ks. Antonista lisää esim. Цыпин 2009.


[98] Tavallisesti antiminssiin on ommeltu tasku, johon kiinnitetään pieni marttyyrin pyhäinjäännös. Etenkin jos palatsikirkon antiminssissa oli pyhäinjäännös, on luultavaa, että papisto pyrki suojelemaan erityisesti tätä esinettä ja ehkä estämäänkin liinan joutumisen valtion haltuun ja museokokoelmiin. Lisäksi vallankumouksen tienoilla liikkui huhuja siitä, että palatsin kirkko oli lakkautettu ja että sen esineet aiottiin myydä huutokaupalla. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš (1861–1923) otti tämän vuoksi yhteyttä Suomen senaattiin ehdottaen, että kirkkoesineet siirrettäisiin säilöön Uspenskin katedraaliin, tai jos kirkko lakkautettaisiin, sen kalusto luovutettaisiin Helsingin seurakunnalle käypää hintaa vastaan. Juhani Rinne kiisti palatsikirkon sulkemisen ja vakuutti, ettei esineitä aiottu myydä. Kenraalikuvernööri M. A. Stahovitšin kirje 10./23.4.1917 nro 4611 Suomen senaatille ja Rinteen kirje kirkollisasiaintoimituskunnalle 3.5.1917 nro 15. KD 640/63 1917. STO Reg. KA.


[99] Nimikko- ja perheikonien kultti tunnettiin Venäjällä tiettävästi jo 1000–1200-luvuilla, ja sen vuoksi kirkkoja on jo kauan nimetty hallitsijan mukaan. Ks. lisää esim. Литвина – Успенский 2006: passim, esim. 182–196.


[100] Историко-статистическiя свѣдѣнiя 1875: 266; Hanka 1994: 44. Keisarillisia merkkipäiviä olivat mm. kruunajaispäivä, hallitsijan syntymä- ja nimipäivä sekä hallitsijan äidin, puolison, kruununperillisen ja tämän puolison nimipäivä. Viaporin ortodoksinen kirkko muutettiin luterilaiseksi Suomenlinnan kirkoksi vuonna 1918. Suomen valtio takavarikoi ne ortodoksiset kirkkoesineet, joita linnoituksesta poistunut venäläinen sotilaspapisto ei vienyt mukanaan. Huomattavan kookas ikonostaasi purettiin ja sen osia käytettiin luterilaiseksi muutetun Suomenlinnan varuskuntakirkon alttariseinässä. Sittemmin Suomen kreikkalais-katolinen kirkollishallitus sai osan ikonostaasin säilyneistä ikoneista itselleen. Nykyisin Viaporin ikonostaasiin kuuluneita ikoneita on sekä Kansallismuseon että Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmissa. Ks. Viaporin kirkosta ja sen ikoneista lisää Lehtonen 1994 ja Hanka 1994.


[101] Рѣчменскiй 1912: 17.


[102] Ks. Рѣчменскiй 1912: 18–20.


[103] Ks. myös Relas 2013: 248.


[104] Jääskinen 1990: 56.


[105] Ks. lisää Lehtonen 2002: 172–175.


[106] Ks. Relas 2013: 91.


[107] Esim. Isoaho 2006: 374.


[108] Esim. Relas 2013: 100.


[109] Jussila 2004: 138–141.


 

Sisällys



Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineessa aiheenaan Suomen sotienvälisen ajan ortodoksisten kirkkojen kansallistaminen.


Julkaistu:
Helsinki • Artefacta • 24.4.2013


Tulosta artikkeli


Tunnus


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä