Artefactum 6



Kuva1 otsikko

Leena Paaskoski


Lyylin puuloota:
merkitysanalyysi esineen tulkinnassa

 

Museot tallentavat, tutkivat ja tekevät saavutettaviksi museoesineitä ja niihin liittyvää tietoa. Mistä tiedosta on oikeastaan kysymys? Mitä voi seurata esineen tarkastelusta, tutkimisesta ja tulkinnasta? Testaan artikkelissani yhden esineen avulla suomalaisten museoiden käyttöön laadittua merkitysanalyysimenetelmää. Menetelmän tavoitteena on auttaa museo-objekteihin ja -kokoelmiin tai muihin kulttuurin ilmauksiin liittyvien merkitysten tulkinnassa ja siten kulttuuriperintötiedon syventämisessä ja välittämisessä. Merkitysanalyysi on ennen kaikkea museoiden kokoelmakehittämisen tutkimuksellinen työkalu, jolla tuotetaan dynaamisia, merkityksellisiä kokoelmia. Dynaamisten kokoelmien perusajatus on altistaa kulttuuriperintö jatkuville tulkinnoille ja uudelleenarvioinneille ja lisätä siten olennaisesti sen käytettävyyttä ja hyödynnettävyyttä.[1]

 

Museot ja kulttuuriperintö

 

Museon tehtävä on säilyttää kulttuuriperintöä ja välittää siihen liittyvää tietoa, tarinoita ja elämyksiä.[2] Museointiprosessin vaiheita ovat säilyttämisen arvoisten kulttuurin ilmausten tunnistaminen, eristäminen ja merkityksellistäminen.[3] Museointiprosessissa – tai missä tahansa kulttuuriperintöprosessissa – kulttuuriperintö syntyy nimenomaan valitsemisen ja merkityksenannon kautta. Kulttuuriperintö on kollektiivista; se ylläpitää jatkuvuuksia, auttaa ymmärtämään, luo yhteenkuuluvuudentunnetta ja rakentaa identiteettejä.[4] Heritologi Laurajane Smithin mukaan kaikki kulttuuriperintö on tässä mielessä aineetonta: sen syvin olemus on siihen liitetyissä arvoissa ja merkityksissä − ymmärryksessä, jota se synnyttää.[5]

 

Suomalaisissa museoissa ymmärrystä kulttuuriperinnöstä on pitkään leimannut vahva esine- ja materiaalikeskeisyys. Se on näkynyt erityisesti tavassa konstruoida kulttuuriperintötietoa, jota museoissa on perinteisesti kutsuttu museo-objektien tausta- tai luettelointitiedoksi, tietojärjestelmien kehittämisen myötä myös metatiedoksi. Museoalalla vuonna 2014 julkaistun Museoiden luettelointiohjeen mukaisesti luettelointi on


[ –] museoiden kokoelmissa olevien objektien tietojen tallentamista. Luetteloinnissa tallennetaan kaikki objektin tiedot tai viitteet tietoihin Museoiden luettelointiohjeen mukaisesti. Objektin tiedot kootaan vastaanottotiedoista, tarkastelemalla itse objektia sekä selvittämällä tietoja eri lähteistä. Luetteloinnissa objektit erotetaan muista samankaltaisista ja tehdään tunnistettaviksi. Luetteloinnin tuloksena syntyy yksittäisistä objekteista ja suuremmista kokonaisuuksista systemaattista tietoa, joka on haettavissa, siirrettävissä ja käytettävissä.[6]

 

Luetteloinnin määritelmässä ei tarkenneta, mitä ”objektin tiedot” yksityiskohtaisemmin ovat. Museoalan pitkässä traditiossa[7] ja museoiden luettelointiohjeessa esineen luetteloitavat tiedot kuitenkin hahmotetaan tunnistetiedoiksi (esim. numero, nimi, objektityyppi, omistava organisaatio), hankintatiedoiksi, historiatiedoiksi (esim. valmistus, käyttö), kuvailutiedoiksi (esim. materiaalit, mitat, merkinnät) sekä erilaisiksi hallinnollisiksi ja museo-objektin käyttöön liittyviksi tiedoiksi (esim. objektin sijainti, käyttörajoitukset). Suomalaisella museoalalla yhteisesti jaettua käsitystä luettelointitiedon sisällöstä ei juuri ole kyseenalaistettu eikä siitä ole aktiivisesti keskusteltu. Nimitettäessä luetteloitavaa tietoa kontekstitiedoksi ei esimerkiksi ole useinkaan pohdittu sitä, millaista ja kuinka laajaa kontekstia objektin yhteydessä tulee tarkastella. Siitä huolimatta museoissa on yhä voimakkaammin nostettu esiin museo-objekteihin liittyvien tarinoiden, arvojen ja merkitysten tärkeys. Vasta merkityksellistäminen tekee objekteista museo-objekteja ja kulttuurin ilmauksista kulttuuriperintöä. Nämä merkitykset löytyvät objektin, sen yksilöllisen ja laajemman kontekstin sekä museo-objektin ja museon käyttäjän[8] välisistä suhteista. Jotta luettelointitietoa voitaisiin näin sisällöllisesti kehittää, objektin dokumentoinnin, tutkimisen ja kuvailun prosessi tulisi hahmottaa erillään tiedon kirjaamista tarkoittavasta luettelointi-käsitteestä. Tutkimukselliset prosessit tuottavat rikkaampaa metatietoa. Museokokoelmille soveltuvia (esine)tutkimuksen metodeja on ollut tarjolla toki aiemminkin, mutta niiden anti on käytännön museotyössä jäänyt vähäiseksi, osittain tutkimuksen vähäisten voimavarojen takia.

 

Materiaalikeskeisen museo-objektinäkemyksen ja museoiden perinteisen luettelointitiedon puutteet sekä tarve parantaa kokoelmien tieto- ja merkitysarvoa ovat 2000-luvun kuluessa nousseet voimakkaasti esiin myös muualla. Australiassa vuonna 2001 julkaistu Significance-menetelmä ja sen vuonna 2009 päivitetty versio on laadittu museo-objektien ja -kokoelmien arvon ja merkityksen määrittelyn työkaluksi. Menetelmä sisältää objektiin tai kokoelmaan perehtymisen, siihen liittyvän tiedon keruun, tutkimuksen ja analysoinnin. Osana analyysia kohdetta arvioidaan menetelmässä määritellyillä kriteereillä. Tulokset kootaan objektin tai kokoelman merkityksiä esitteleväksi ja perustelevaksi merkityslausun­noksi (Statement of Significance), joka paitsi välittää kohteen merkityksiä, auttaa myös sitä koskevien toimenpiteiden, päätösten ja suositusten tekemisessä. Olennaista menetelmässä on sen tutkimuksellinen ote, jatkuvan uudelleentulkinnan mahdollisuus sekä yhteisöllinen, osallistava toimintatapa. Merkityksiä etsitään arvioimalla kohdetta yhdessä siihen liittyvien intressitahojen kanssa.[9]

 

Australialaista mallia on sovellettu Britannissa Reviewing Significance -menetelmässä (2010; 2012), joka painottaa analyysin merkitystä kokoelmien hallinnan ja käytön kehittämisessä. Tässä brittiläisessä metodissa kokoelmien hallintaan, käyttöön ja merkityksiin liittyvien tietojen esittämiseen tarjotaan taulukkomuotoisia työkaluja. Myös arviointikriteerit poikkeavat hieman australialaisista esikuvistaan.[10]


Hollantilainen Assessing Museum Collections – Collection valuation in six steps (2014) yhdistää merkitysanalyysin ja arvoluokituksen tavoitteet. Menetelmän pohjana ovat aiemmat hollantilaiset arviointityökalut, mutta myös kansainväliset esimerkit. Kyseessä on kuuden työvaiheen ja yhdentoista arviointikriteerin menetelmä, joka tuottaa museo-objektille sekä merkityslausunnon että arvoluokan. Menetelmän lähtökohtana ovat kokoelmahallinnan kolme kategoriaa: käyttäminen (operationalising value), säilyttäminen (minimising loss of value) ja kehittäminen (adding value). Kokoelmien saavutettavuus on edellytys niiden arvon säilyttämiselle, lisäämiselle ja hyödyntämiselle. Käytetyillä arviointikriteereillä on paljon yhteistä australialaisten ja brittien kriteerien kanssa, mutta identtisiä ne eivät ole.[11]

 

Suomalainen sovellus muissa maissa laadituista arvon ja merkityksen analysointimenetelmistä on kehitetty vuonna 2014 Suomen Metsämuseo Luston ja Metropolian Ammattikorkeakoulun Konservoinnin koulutusohjelman hankkeessa Merkitykselliset museokokoelmat.[12] Artikkelini tavoitteena on testata tätä suomalaista merkitysanalyysimenetelmää yhteen esineeseen. Koska itse kuulun suomalaisen menetelmän kehittäjiin, en voi objektiivisesti arvioida menetelmään perehtymisen haasteita. Sen sijaan kuvaan yhden oman analyysiprosessini muotoutumista ja menetelmään luotujen merkityksen arviointikriteereiden käyttöä esineen merkitysten hahmottamisessa ja tulkinnassa. Olen kiinnostunut siitä, millä tavoin analyysin moniäänisyys voi rakentua: millaisia näkökulmia analyysiprosessissani avautuu tulkinnan objektiivisuuteen ja subjektiivisuuteen ja miten eri tulkitsijoiden väliset ristiriidat tai toisaalta yksimielisyys voidaan oikeuttaa ja perustella? Viime kädessä kysyn, mitä merkitystä on merkityksillä. Millaisia vitsauksia museo-objektien tulkinta tuo mukanaan vai herättääkö se toivon kulttuuriperinnön syvemmästä ymmärryksestä? Voiko se auttaa museoita tiedon, tarinoiden ja elämysten välittämisessä ja museoiden käyttäjiä ymmärryksen, yhteenkuuluvuudentunteen ja identiteettien rakentamisessa?

 

Esine

 

Analyysini kohteeksi olen valinnut koristeellisen puisen lippaan, kooltaan noin 30 cm x 20 cm x 12 cm. Se ei ole museoesine, mutta voisi aivan hyvin kuulua jonkin kulttuurihistoriallisen museon kokoelmaan. Vastaavia yksityishenkilöille kuuluneita arjen esineitä, joita koskevaa tietoa on tallennettu vaihtelevassa määrin, on museoiden kokoelmissa runsaasti. Artikkelini tavoitteena on siis testata merkitysanalyysia ennen kaikkea museotyön menetelmänä, vaikka esimerkkinä onkin yksityiskokoelman esine. Myös yksityisessä omistuksessa oleva esine voidaan määritellä kulttuuriperinnöksi, jos se halutaan kollektiivisesti perheessä ja suvussa säilyttää ja jos sille annetaan erilaisia merkityksiä, joita sen yhteydessä halutaan muistettavan. Koska samasta lippaasta on jo ennen omaa analyysiani tehty yksityisiä ja yksilöllisiä (esine)tutkimuksellisia ja museaalisia tulkintoja, se sopii hyvin merkitysanalyysini testauskohteeksi nimenomaan moniäänisyyden näkökulmasta.

 

Museoesineenä lipas olisi luetteloitaessa voitu kuvata ja dokumentoida esimerkiksi seuraavasti:


Matala, yleismuodoltaan suorakaiteenmallinen, intarsiakuvioitu puurasia, jossa on kahden metalli-, ilmeisesti messinkisaranan varassa avautuva kansi ja pohjan kulmissa neljä pientä puujalkaa. Rasia on ulkopinnaltaan lakattu kirkkaalla, värittömällä lakalla.



Valokuvat: Maria Utti, Lusto.

 Kuva 1



Rasian loivasti viistot sivut kapenevat yläreunaa kohti. Kunkin sivun keskiosaan on liimattu leveä pala visa- tai loimukuviollista vaaleaa viilua. Kulmiin on liimattu tummemman ruskeaa viilua, mahdollisesti mahonkia. Sivujen alareunassa kulkee koristeellinen, siksak-kuvioinen, puusta veistetty nauha. Liimaamalla kiinnitetystä nauhasta on sekä etu- että sivureunoilla katkennut pala pois. Takasivusta koristelista on kokonaan irronnut ja hävinnyt.

 

Rasian pohjaan on pienillä, kirkkailla teräsnauloilla kiinnitetty käsittelemätön vanerilevy. Levyn kulmiin on liimattu mahongista muotoillut matalat, ulkosivuiltaan viistot ja sisäsivuilta suorat jalat. Jalat on pohjia lukuun ottamatta lakattu. Pohjavanerissa erottuu hämärästi lyijykynällä merkitty mahdollisesti numero 50, epäselvä merkintä sekä - - tila, mahdollisesti Laitila.

 

Rasian kannen sivut jatkavat rungon muotoa ja koristelua. Kannen ulkosivun alareunaan sekä päällä oleviin reunoihin on liimattu puista koristelistaa. Kannen takasivulla on listasta pieni pala toisen saranan kohdalla hävinnyt. Kannen päälle on tummasta ja vaaleasta viilusta muotoiltu pyöristettykulmainen, suorakaiteenmallinen alue, johon on upotettu useita tummanruskealla muovimaisella aineella tehtyjä intarsiakuvioita. Kannen keskustan vaalealla pohjalla on saranapuolen reunassa toisessa kulmassa kuvio, jossa on kahdessa rivissä viisi osittain sisäkkäin menevää rengasta ja toisessa kulmassa viivoin koristeltu, pyöreä kohokuvio, joka on pinnaltaan maalattu kultavärillä. Kannen etureunan keskelle on sommiteltu intarsiakuvio, jossa on kaksi toisistaan poispäin taipuvaa lyhyttä vartta, jossa kussakin on kolme pykäreunaista lehteä. Molemmat lehtikuviot ovat lohkeilleet ja osa kuvioiden sisustaa on irronnut ja hävinnyt.

 

Kannen etusivun keskelle on upotettu vaaleasta, muovimaisesta aineesta tehty kädensija. Pienikokoinen kädensija on muodoltaan suorakaiteen mallinen ja kulmista pyöristetty.

 

Rasian sisäpuoli on verhoiltu punaruskealla, kiiltäväpintaisella kankaalla. Kangas on kierretty rasian mittojen mukaisten pahvilevyjen ympärille, jotka on liimattu rasian sisäpintoihin. Kankaan ja pahvin väliin on lisätty ohut pehmuste. Rasian sivujen sekä pohjan välisten rajojen peitoksi on liimattu keltaista, himmeästi kiiltävää tekstiilinyöriä. Syvenevän kannen sisäpuoli on verhoiltu samalla tavalla. Kannen keskelle on lisäksi liimattu ympyrämuotoon samaista keltaista nyöriä, jonka sivulla on nyörin päät kiinnittävä solmu. Keltaisen nyörin sisäpuolelle on samoin ympyrän muotoon liimattu ohuempaa, punaoranssia nyöriä. Rasian kannen ja runko-osan yläreunat on maalattu kullanvärisellä maalilla.[13]

 

Lippaassa on nykyisellään kaksi asiakirjaa. Pienikokoisempi paperi on testamentti. Se oli taiteltuna kiinnitetty silmäneulalla lippaan sisäkannen nyöreillä rajattuun ympyrään silloin, kun lipas siirtyi nykyiselle omistajalleen.


Testamentti

Minä [Lyyli] Ilmoitan viimeisen tahtoni olevan Että tämän puulootan saa kuolemani jälkeen Eila.

Pahtajalla 15.4.-65

Todistan että [Lyyli] jonka hyvin tunnen, on testamentin tehdessään täysissä sielun ja ruumiin voimissa! 15.4.-65 Ida

[Lyyli]

Todistavat: Annikki S[ –]

Matkasihteeri

Rovaniemi

Pahtaja[14]

 

Toinen paperi on kirje äidiltä Leenalle helmikuussa 2005. Se käsittelee monenlaisia perhettä koskevia asioita ja lisäksi lipasta; lippaaseen liittyvät seikat on kerrottu kirjeen alussa:


Rakas Leena

Anna-Liisa K[ –] soitti. Ida K[ –]lla on ollut hyvä ystävä Eila P[ –]. Hän on kuitenkin kuollut, kuten [Ida] K[ –]kin. [Eila] P[ –] on kuollut syöpään jo 70-luvulla, että se siitä perinnöstä Eilalle. Sinä sait sen.

[ –]

Voikaa hyvin

äiti [15]

 

Kuva 2


Analysoitavaa esinettä voisi metaforisesti kutsua Pandoran lippaaksi. Pandoran lipas -ilmauksella korostan toisaalta esineiden, kuten muidenkin kulttuurin ilmausten, potentiaalia monitahoisten merkitysten kantajana ja välittäjänä ja toisaalta kulttuurin ilmausten tulkintaan liittyviä haasteita, kuten esimerkiksi kysymystä tulkinnan ja merkitysanalyysin objektiivisuudesta. Pandoran lipas on myös konnotatiivinen ja tulkinnallinen nimitys tälle esineelle. Esineen tarkastelu on nimittäin herättänyt erään sitä tulkinneen henkilön mielessä ajatuksen Pandoran lippaasta, esineen symboloimista hyvistä sielun- ja ruumiinvoimista sekä kuuliaisuudesta ja ystävyydestä. Kreikkalaisen mytologian Pandora oli kovin utelias ja kiellosta huolimatta avasi saamansa salaperäisen lippaan. Ennen niin huolettomaan ja suruttomaan maailmaan levisivät nyt lippaasta kaikki maailman vitsaukset, jotka hallitsivat maailmaa, kunnes Pandora päästi sieltä vapaaksi myös viimeisen elementin, toivon.[16] Toisaalta tätä analysoitavaa esinettä voi denotatiivisesti ja varsin arkisesti testamenttitekstin perusteella nimittää Lyylin puulootaksi.

 

Tämä ”Pandoran lipas” eli Lyylin puuloota liittyy kiinteästi yhden henkilön elämäntarinaan; artikkelissani kutsun häntä pseudonyymilla Lyyli. Lyyli tuo tutkimukseni asetelmaan kiinnostavasti autoetnografisia piirteitä, sillä hän oli sukulaiseni, jonka kanssa olin tekemisissä lapsuudestani alkaen, ja lipas kuuluu nykyisin minulle. Autoetnografian periaatteiden mukaisesti liitän yksityisen yleiseen ja henkilökohtaisen kulttuuriseen: kuvaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni esineestä ja sen omistajasta, mutta sijoitan ne osaksi kulttuurista ja sosiaalista kontekstia.[17] Tulkitsijana ja analyysintekijänä en siis tarkastele pelkästään henkilökohtaisia suhteitani esineeseen. Olen koulutukseltani kansatieteilijä; olen saanut materiaalisen kulttuurin tutkimukseen ohjaavan peruskoulutuksen ja kulttuurin ilmausten tulkintaa painottavan tutkijakoulutuksen.[18] Myös yliopisto-opettajana olen käsitellyt erityisesti kulttuurin ilmausten tulkinnan kysymyksiä. Museoalalla toimin museo-objektien, kokoelmahallinnan ja tutkimuksen parissa. Merkitysanalyysin periaatteisiin kuuluu, että yhteisöllisyyden ja osallistamisen näkökulmia ja tulkintoja haetaan useilta eri tahoilta ja henkilöiltä, vaikka analyysin kirjoittajana onkin yleensä yksi henkilö. Olen käyttänyt lähteinäni Lyylin elämäntarinaa valottavaa arkistoaineistoa ja pyytänyt apua tulkintaan sukulaisiltani. Kulttuurin ilmausten tulkintaa käsittelevällä kurssillani Helsingin yliopistossa vuonna 2012 kansatieteen opiskelijat kirjoittivat harjoitustyönään tulkintoja tästä esineestä. Museokollegani ovat puolestaan kommentoineet merkitysanalyysiani lippaasta. Näitä tahoja hyödyntäen toimin itse tulkitsijana sukulaisen ja omistajan, yliopisto-opettajan sekä tutkijan ja museoammattilaisen rooleissa. Näiden roolieni mukaisesti lippaan analyysinäkökulmat paikallistuvat kotiini, yliopistolle ja museoon, ja analyysissäni yhdistyvät esineen henkilökohtaiset merkitykset, kansatieteellisen esinetutkimuksen tulkinnat ja museologinen ajattelu.

 

Kotona

 

Koska lipas kuuluu minulle ja olen säilyttänyt sitä jo vuosikymmenen, minulla on esineeseen henkilökohtainen suhde. Esineellä on paikka ja käyttötarkoitus kodissani. Lipas merkitsee minulle jotakin. Kotien sosiaalisia funktioita, rituaalisuutta ja materiaalisuutta tutkinut puolalainen etnologi Janusz Barański toteaakin, että kodin esineissä on tiettyjä salattuja merkityksiä ja viestejä, joita vain sen asukkaat voivat lukea ja tulkita. Ne voivat edustaa esimerkiksi tiettyjä ihmisiä ja asukkaan suhteita heihin. Näiden merkitysten takia esineitä on vaikea heittää pois, vaikkei niille olisi varsinaista käyttöä kodissa: esineet muuttavat kodin yksityiseksi ”muistin museoksi” ja toimivat kommunikaatiovälineinä, ”aineellisena mediana”.[19]

 

Lyyli oli minulle melko kaukaista sukua äidin puolelta, mutta olimme hänen ja hänen sisarustensa kanssa paljon tekemisissä. Hän oli yksi lapsuuteni monista vanhoista naimattomista tädeistä. Luultavasti hän vieraili useammin meillä kuin me hänen luonaan, koska minulla ei ole lapsuudenaikaisia mielikuvia hänen kodistaan. Sen sijaan tapasimme näiden sisarusten yhteisessä kesäpaikaksi jääneessä lapsuudenkodissa tai Lyylin pienellä kesämökillä. Aivan Lyylin viimeisinä vuosina kävin kuitenkin pari kertaa hänen yksiössään Pohjois-Suomessa. Muistan Lyylin luontoa ja vaatimatonta elämää rakastavana, enemmän miesten kuin naisten töihin suuntautuneena, uskonnollisena ja melko karuna ihmisenä. Luonteensa mukaisesti hän halusi jo hyvissä ajoin järjestää asiansa ja rintaperillisten puuttuessa jättää pienen jäämistön ja hautajaisjärjestelyt minulle ja sisarelleni. Joidenkin muiden esineiden ohella lipas päätyi minulle Lyylin kuoltua vuonna 2005, mutta testamenttia lukuun ottamatta en voi varmuudella muistaa mitä se tuolloin sisälsi. Äidin kirjeen laitoin sinne itse. Lippaassa oli kuitenkin todennäköisesti ompelutarvikkeita. Koruja hänellä ei juurikaan ollut. Toinen vaihtoehto on, että lippaassa oli valokuvia tai kirjeitä. En myöskään muista, mihin lipas hänen pienessä yhden huoneen kodissaan oli sijoitettu.

 

Lyyli oli ison pohjoispohjalaisen maalaistalon seitsemästä tyttärestä nuorin, syntynyt vuonna 1915. Lapsista kolme kuoli nuorina, ja kaikki sisaret jäivät naimattomiksi. Kolme heistä viljeli tilaa, aluksi setiensä kanssa, 1960-luvulle asti, jonka jälkeen tilasta tuli kesänviettopaikka. Lyyli oli sisaruksista ainoa, joka jätti lapsuuskotinsa ja hankki elantonsa muissa ammateissa. Hänen työtodistuksensa ja nekrologinsa valaisevat elämänuraa niukasti, mutta melko kattavasti. Lyyli valmistui Kuopion Tietopuolisesta Meijerikoulusta 1937 ja teki meijerikön töitä ainakin Lumijoella, Punkaharjulla, Sysmässä ja Pielisjärvellä. Sodan päättyessä hän auttoi ilmeisesti jonkin aikaa kotitilan töissä, eikä enää sitten palannut meijereihin. ”Alkoi uusi aika”, hän kirjoitti päiväkirjaansa pestautuessaan harjoittelijaksi Pohjolan poikakotiin Muhokselle lokakuussa 1945. Pohjolan poikakodin jälkeen vastaavat huoltoalan työtehtävät ja niiden myötä jatkuvat paikkakunnanvaihdokset seurasivat toisiaan: Lyyli oli naisvartijana Helsingin kaupungin Tervalammin työlaitoksessa Vihdissä 1946–1947, naisirtolaisten vartijana Länsi-Suomen työlaitoksessa Punkalaitumella 1947–1948, Helsingin Seurakuntien Huoltokeskuksen naisten suojakodin johtajattaren apulaisena Helsingissä 1948−1949, ohjaajana Helsingin Diakonissalaitoksen Vajaamielishoitolassa Rinnekodissa Skogbyn tilalla Espoossa 1949–1951 ja hoitajana Pohjolan työlaitoksessa Ruukissa 1951–1953. Missään hän ei ollut pitkään, ja ero tapahtui aina omasta pyynnöstä. Työn ohessa hän suoritti joitakin huoltotoiminnan ja kasvatusopin kursseja. Vaikuttaa siltä, että Lyylin uskonnollinen vakaumus oli ainakin yksi syy alan valintaan. Vuoden 1953 jälkeisiä työtodistuksia tai muita merkintöjä töistä en ole löytänyt: luultavasti Lyyli työskenteli tuolloin kotitilallaan sisartensa apuna talon miesten töissä, sillä sodan jälkeen talon miesväki koostui kolmesta vanhasta naimattomasta sedästä, jotka kuolivat vuosina 1945, 1952 ja 1959. Sisarusten äiti kuoli 1962, jonka jälkeen tila jäi kokonaan sisarille. Vuonna 1963 Lyyli lähti jälleen; hän otti paikan Kansan Raamattuseuran leirikeskuksen talonmiehenä Pohjois-Suomessa ja toimi tehtävässä työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseensä asti 1973. Eläkevuotensa hän vietti Pohjois-Suomessa: talvet yksiössään pienellä paikkakunnalla ja kesät syntymäkotinsa mailla kesämökissään.[20]

 

Mitä lipas merkitsee minulle? Ensisijaisesti se tuo mieleeni Lyylin, toissijaisesti se on minulle käyttöesineenä palveleva kuriositeetti. Lapsena en osannut olla erityisen kiinnostunut sukulaistätini elämänurasta, joten olen tutustunut Lyylin työelämäntarinaan tarkemmin vasta hänen jälkeensä jättämien asiakirjojen kautta ja lipasta tarkastellessani. Laitoin itse tähän saamaani lippaaseen ompelutarvikkeita, mutta en ole miettinyt sen merkityksiä tai kokenut sitä itselleni erityisen tärkeäksi esineeksi ennen kuin kiinnostuin siitä opiskelijoiden kurssityön kohteena. Emme olleet Lyylin kanssa kovin läheisiä, ja se heijastuu suhteessani tähän esineeseen: sen solmima nostalginen side menneisyyteen on paljon heikompi kuin useiden muiden hallussani olevien ja suvulle kuuluneiden esineiden. En välttämättä ollut edes nähnyt lipasta ennen kuin perin sen: se ei kuulunut lapsuuteni aineelliseen ympäristöön tai lapsuusmuistoihini. Silti se on osa omaa, perheeni ja sukuni tarinaa, ja lipas voi välillisesti palauttaa mieleeni lapsuuteni ja nuoruuteni henkilösuhteita, tapahtumia ja tapahtumapaikkoja. Lipas ei kuulu näihin tapahtumiin, mutta se kuului Lyylille. Lyylin lippaalle antamia merkityksiä en tunne, joten joudun niitä analysoimaan itse esineen, sen sisältämän testamentin ja Lyylin elämäntarinan avulla. Lippaan tarkastelu ja analyysi tällaisena prosessina muuttavat kuitenkin väistämättä suhdettani esineeseen. Ne luovat minun ja esineen välille uusia merkityksiä, ja analyysin myötä lippaasta tulee minulle erityisempi ja merkityksellisempi.

 

Yliopistolla

 

Kansatieteen perusopintojen kurssilla Kulttuuriset ilmaukset ja niiden tulkinta vuonna 2012 teetin opiskelijoilla tulkintatehtäviä, joista yksi oli esineanalyysi. Annoin seitsemälle opiskelijalle tutustuttavaksi Lyylin lippaan ja elämäkerrallisia tietoja, kuten luettelon hänen työpaikoistaan ja kahdessa lehdessä vuonna 2005 julkaistut nekrologit, ja pyysin heitä laatimaan esineestä 1−2 sivun mittaisen analyysin. Arvelin lippaan arkisena esineenä ja kirjallisine dokumentteineen sopivan hyvin opiskelijoiden harjoitustyöksi: siinä on monenlaisia johtolankoja mahdollisiin tulkintoihin, eikä se ole ajallisesti liian kaukainen tai esineenä temaattisesti vaikea. Pyysin opiskelijoita kiinnittämään huomiota esineen ulkomuotoon, kontekstiin ja merkityksiin. Kurssilla oli käsitelty esineiden tulkintaa ja tulkintametodeja (esim. kulttuurianalyysi, olemusanalyysi, kontekstien tutkimus), ja analyysin opiskelijat saivat tehdä vapaasti yhdistellen omaa ajatteluaan, kansatieteellistä uteliaisuuttaan ja kurssilla oppimaansa.[21]

 

Tehtävä kiinnosti opiskelijoita ja synnytti runsaasti keskustelua sekä opiskelijoiden kesken että kurssin harjoitustehtävien palauteluennolla. Analyyseissään opiskelijat etsivät lähinnä vastauksia kysymyksiin, mistä lipas on peräisin (valmistushistoria), mihin sitä on käytetty (käyttöhistoria) ja mitä merkityksiä lippaan valmistaja ja käyttäjät ovat sille antaneet. Osa oli noudattanut tulkintaprosessissaan esimerkiksi käsityötieteen olemusanalyysin etenemistapaa: ensivaikutelma, perehtyminen ja tulkinta.[22] Useimmat aloittivat fyysisen esineen ja sen sisältämien asiapapereiden kuvailusta ja etenivät esineen tulkintaan sen eri konteksteissa. Vastaavaa metodia on käytetty esimerkiksi valokuvien tulkinnassa, jossa pintatasolla tarkoitetaan konkreettisesti sitä, mitä kuvassa näkyy, ja syvätasolla kuvan kulttuurisia merkityksiä ja sen herättämiä yksityisiä assosiaatioita.[23] Joku arvioi esineen potentiaalista museoarvoa hyödyntämällä museoalalla käytettyjä arvoluokituskriteereitä (esim. kansallinen ja kansainvälinen merkitys, tieteellinen, historiallinen, tyyli-, kulttuuri- ja taidehistoriallinen edustavuus, alueellinen kattavuus, yhteiskunnallinen sitoutuneisuus, käyttökonteksti, tekniset ja valmistustekniset tiedot, valmistajatiedot ja kunto).[24]

 

Esineen alkuperää ja ajoitusta opiskelijat hakivat vuonna 1965 päivätystä testamentista: ”Esine on siis ollut [– – Lyylin] käytössä ainakin jo 1960-luvulla, mahdollisesti jo paljon aiemmin.” Myös kannen koristeaiheena oleville olympiarenkaille annettiin ajoittajan tehtävä:


Olympiarenkaat suunniteltiin 1912 ja otettiin käyttöön 1920 Antwerpenin kisoissa. Varsinaisen läpimurtonsa symbolina ne tekivät vuoden 1936 kisoihin valmistauduttaessa. Helsingin piti isännöidä kisoja 1940 ja Helsingin kesäolympialaiset pidettiin 1952. Tätä taustaa vasten rasia on valmistettu aikaisintaan 1912, mutta todennäköisemmin vasta 1930-luvulla tai sen jälkeen. Suomi-kytkentä viittaisi 1950-lukuun.[25]

 

Pari opiskelijaa oli verrannut olympia-ajoitusta Lyylin elämäntarinaan, rinnastanut lippaan ulkonäkönsä puolesta erilaisiin puhdetöihin ja esittänyt, että esine voisi olla kiitos- tai muistolahja Lyylille joltakin Rinnekodin tai työlaitoksen asukkaalta (Rinnekoti 1949−1951, Pohjolan työlaitos 1951−1953).

 

Äitini esittämä arvio lippaasta perustuu siihen, että hän on tuntenut Lyylin:


Aivan hatara ja heikko mielikuva on että olen nähnyt. Miksi tuossa on nuo olympiarenkaat? Jos pitäisi arvata olinpaikka, niin kirjoituspöytä tai kirjahyllyllä jossakin ylempänä ettei kukaan pääse penkomaan. Ehkä [Lyyli] piti siellä salaisimpia kirjeitä ehkä S[– –]n Martin joita hän arvosti kovasti. [– –] Mikä tuo mitali on kannessa? Onko tämä sota-ajan puhdetöitä ja keneltä. S[– –ltä]?[26]

 

Kun äiti myöhemmin vielä pohti lippaan yhteyttä olympialaisiin, hän totesi: ”Se oli sentään iso asia monelle ja koko Suomelle. [Lyyli] oli kovasti urheiluhenkinen.”[27]

 

Tarkempi käyttöhistoria jäi arvailujen varaan. Lipas olisi voinut tyyliltään opiskelijoidenkin mielestä sopia koru- tai ompelurasiaksi. Lyylin nekrologeissa korostettu uskonnollisuus vaikutti voimakkaasti useiden tulkintoihin: rasiassa arveltiin säilytetyn Raamattua tai rukouksia. Käyttöhistoriaa tulkitessaan opiskelijat käyttivät kekseliäästi kaikkia aistejaan: ”Lipas ei haise millekään.” Kannen olympiarenkaat saivat jonkun arvelemaan lippaassa säilytetyn mitaleja. Ylipäätään lippaan koristeellisuuden koettiin viittaavan sen tehtävään jonkin tärkeän tai arvokkaan, esimerkiksi kirjeiden, asiapapereiden tai rahan säilyttämisessä, ja Lyylin testamentissa käyttämän nimityksen ”puuloota” koettiin hämmentävästi olevan ristiriidassa arvokkaan esineen kanssa. Silti nimenomaan testamentti lisäsi lippaan merkityksellisyyden tuntua:


Rasian on täytynyt olla omistajalleen [– –] merkityksellinen, koska hän on halunnut merkitä rasialle perijän. [Lyyli] tosin nimittää rasiaa ”lootaksi” testamentissa, ikään kuin ei haluaisi olla turhan sentimentaalinen mokoman rasian takia.[28]

 

Lippaan merkitykset olivat kaikkein keskeisimmin opiskelijoiden mielenkiinnon ja analyysin kohteina. Uskonnollisuuden konteksti innosti opiskelijoita lippaan koristeaiheiden symboliikan pohtimiseen: ”Kannen kuvia voisi tulkita esimerkiksi tästä näkökulmasta, jolloin kasvit symbolisoivat ihmisiä, joille jumalallinen valo antaa kasvuvoimaa.” Koristeellisen esineen tulkittiin edustavan jotakin merkityksellistä muistoa, unelmaa tai ajanjaksoa Lyylin elämässä. Toinen kiinnekohta merkityksille oli lippaan sisältämissä papereissa. Tulkitsijat ottivat testamentin varsin vakavasti, eikä kukaan esittänyt sellaista arviota, että se olisi tehty leikkimielellä ystävien kanssa iltaa istuessa, koska yksi heistä (Eila) oli erityisesti ihaillut lipasta. Se, että itse oletan juuri näin tapahtuneen, voi johtua Lyylin tuntemisesta (hän ei ollut lainkaan sentimentaalinen) tai omista vastaavista kokemuksistani. Myös minulla on yksi esine, johon olen vuosikymmeniä sitten samanlaisessa tilanteessa puolileikilläni kirjoittanut merkinnän: ”Tämän esineen perii Ulla”. Kiinnostavasti sisareni teki testamentista täsmälleen samanlaisen tulkinnan:


No, minulle tulee mieleen, että [Lyylillä] on ollut vieraita käymässä, Eila, Ida ja Annikki. Heillä on ollut hauskaa ja juttu on luistanut. Eila on ihaillut rasiaa kovasti, jonka takia [Lyyli] on luvannut sen Eilalle kuolemansa jälkeen. ”Testamentti” on tehty hupimielessä tähän liittyen. Tuskin sitä on vakavasti ja harkiten laadittu! Tämmöinen kuvitelma minulle tulee mieleen [Lyylin] tuntien.[29]

 

Myös äitini arvioi testamenttia samaan tapaan: ”Tämä testamentti vaikuttaa kyllä hetken hulluttelulta [– –]. Ehkä joku ystävä on ihaillut lipasta ja [Lyyli] lupasi sen hänelle jälkeensä.”[30]

 

Opiskelijat tulkitsivat harjoitustöissään myös minun suhdettani esineeseen ja odottivat yllättäen kurssin loppukeskustelussa minulta oikeita vastauksia lipasta koskeviin kysymyksiin, jopa ”totuutta” lippaasta. Vaikka lipas ei ole museoesine, oma museoammattilaisuuteni vaikutti opiskelijoiden tekemiin tulkintoihin. Yksi opiskelijoista oli tulkinnut suhdettani esineeseen erityisesti sen perusteella, miten tarjosin esineen tarkasteltavaksi:


Päätellen myös siitä, että laatikko oli [oppiaineen] amanuenssin huoneessa kassissa lattialla odottamassa opiskelijoita hypistelemään sitä, ei esine ole mittaamattoman arvokas myöskään esineen nykyisen omistajan puolesta, joka kuitenkin on alan ammattilainen. Todennäköisesti esineellä on kuitenkin tunnearvoa tai muistoarvoa nykyiselle omistajalleen ja siis toimiva yksityisessä kokoelmassa.[31]

 

Huomasin siis opettajuuden ja työn ohjaamisen ohella olevani osa harjoitustyön aineistoa ja tulkintaprosessia. Samanaikaisesti tein itsekin tulkintoja, arvioin esinettäni, sen merkitystä minulle ja sen kautta suhdettani esineen aiempaan omistajaan. Huomasin arvioivani myös opiskelijoiden analyyseja voimakkaan intuitiivisesti, hylkäämällä ja hyväksymällä tulkintaehdotuksia Lyylin persoonan perusteella. Mielessäni hylkäsin kaikki pateettiseen viittaavat tulkinnat ja pidin Lyylin kiiltäväksi lakatusta koristeellisesta lippaasta käyttämää puuloota-nimitystä hänelle tyypillisenä ja luontevana.

 

Myös lippaan opiskelijoissa synnyttämät henkilökohtaiset assosiaatiot ovat kiinnostavia. Kaksi opiskelijaa kirjoitti erityisesti esineen konnotaatioista:


Laatikon sahalaitareunukset tuovat elävästi mieleen lapsuudestani sahalaitaiset sakset, jolla sai hauskasti paperia leikattua. Laatikko tuo myös mieleen muutamia pieniä laatikoita, joita itse olen joskus omistanut ja esine sai muistelemaan mitä itse pidin niissä. Korurasioissani yleensä oli peili kiinni kannen sisäpuolella, joten epäilen, ettei laatikkoa ole tehty alun perin vartavasten koruille.

 

Rasiaa katsoessani mieleeni nousi myös kuva ohuesta puisesta koristerimpsusta, joka oli lattialla pöydänjalan vieressä sahanpurukasassa. Sorrento joskus kymmenvuotiaana, ilmeisesti vierailu johonkin työpajaan ja soittorasia, jonka toin mukanani. Siinä oli punainen, samettia muistuttava sisusvuoraus. Joten rasian avatessani pidin värimaailmaa luonnollisena. En muista yllättyneeni siitä, että hieman irtoamaan päässeen reunan välistä pilkotteli kirje.[32]

 

Opiskelijoiden kokemukset esineen tulkintatehtävästä tiivistyivät monessa kohdin epävarmuuden tunteiksi totuuden arvioinnissa ja subjektiivisten tulkintojen oikeutuksessa. Se, ettei minulla ollut kurssin päätteeksi kertoa ”totuutta” tai antaa ”oikeaa vastausta” lipasta koskeviin kysymyksiin, oli opiskelijoille pettymys. Toisaalta se pakotti meidät yhdessä pohtimaan kysymyksiä analyysin subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta, esineiden totuudesta ja tulkinnoista. Vaikka itse tunsinkin Lyylin, olenko oikeutettu päättämään lippaan merkitystä koskevista tulkinnoista? Voin tuoda tulkintaprosessiin jossain määrin lisätietoa ja laajentaa esineen kontekstia, mutta voinko silti tehdä ”oikeamman” tulkinnan kuin joku muu? Tai päinvastoin: olenko jäävi tutkimaan esinettä, jolla on merkityksiä juuri minulle? Erityisesti muistitietotutkimuksen yhteydessä on käsitelty runsaasti tutkimusaineiston tulkinnan haasteita ja nostettu esiin tulkitsijan vaikutus tutkimustulokseen. Tutkijan rooli on tässä suhteessa läsnä kansatieteellisessä tutkimuksessa laajemminkin, sillä tutkijan henkilökohtainen suhde tutkimuskohteeseensa on sille itse asiassa tyypillistä. Tulkintojen tekijän omalla taustalla, elämänkokemuksilla ja suhteella tutkimuskohteeseen on väistämättä suuri merkitys.[33] Lipasta voi tarkastella monin tavoin ja aina on kyse tulkinnoista. Tulisiko tulkintojen keskeneräisyys, jopa ristiriitaisuus ja ylipäätään erilaisten tulkintojen kohtaaminen siis sallia? Esimerkiksi valokuvan tulkinnassa on jo pitkään tunnustettu, että kuva on siihen säilöttyjen viestien ja siitä katsojien tekemien tulkintojen kohtauspaikka.[34] Myös taideteokset sallivat avarasti katsojien tulkintoja. Miten siis suhtaudumme esineisiin? Erään opiskelijan sanoin:


Esineestä on vaikea tehdä tarkkoja tulkintoja, kun osa faktoista on arvailujen varassa. Väärät johtopäätökset saattavat kuljettaa tulkintaa hyvin kauas totuudesta. Esine kuitenkin houkuttaa löytämään jotakin syvempää faktojen tuolta puolen. Ja onko totuudelliset merkitykset ainoat oikeat? Vai voiko jokainen katsoja tulkita esinettä omasta näkökulmastaan ja liittää esine kontekstiin joka kumpuaa katsojan mielikuvista ja omasta elämästä huolimatta siitä, ovatko ne tosia suhteessa kyseiseen esineeseen?[35]

 

Museossa

 

Museoiden dokumentointi- ja luettelointikäytännössä museo-objektia koskevat tiedot on totuttu merkitsemään mahdollisimman tarkasti ja totuudenmukaisesti. Mikäli objektia koskeva tieto on epävarma, siihen on merkitty esimerkiksi kysymysmerkki tai muu epävarmuuden ilmaus. Luettelointi on usein haluttu pitää erillään varsinaisesta tutkimuksesta, joskin nykyisin objektin dokumentointia luettelointiprosessissa hahmotetaan esimerkiksi perusluetteloinnin ja tutkimusluetteloinnin käsitteiden avulla. Luettelointi on museoammattilaisen työtä ja perustuu lähteistä (myös aineiston luovuttajilta) saatuihin tietoihin, jotka ymmärretään faktoiksi. Vaikka luetteloijan nimi kirjataan museon sisäisiin hallinnollisiin tietoihin, tekijää (luetteloijaa) ei juuri nosteta esiin. Aivan erityisesti luettelointi on haluttu pitää erillään tulkinnoista.

 

Merkitysanalyysi on puolestaan lähtökohtaisesti tutkimuksellinen, tulkinnallinen ja yhteisöllinen menetelmä. Merkitysanalyysillä tuotetaan merkityksellistä tietoa eri intressiryhmille, mutta myös eri intressiryhmät osallistuvat tiedon tuottamiseen ja objektin merkityksellistämiseen. Tulkinnan tekijät ja heidän suhteensa tulkinnan kohteeseen tehdään näkyviksi. Kulttuurin ilmausten tulkinta edellyttää reflektoivaa paikantamista ja kriittistä otetta: tulkinnan ja tulkintaprosessin on oltava avointa ja perusteltua. Erehtymisen mahdollisuus hyväksytään. Silloin kun analyysin tekijä on oman kulttuurinsa tai itseään koskettavien ilmausten tulkitsija, reflektoinnissa on kyse itsereflektiosta, tulkitsijan omien henkilökohtaisten vaikuttimien selventämisestä.[36] Tulkinnallisessa menetelmässä annetaan tilaisuus jatkuviin uudelleentulkintoihin, tulkintojen moniäänisyyteen ja jopa ristiriitaisuuteen. Samat ominaisuudet vievät tunnetusti eteenpäin tutkimusta. Museo-objekteihin ja -kokoelmiin sisältyy paljon tulkinnallista potentiaalia, mutta pelkästään kokoelmien perinteinen dokumentointi ja luettelointi eivät riitä tuomaan sitä riittävissä määrin esiin. Merkitysanalyysin tavoite on avata kulttuuriperinnön sisältämiä, koko yhteiskuntaa koskettavia merkityksiä, arvoja ja näkökulmia ja samalla auttaa kohdentamaan museoiden kokoelmahallinnan resursseja paremmin. Menetelmää voi hyvin soveltaa myös muiden kuin museo-objektien tulkintaan; se sopii kaikkien kulttuurin aineellisten ja aineettomien ilmausten arvon ja merkityksen määrittämiseen.

 

Merkitysanalyysin vaiheet ovat analyysikohteen ja -näkökulman valinta ja perustelut, analyysin tavoitteiden määrittely, analyysin tekijöiden nimeäminen ja paikantaminen, analyysikohteeseen perehtyminen ja tiedonkeruu, kontekstualisointi, merkitysten arviointi ja merkityslausunnon kirjoittaminen. Lausunnon pohjalta voidaan myös kirjata erilaisia ohjeita ja suosituksia objektin hoidolle tai käytölle. Vaikka menetelmän voi hahmottaa vaiheittaisena, se toteutuu todennäköisesti harvoin näin suoraviivaisesti. Perehtyminen ja tiedonkeruu edellyttävät sekä (fyysisen) objektin tarkastelua ja tutkimusta että siihen liittyvän aika-, paikka- tai toimijasidonnaisen tiedon etsimistä ja kokoamista. Osa tiedosta voi liittyä objektin yksilölliseen historiaan (esim. lippaan valmistus- ja käyttötiedot, objektin yksilökohtainen konteksti), osa sen aika-, paikka-, toimija- tai aihepiirisidonnaiseen tyyppihistoriaan (esim. samantyyppisten tai saman aikakauden esineiden valmistustapaan, materiaaleihin ja käyttötarkoitukseen liittyvät tiedot, laaja konteksti). Kyse on kontekstien valinnasta: objektit edustavat aina monia tyyppejä, ryhmiä, luokkia tai ideoita. Kontekstualisoinnissa hahmotetaan objektin ja sitä ympäröivän maailman ja muiden objektien välisiä suhteita ja järjestetään niihin liittyvää tietoa. Näkökulman valinta, tiedonkeruu ja kontekstualisointi kulkevat prosessissa käsi kädessä. Tiedonkeruu edellyttää näkökulman ja kontekstien valintaa, mutta toisaalta sen myötä näkökulma ja sen mukana objektiin liittyvät kontekstit saattavat muuttua.

 

Objektin merkityksiä haetaan arvioimalla sitä soveltuvilla kriteereillä: historiallisen ja kulttuurisen, elämyksellisen ja kokemuksellisen sekä yhteisöllisen merkityksen, autenttisuuden, edustavuuden, ideaalitilan sekä käytettävyyden ja hyödynnettävyyden näkökulmasta. Prosessi tuottaa yksityiskohtaisen analyysin, mutta merkityslausunto tiivistää objektin merkitykset kirjalliseen ja käytettävään muotoon. Se kertoo, millä tavalla objekti on merkityksellinen, miten objektin tunnetut merkitykset lisäävät sen hyödynnettävyyttä, ketkä tai mitkä tahot ovat osallistuneet sen merkitysten määrittelyyn ja mitä lähteitä analyysissä on käytetty.

 

Oma lippaan analyysiprosessini alkoi jo ennen kuin tietoisesti tein merkitysanalyysia. Laatiessani kansatieteen opiskelijoille sopivaa tulkintatehtävää keräsin tietoa Lyylin elämänvaiheista ja perehdyin itse esineeseen. En laatinut omaa tulkintaani esineestä, mutta ensivaikutelman perusteella ajoitin sen 1950-luvulle (olympiarenkaat) ja kontekstualisoin sen puhdetyön kaltaiseksi käsityötuotteeksi, jolla arvelin olevan yhteyden Lyylin työhön ja työyhteisöön noina vuosina. Käyttötarkoitukseksi ajattelin ensisijaisesti ompelurasian.

 

Merkitysanalyysia tehdessäni keräsin lisää tietoa. Tarkensin Lyylin työelämäntarinan vaiheita löydettyäni hänen jäämistöstään lisää aineistoa, työtodistuksia ja päiväkirjan vuosilta 1945–1946. Perehdyin paremmin niihin työpaikkoihin, joissa hän oli ollut. Tarkensin niitä ajanjaksoja, joihin lippaan olympiarenkaiden perusteella voisi ajoittaa. Tutkin esineen entistä tarkemmin. Pohjan lyijykynämerkinnät tutkittiin sekä uv-valon että infrapunavalon avulla IR-vidicon-laitteistolla Metropolian esinekonservoinnissa, joskaan tutkimus ei paljastanut merkinnöistä mitään tarkempia yksityiskohtia. Kysyin sisareni ja äitini mielipidettä ja muistikuvia lippaasta. Kävin uudelleen läpi kansatieteen opiskelijoiden tekemät analyysit, jotka paljolti vahvistivat ensivaikutelmaani sekä tuottamalla kanssani samoja tulkintoja että esittämällä näkemyksiä, jotka eivät mielestäni sovi kuvaani Lyylistä (esim. tunteellisuus, pateettisuus, naisellisuus). Tarkastelin esinettä valitsemistani ja sen nykyisen käytön ja säilyttämisen kannalta tärkeimmistä näkökulmista (muistoarvo, käyttöarvo) ja arvioin sen merkityksiä eri kriteereillä. Analyysiprosessissa liikuin eri vaiheiden välillä edestakaisin: etenin analyysissani, palasin etsimään lisää tietoa, kysymään mielipiteitä muilta tahoilta ja lopulta muodostin kokonaiskuvani ja merkityslausuntoni esineestä.

 

Autenttisuus on olennainen kriteeri museo-objektien museoarvon mittaamisessa. Museot keräävät autenttisia (alkuperäisiä, aitoja) esineitä. Susan Pearcen mukaan aidoilla esineillä on erityistä mahtia (the power of the actual object).[37] Autenttisuus takaa objektien todistusvoiman menneisyyden tapahtumista ja merkityksistä. Se ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite, sillä objektit voivat olla autenttisia eri näkökulmista ja eri tavoin, esimerkiksi materiaalinsa, muotonsa, käyttönsä tai tekotapansa osalta tai niiden autenttisuus voi liittyä aikaan, paikkaan tai toimijaan. Kyse on joka tapauksessa objektin provenienssin tuntemuksesta. Autenttisuus on sitä suurempi, mitä kattavammin objektin elinkaari tunnetaan ja voidaan todentaa ja mitä paremmin objektin alkuperäisyys liittyy siihen, mitä sen halutaan edustavan.

 

Lipas on siinä suhteessa erittäin autenttinen, että se voidaan varmuudella liittää tiettyyn henkilöhistoriaan. Lipas on kuulunut Lyylille, ja hänen jälkeensä minulle. Sen ulkoasu vaikuttaa pientä rapistumista lukuun ottamatta jokseenkin muuttumattomalta. Koko elinkaarensa ajan se on säilyttänyt tehtävänsä osana kodin irtaimistoa. Henkilökohtaisuus lisää esineen todistusvoimaa ja merkitystä. Lippaan elinkaarta tunnetaan Lyylin elämäntarinan kautta melko hyvin, vaikka osa sen alkuperästä on vain arvailujen varassa. Esineen tyylin perusteella sitä on vaikea täsmällisesti ajoittaa. Sen sijaan olympiarenkaiden perusteella sen voi ajoittaa melko todennäköisesti joko 1930-luvun lopulle tai 1950-luvun taitteeseen. Päätös vuoden 1940 olympialaisten tuomisesta Suomeen tehtiin kesällä 1938, ja kisat peruttiin maailmansodan takia huhtikuussa 1940. Uusi olympiainnostus alkoi vuonna 1947, kun päätös Helsingin kesäolympialaisista oli tehty. Toimeenpaneva organisaatio muodostettiin vuonna 1950, ja vaikka näidenkin kisojen epäiltiin kireän kansainvälisen tilanteen takia peruuntuvan, juhlamieli alkoi vähitellen kisojen alla nousta.[38] Jos kotimaassa järjestettävät olympialaiset innoittivat lippaan tekijää koristeaiheiden valinnassa, esineen voi ajoittaa joko vuosiin 1938–1940, jolloin Lyyli toimi meijerikkönä Sysmässä tai vuosiin 1947–1952, jolloin hän työskenteli ensin Länsi-Suomen työlaitoksessa Punkalaitumella, sitten Helsingin Seurakuntien Huoltokeskuksen naisten suojakodissa, Diakonissalaitoksen Vajaamielishoitolassa Rinnekodissa Skogbyn tilalla Espoossa ja lopuksi Pohjolan työlaitoksessa Ruukissa. 1940–1950-luvut – ja ehkäpä vielä juuri 1950-luvun alku, jolloin olympialaisvalmistelut olivat yhä enemmän esillä – vaikuttaa ajoituksena uskottavammalta. Myös lippaan pohjassa himmeästi erottuva merkintä, mahdollisesti numero 50, voisi viitata vuosilukuun. Voisiko se puhdetyön tyyppisenä, 1950-luvulle ajoitettuna käsityötuotteena olla esimerkiksi lahja tai ostos joltakin Rinnekodin tai Pohjolan työlaitoksen asukkaalta tai työntekijältä?

 

Mitä olennaista tietoa lipas välittää ajasta, paikasta, yhteisöstä tai henkilöstä? Millaisen kuvan se antaa arjen ja yksilötason historiasta? Lisääkö lipas ymmärrystä yksilöiden ja yhteisöjen jakamasta kulttuurista? Esineen historiallinen ja kulttuurinen merkitys on riippuvainen siitä, mitä esineestä tiedetään (autenttisuus) ja mitä sen halutaan edustavan (tyyppi, ryhmä, luokka, idea). Esineillä voi samanaikaisesti olla useita funktioita, joiden näkökulmasta niitä voi myös tutkia:[39] esimerkiksi lipas voi olla säilyttämiseen tarkoitettu käyttöesine, mutta myös koriste- ja muistoesine. Analyysissani tarkastelen lipasta ensisijaisesti yksityiskodin irtaimistoon ja yhdelle henkilölle kuuluneena muistoesineenä, jolla on ollut myös käyttöarvoa. Lyylin asunto käsitti yhden huoneen ja keittokomeron ja oli melko niukasti ja vaatimattomasti kalustettu. Hän ei hankkinut eikä säilyttänyt mitään turhaa, joten kaikilla esineillä voi tulkita olleen joko käyttöä tai tärkeää muistoarvoa. Huomioin myös lippaan muisto- ja käyttöfunktion periytymisen itselleni osana esineen elinkaarta. Katson lippaan muistoarvon sen käyttöarvoa suuremmaksi ja valitsen tarkastelukulmakseni tietoisesti esineeseen liittyvät tarinat ja muistomerkitykset, koska ennen kaikkea niiden takia lippaalla on nykyisellään arvoa minulle. Samanlaista esinettä en olisi sen ulkomuodon tai käytettävyyden takia itselleni ostanut esimerkiksi antiikkikaupasta tai kirpputorilta. Tästä syystä huomioni ei keskity niinkään materiaaleihin, tekotapoihin tai tyylihistoriallisiin yksityiskohtiin, muutoin kuin esineen alkuperän selvittämiseksi. Alkuperä puolestaan on avain esineen muistoarvon tulkintaan ja arviointiin.

 

Lipas on muistoesineenä edustava, koska sillä on selvästi ainakin kahdenlaista muistoarvoa. Se muistuttaa tekijästään tai hankkimisajankohdastaan ja hankkimisajankohdan tapahtumista ja tapahtumapaikoista, kuten kodin irtaimistot yleensäkin. Lippaan sisältämä testamentti muistuttaa myös ystävästä, jolle lipas oli testamentattu ja joka ehti kuolla ennen testamentin tekijää, ja ehkä myös mukavista ajoista 1960-luvulla ystävien kanssa Pahtajalla. Muistona sillä on ollut merkityksiä ennen kaikkea Lyylille itselleen, mutta myöhemmin toisella tapaa myös minulle ja suvulleni. Lipas ei sinällään välttämättä sisustus-, koriste- ja käyttöesineenä ole paras sotienjälkeisen arjen ja jälleenrakennuksen todellisuuden kuvaaja, mutta mikäli se liittyy Lyylin työuraan, se voi välittää paitsi hänelle henkilökohtaisia merkityksiä, kertoa myös laajemmin yhteiskunnallisesta tilanteesta, ihmisten kohtaloista, unelmista ja toiveista – vaikka nämä kertomukset jäisivätkin yksityiskohdiltaan arvailtaviksi.

 

Millaisia nämä kertomukset ja niiden yhteiskunnallinen konteksti voisivat olla? Helsingin diakonissalaitoksen sisar Aino Miettisen laatima historiikki kuvaa Rinnekodin ja samalla Suomen kehitysvammahuollon alkuvaiheita vuosina 1927−1959. 1950-luvun taitteessa Rinnekodin toimintaa Espoossa laajennettiin tuntuvasti, sillä kehitysvammaisten hoitopaikoista oli Suomessa pula. Työkykyisille kehitysvammaisille Skogbyn tila tarjosi monenlaista tekemistä. Kun Lyyli 8. maaliskuuta 1949 saapui Skogbyn tilalle lopetettuaan viikkoa aiemmin työnsä Helsingin Seurakuntien Huoltokeskuksessa, oli Rinnekodin toimikunta edellisenä päivänä käsitellyt kysymystä 125 hoitopaikan lisäämisestä, uusista rakennuksista ja lisätyövoimasta. Skogby oli iso, eristynyt ja jossain määrin omavarainen yhteisönsä, ja 1950-luvun alku oli sen vilkasta rakentamisen aikaa.[40] Lyyli päätti työnsä Skogbyssä 30. kesäkuuta 1951 siirtyäkseen jälleen eteenpäin, hoitajaksi Pohjolan työlaitokseen Ruukkiin, mukanaan Rinnekodin johtajatar Aino Miettisen kirjoittama työtodistus:


Neiti [– –]n tehtävänä on ollut johtaa varsin heikolla kehitysasteella olevaa poikaryhmää ulkotyöskentelyssä. Ottaen osaa itse työhön on hän johtanut hoidokkeja rauhallisesti ja taitavasti, kohdellut heitä ystävällisesti. Hänellä on täsmällinen ja tunnollinen työtapa. Hänen käytöksensä on ollut kaikessa suhteessa mallikelpoinen.[41]

 

Ainakaan Rinnekoti-yhteisön kehitysvammaiset eivät kuitenkaan kyenneet tämäntasoisiin käsitöihin.[42] Sen sijaan työvelvollisille tarkoitetussa Pohjolan Työlaitoksessa (vuonna 1925 perustettu Oulun läänin Työlaitos) Ruukissa asui varmasti monitaitoisia miehiä ja naisia. Lyyli toimi Pohjolan Työlaitoksen hoitajana yli kaksi vuotta, syyskuuhun 1953 asti. Työlaitoksiin sijoitettiin miehiä ja naisia aluksi irtolaisuuden takia tai köyhäinhoidollisin perustein; 1940-luvun lopulta lähtien yhä useampi asukas oli perhepinnari, elatusvelvollisuutensa laiminlyönyt mies, joka maksoi elatusvelkaansa työllään. Suurin osa asukkaista oli varsin työkykyisiä, ja työlaitoksessa he osallistuivat ennen kaikkea maataloustyöhön. Työlaitoksilla oli kuitenkin myös käsityöharrastuksen herättämiseen tarkoitettuja verstaita, joilla tehtiin vaativiakin puutöitä työlaitoksille tai ulkopuoliseen myyntiin.[43]

 

Lippaan valmistuskontekstina Pohjolan työlaitos on täysin epävarma, mutta mahdollinen. Ehkä juuri esineen mahdolliset mutta kadonneet tarinat voivat herättää tunteita, ruokkia katsojan mielikuvitusta ja tehdä lippaasta elämyksellisen. Kannen alta paljastuu paitsi silkkivuorinen sisus, myös aavistuksia menneisyyden ihmiskohtaloista. Lipas johdattaa tutkimaan Lyylin elämäntarinaa, joka puolestaan johtaa tutkijansa sotienjälkeisen huoltotoiminnan pariin. Lipas voi herättää myös nostalgisia muistoja denotaatioiden ja konnotaatioiden kautta, riippumatta siitä, kuinka hyvin sen todellinen historia tunnetaan. Esinettä voi metaforisesti ajatella myös matkamuistona:[44] siihen esineellistyy erilaisia ja yksilöllisiä elämänkokemuksia, jotka eivät välttämättä sinällään selitä itse esinettä. Vaikka esineen alkuperä olisi toinen, se voi yksilön elämäntarinassa ja kodissa välittää muistoja yleisemminkin jostakin aikakaudesta, paikasta tai ihmisistä. Tämä pätee myös minun suhteeseeni Lyylin puulootaan. Esine voi olla muistin paikka.[45]

 

Merkitysanalyysin arviointikriteereistä ideaalitila liittyy kiinteimmin objektin fyysiseen olemukseen. Ideaalitilalla tarkoitetaan esineen sitä todellista historiallista tilaa, jota objektin hallinnoija tai käyttäjä pitää merkityksellisimpänä.[46] Esimerkiksi museolle on tärkeää, että museo-objektin kunto vastaa sen valittua ideaalitilaa, koska ideaalitilainen objekti välittää valittuja merkityksiä hyvin. Ideaalitilan käsite sopii hyvin myös yksityiskokoelman esineisiin, jotka voivat olla edelleen käytössä. Analysoitava lipas ei ole uudenveroinen, sillä siitä on irronnut ja kadonnut osa koristelistoja ja sen kannen intarsiatekniikalla tehdyistä lehtikuvioista on lohjennut paloja. Käyttöesineenä se toimii silti edelleen hyvin. Myös pienet vauriot kertovat sen iästä, vahvistavat tunnetta ”ajan patinasta” ja siten mieluummin lisäävät kuin vähentävät lippaan muistoarvoa. Sekä lippaan fyysinen tila että siihen liittyvät tiedot tekevät siitä muistoesineenä merkityksellisen ja käytettävän. Pienten tavaroiden säilyttämiseen sopivana käyttöesineenä sillä voi olla merkitystä kenelle tahansa, mutta muistoesineenä sillä on eniten merkitystä Lyylin suvulle. Tässä mielessä lippaalla on edelleen elävää yhteisöllistä merkitystä, joka sen avulla voi välittää ja jakaa suvulle yhteisiä kokemuksia tai vahvistaa suvun yhteenkuuluvuudentunnetta. Yhteisöllinen merkitys tulee usein esiin, kun objekti on jollakin tapaa uhattuna: lippaan osalta se on parhaiten ilmennyt sen talteen ottamisena Lyylin jäämistöä selvitettäessä.

 

Lippaan merkityslausunto kiteytyy edellä olevan pohjalta seuraavasti:


Koristeellinen puinen ja sisältä punaisella kankaalla verhoiltu lipas on autenttinen, Lyylin (1915–2005) henkilöhistoriaan liittyvä esine. Pohjoispohjalaisen maalaistalon naimaton tytär Lyyli työskenteli sotien jälkeen monenlaisissa sosiaali- ja huoltoalan tehtävissä eri puolilla Suomea, ja esineellä on todennäköinen yhteys hänen tuolloisiin sosiaalisiin suhteisiinsa. Lipasta voi pitää käyttö-, koriste- ja muistoesineenä, ja siinä on ehkä säilytetty ompelutarvikkeita, valokuvia, kirjeitä tai koruja. Lippaan kannen koristeaiheena ovat olympiarenkaat, jotka voivat viitata Helsingin vuoden 1952 olympialaisiin, ja siten ajoittaa lippaan 1950-luvun alkuun, olympiavuoteen tai olympialaisvuoden odottamiseen. Myös lippaan pohjaan lyijykynällä merkitty (epävarma) numero 50 voi viitata valmistusvuoteen. Lippaan valmistaja voi olla esimerkiksi joku Pohjolan työlaitoksen asukas, joka on antanut tai myynyt lippaan siellä vuosina 1951–1953 hoitajana työskennelleelle Lyylille. Lippaassa oleva 1960-luvulla päivätty leikkimielinen testamentti on muisto Lyylin myöhemmästä ystäväpiiristä. Vuonna 2005 lipas siirtyi perintönä sukulaiselle, joka on pitänyt siinä ompelutarvikkeita ja säilyttänyt sen puolestaan muistona Lyylistä, tämän elämäntarinasta ja suvusta. Sisustus-, koriste- ja käyttöesineenä lipas voi kuvata sotienjälkeistä elämää, mutta yleisellä tasolla sillä ei ole suurta historiallista ja kulttuurista merkitystä. Mikäli se liittyy Lyylin työuraan, se voi kuitenkin muistomerkitysten ohella kertoa välillisesti myös laajemmin jälleenrakennuksen ajan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja vähempiosaisten ihmisten arjen kohtaloista. Nämä kontekstit jäävät kuitenkin arvailujen varaan, joten lippaan elämykselliset merkitykset perustuvat ainoastaan mahdollisiin tarinoihin ja tulkintoihin. Lippaan kunto ei ole ristiriidassa sille käyttö- ja muistoesineenä valitun ideaalitilan kanssa. Lipas on hyödynnettävissä sen alkuperäisessä tarkoituksessa (säilytysfunktio, muistoarvo) ja koska se on edelleen suvun hallussa, sillä on elävää yhteisöllistä merkitystä suvun historian kantajana ja tarinoiden välittäjänä.

 

Merkityksellinen lipas

 

Kulttuuriperintötieto on tietoa, joka kuvaa ja selittää kulttuuriperintöä sekä synnyttää ymmärrystä siitä. Ymmärtääksemme meidän on perehdyttävä, kerättävä tietoa, tutkittava, vertailtava, hahmotettava kokonaisuuksia, avattava uusia näkökulmia, liitettävä yksittäisiä kulttuurin ilmauksia konteksteihinsa – ja tulkittava niiden merkityksiä. Prosessia voi kutsua tiedonkeruuksi, dokumentoinniksi, kuvailuksi, luetteloinniksi tai analyysiksi, mutta se sisältää aina väistämättä näkökulmien ja kontekstien valintaa, tutkimusta sekä tiedon ja merkitysten tulkintaa. Vasta tutkimuksellinen ja tulkinnallinen ote voi tuottaa laajempaa ymmärrystä kulttuuriperinnöstä kulttuuriperinnön käyttäjille. Merkitysanalyysin arviointikriteerien tarkoitus on auttaa tulkintaprosessissa tarjoamalla erilaisia tarkastelukulmia kulttuurin ilmauksille. Lippaan analyysissa ne toimivat hyvin juuri näkökulmien avaajina ja tutkimuskysymysten herättäjinä yhä laajempiin konteksteihin. Ne eivät kuitenkaan rajaa tarkastelua; kontekstualisoinnin rajauksen, kuten keskeisimpien tarkastelunäkökulmien valinnankin, tekee analysoija. Menetelmä ei myöskään tuota strukturoitua tietoa.

 

Pöydälläni on Lyylin puuloota. Sen täsmällinen historia ja sen kantamat ja välittämät merkitykset ja muistot lippaan alkuperästä ja elinkaaresta vuoteen 2005 asti olivat vain Lyylin tiedossa. Niitä voi jäljittää Lyylin elämäntarinaa ja lähteitä tulkitsemalla tiettyyn pisteeseen asti, mutta sen jälkeen lipas sulkeutuu. Esineen voi avata uudelleen Pandoran lippaana, sillä kulttuuriperinnön parissa jokaisella on oikeus myös henkilökohtaisiin tulkintoihin, elämyksiin ja assosiaatioihin: tämä muistuttaa, tästä tulee mieleeni, tämän salaisuus kiehtoo mieltäni, ehkä tämä on... Minulle Lyylin lippaasta tulivat aiemmin mieleen Lyyli itse ja hänen kauttaan lapsuus- ja nuoruusvuoteni ja sukuni. Merkitysanalyysin tehtyäni lipas muuttuu yhä enemmän välittäjäksi, sillaksi menneisyyden ja nykyisyyden, asioiden ja merkitysten välille. Minua se muistuttaa katoavaisuudesta, se saa minut pohtimaan sodanjälkeisiä ihmiskohtaloita, pettymyksiä, toiveita, unelmia ja muistoja, ja muistamista ylipäätään. Se vakuuttaa minut siitä, että esineet voivat olla muistin paikkoja ja merkityksen kantajia.

 

Mutta Pandoran lippaaseen kurkistaminen vapauttaa kulttuurintutkimuksen ja museokokoelmien pariin väistämättä myös monenlaisia hankaluuksia, kuten kysymyksen objektiivisuudesta, subjektiivisuudesta, totuudesta ja oikeasta tulkinnasta. Museoiden luettelointiprosessissa perinteisesti korostetut faktat ja objektiivisuus sekä vahvasti vieroksutut tulkinnat ja subjektiivisuus ovat ristiriidassa museoissa säilytetyn kulttuuriperinnön, inhimillisen elämän ilmausten, ihmisten kokemusten ja kulttuuristen merkitysten luonteen kanssa. Jos museoiden tallennuskohde lähtökohtaisesti on merkitys tai tarina, josta fyysinen objekti todistaa, myös tallennuksella voidaan ymmärtää kulttuuriperintöön liittyvän tiedon, merkitysten ja ymmärryksen jatkuvaa kartuttamista. Silloin tulkinnat ja subjektiiviset kokemukset tulee sallia.

 

Kulttuurintutkimuksessa on voimakkaasti siirrytty passiivista aktiiviin ja objektiivisista totuuksista kokemusten ymmärtämiseen subjektiivisina totuuksina, mutta museot objekteineen ja kokoelmineen vasta etsivät suuntaansa ja paikkaansa laadullisen tutkimuksen hermeneuttisessa kehässä. Sen löytyessä museoilla on kuitenkin ainutlaatuiset mahdollisuudet tutkimukselliseen, tulkinnalliseen ja yhteisölliseen tiedontuottamiseen ja kulttuurin ilmausten merkityksellistämiseen. Perustuslain mukaan vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Kaikilla on vieläpä oikeus siihen, sen tulkitsemiseen ja sen pohjalta rakentuviin yksilöllisiin merkityksiin osana oman identiteetin rakennusprojektia. Pandora vapautti lippaastaan lopulta myös toivon. Ehkä Lyylin puulootakin kulttuuriperintönä voi osaltaan auttaa meitä ymmärtämään inhimillistä elämää, itseämme ja maailmaamme.



 




Lähteet ja kirjallisuus

 

Julkaisemattomat lähteet

 

Tekijän omat kokoelmat (TOK):

KSU130, Kulttuuriset ilmaukset ja niiden tulkinta, Helsingin yliopisto, kurssimateriaali ja opiskelijoiden kirjalliset analyysit, 2012.

Lyylin puuloota asiakirjoineen.

Lyylin yksityisarkisto.

 

Tiedonannot

 

Sähköpostiviesti Raija-Liisa Miesmaalta 6.8.2014.


Sähköpostiviesti Eeva-Liisa Nuutilaiselta 8.8.2014 ja 10.8.2014.

 

Tutkimuskirjallisuus

 

Appelbaum, Barbara 2011: Conservation Treatment Methodology. Lexington: KY.


Assessing Museum Collections – Collection valuation in six steps. 2014. Saatavissa: http://www.cultureelerfgoed.nl/sites/default/files/publications/assessing-museum-collections.pdf (viitattu 29.10.2014)


Barański, Janusz 2012: ”Home – A World of Serious Life: an Overview of Rituality and Materiality in our Homes”. S. 81–93. Ethnologia Fennica: Finnish Studies in Ethnology vol. 39, 2012. Helsinki: Ethnos ry.


Bohman, Stefan 2003: ”Vad är museivetenskap, och vad är kulturarv”. S. 9–24. Museer och kulturarv. Stockholm: Carlssons.


Ekosaari, Maija – Jantunen, Sari – Paaskoski, Leena 2013: Kokoelmapolitiikan muistilista museoille. Helsinki: Museovirasto. Saatavissa: http://www.nba.fi/fi/File/2094/kokoelmapolitiikan-muistilista-museoille.pdf (viitattu 31.10.2014).


Ekosaari, Maija 2009: Tietokoneet museotyössä: suomalaisten taidemuseoiden tiedonhallinnan historia ja nykytila. Taidehistorian painamaton pro gradu -tutkielma, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Jyväskylän yliopisto.


Fingerroos, Outi – Haanpää, Riina 2006: ”Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä”. S. 25–48. Muistitietotutkimus: metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS.


Haataja, Lauri 1988: Tasavallan juhlahetket 1952”. Suomen historia 8. Helsinki: Weilin & Göös.


Heinonen, Jouko ­– Lahti, Markku 1988: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto.


Häyhä, Heikki – Jantunen, Sari – Paaskoski, Leena 2015: Merkitysanalyysimenetelmä. Lusto – Suomen Metsämuseo & Metropolia Ammattikorkeakoulu Konservoinnin koulutusohjelma. Ilmestyy Suomen museoliiton verkkojulkaisuna 2015.


Kaitavuori, Kaija 2012: Yleisön osallistamisen tasot ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Saatavissa:
http://www.fng.fi/arvoisayleiso/museojayleisovuorovaikutuksessa/yleisojenosallistamisentasot (viitattu 30.4.2014).


Kesäolympialaiset 1940Wikipedia. Saatavissa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1940 (viitattu 31.10.2014).


Kesäolympialaiset 1952Wikipedia. Saatavissa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1952 (viitattu 31.10.2014).


Kiuru, Elina 1999: ”Esineet etnologiassa”. S. 219−231. Kulttuurin muuttuvat kasvot: johdatusta etnologiatieteisiin. Helsinki: SKS.


Koskijoki, Maria 1997: ”Esine muiston astiana”. S. 269–285. Aina uusi muisto: kirjoituksia menneen elämisestä meissä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.


Lehtonen, Juhani U. E. 2005: ”Kansatieteen tutkimushistoria”. S. 11−24. Polkuja etnologian menetelmiin. Helsinki: Ethnos ry.


Lillbroända-Annala, Sanna 2014: ”Kulttuuriperintö prosessina ja arvottamisen välineenä”. S. 19–40. Muuttuva kulttuuriperintö. Helsinki: Ethnos ry.


Luutonen, Marketta 1997: Kansanomainen tuote merkityksen kantajana: tutkimus suomalaisesta villapaidasta. Helsinki: Akatiimi Oy.


Löfgren, Orvar 1992: Mitt liv som konsument: livshistoria som forsningstrategi och analysmaterial”. S. 269–288. Självbiografi, kultur, liv: levnadshistoriska studier inom human- och samhällsvetenskap. Stockholm: Brutus Östlings Bokförlaget Symposion.


Miettinen, Aino 1976: Martti-pojasta se alkoi: Rinnekodin vaiheita vuosilta 1927−1959. Kirjapaja.


Mitä museot tekevät?”. Saatavissa: http://www.museot.fi/mita-museot-tekevat (viitattu 17.7.2014).


Nora, Pierre 1996: Realms of Memory: rethinking the French Past: conflicts and Divisions. New York: Columbia University Press.


Paaskoski, Jyrki 2014: Helsingin Diakonissalaitos 1867–2017. Painamaton käsikirjoitus.


Paaskoski, Leena 2008: Herrana metsässä: kansatieteellinen tutkimus metsänhoitajuudesta. Helsinki: SKS.


Pandora”. Wikipedia. Saatavissa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pandora (viitattu 8.10.2014).


Pearce, Susan M. 1994: Objects as Meaning; or narrating the past”. Interpreting Objects and Collections. London & New York: Routledge.


Radley, Alan 1990: Artefacts, Memory and a Sense of the Past”. S. 46–59. Collective Remembering: inquiries in Social Construction. London: SAGE.


Reviewing Significance 2.0. 2012. Saatavissa: http://www.collectionstrust.org.uk/collections-skills/reviewing-significance-2-0 (viitattu 29.10.2014).


Reviewing Significance. 2010. Saatavissa: http://www.collectionstrust.org.uk/collections-skills/reviewing-significance-introduction (viitattu 29.10.2014).


Räsänen, Riitta 1995: ”Kansannaiset kuvissa”. S. 93–121. Kuva, teksti ja kulttuurinen näkeminen. Helsinki: SKS.


”Sanasto”. Museoiden luettelointiohje. Saatavissa: http://www.luettelointiohje.fi/tietoa-ohjeesta/sanasto/ (viitattu 8.7.2014).


Significance 2.0: a guide to assessing the significance of collections. 2009. Saatavissa: http://arts.gov.au/sites/default/files/resources-publications/significance-2.0/pdfs/significance-2.0.pdf (viitattu 29.10.2014).


Significance: a guide to assessing the significance of cultural heritage objects and collections. 2001. Saatavissa: http://www.collectionsaustralia.net/sector_info_item/5 (viitattu 29.10.2014).


Sinisalo, Hannu 2005, ”Kuva tutkimuksen välineenä ja kohteena.” S. 206–232. Polkuja etnologian menetelmiin. Helsinki: Ethnos.


Smith, Laurajane 2006: Uses of Heritage. New York: Routledge.


Uotinen, Johanna 2010: ”Kokemuksia autoetnografiasta”. S. 178–189. Vaeltavat metodit. Joensuu: Suomen kansantietouden tutkijain seura.


Vainiokangas, Heikki 1997: Karsseria, kasvatusta ja huolenpitoa: 70 vuotta sosiaalihuollon arkipäivää: historiaa ja kuvaelmia Pohjois-Suomen sosiaalisesta erityishuollosta. Pohjolan Päihdehuollon kuntayhtymä.


van Mensch, Peter ­– Meijer-van Mensch, Léontine 2011: New trends in museology. Celje: Museum of Recent History.

 




[1] van Mensch, Peter ­– Meijer-van Mensch 2011: 15–20; Ekosaari – Jantunen – Paaskoski 2013: 15.


[2] http://www.museot.fi/mita-museot-tekevat (viitattu 17.7.2014).


[3] Bohman 2003: 16−18.


[4] Esim. Lillbroända-Annala 2014: 21−25.


[5] Smith 2006: 53−56.


[6] http://www.luettelointiohje.fi/ (viitattu 31.10.2014); vrt. Heinonen – Lahti 1988: 110–113.


[7] Ks. Ekosaari 2009: 12–16.


[8] Kaitavuori 2012. Kaitavuori kutsuu museon käyttäjiksi kaikkia niitä henkilöitä ja tahoja, joita museoissa on perinteisesti nimitetty esimerkiksi asiakkaiksi, yleisöksi, kävijöiksi tai vieraiksi. Museon käyttäjä voi käyttää kulttuuriperintöä monella tavalla; museot ja kulttuuriperintö ovat käyttäjiä varten.


[9] http://www.collectionsaustralia.net/sector_info_item/5 (viitattu 29.10.2014); http://arts.gov.au/sites/default/files/resources-publications/significance-2.0/pdfs/significance-2.0.pdf (viitattu 29.10.2014).


[10] http://www.collectionstrust.org.uk/collections-skills/reviewing-significance-introduction (viitattu 29.10.2014); http://www.collectionstrust.org.uk/collections-skills/reviewing-significance-2-0 (viitattu 29.10.2014).


[11] http://www.cultureelerfgoed.nl/sites/default/files/publications/assessing-museum-collections.pdf (viitattu 29.10.2014).


[12] Häyhä – Jantunen – Paaskoski 2015. Hankkeen on rahoittanut Museovirasto, ja Merkitysanalyysimenetelmä ilmestyy Suomen museoliiton verkkojulkaisuna keväällä 2015.


[13] Esineen fyysisen olemuksen kuvailun on laatinut amanuenssi Sari Jantunen, Lusto – Suomen Metsämuseo.


[14] TOK: Lyylin puuloota.


[15] TOK: Lyylin puuloota.


[16] http://fi.wikipedia.org/wiki/Pandora (viitattu 8.10.2014).


[17] Esim. Uotinen 2010: 179.


[18] Kansatieteen paradigmanmuutoksesta ks. Lehtonen 2005: 16.


[19] Barański 2012: 84, 88.


[20] TOK: Lyylin yksityisarkisto.


[21] TOK: KSU130. Olen saanut luvan käyttää opiskelijoiden tekemiä analyyseja anonyymisti museologisessa tutkimuksessa.


[22] Luutonen 1997.


[23] Sinisalo 2005: 210.


[24] Arvoluokitus on suolamalaisten museoiden käyttämä menetelmä, jonka avulla museot tietyillä kriteereillä tai tietyistä näkökulmista arvioivat objektia, sen museoarvoa ja sopivuutta museon kokoelmaprofiiliin sekä luokittavat objektin suhteessa sen tulevaan hoitoon, säilytykseen, käyttöön ja muuhun museokokoelmaan. Ekosaari – Jantunen – Paaskoski 2013: 14. Mainitut kriteerit ovat Tampereen museoiden arvoluokituksesta.


[25] TOK: KSU130.


[26] Sähköpostiviesti Eeva-Liisa Nuutilaiselta 8.8.2014.


[27] Sähköpostiviesti Eeva-Liisa Nuutilaiselta 10.8.2014.


[28] TOK: KSU130.


[29] Sähköpostiviesti Raija-Liisa Miesmaalta 6.8.2014.


[30] Sähköpostiviesti Eeva-Liisa Nuutilaiselta 8.8.2014.


[31] TOK: KSU130.


[32] TOK: KSU130.


[33] Ks. esim. Paaskoski 2008: 13­−17.


[34] Räsänen 1995: 98.


[35] TOK: KSU130.


[36] Fingerroos & Haanpää 2006: 41.


[37] Pearce 1994: 25.


[38] http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1940 (viitattu 31.10.2014); http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1952 (viitattu 31.10.2014); Haataja 1988: 106.


[39] Esim. Kiuru 1999: 219.


[40] Miettinen 1976: 100–113.


[41] TOK: Lyylin yksityisarkisto.


[42] Paaskoski 2014.


[43] Vainiokangas 1997: 40, 81–83, 91.


[44] Esim. Radley 1990; Löfgren 1992: 272–273; Koskijoki 1997.


[45] Nora 1996: 16–19.


[46] Appelbaum 2011: 173–193; ks. myös Ekosaari – Jantunen – Paaskoski 2013: 15.





 

Sisällys




Kirjoittaja on kansatieteestä väitellyt filosofian tohtori ja Lusto – Suomen Metsämuseon intendentti.

Artikkeli on kirjoitettu osana Museoviraston rahoittamaa ja Luston ja Metropolian toteuttamaa hanketta Merkitykselliset museokokoelmat: Museo-objektien ja -kokoelmien merkitysanalyysimenetelmän kehittäminen (2014).

Julkaistu:
Helsinki • Artefacta • 6.3.2015


Tulosta artikkeli


Tunnus


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä