Uutiset

15.3.2018

Ajan hermolla: katsaus Artefactan toiseen kansainväliseen konferenssiin

Object Biographies -konferenssi 2.3.–3.3.2018 osoitti esineisiin kohdistuvan kiinnostuksen kohonneen uusiin mittoihin museo- ja tiedepiireissä.


Artefacta_120_(2)[1]

Monitieteellisyys ja uudet näkökulmat


Yksi tapa ymmärtää esineiden useita merkityksiä on yhdistää usean asiantuntijan tulkintoja toisiinsa. Konferenssi saikin paljon kiitosta sen monitieteellisyydestä, eri alojen ammattitaidon yhdistämisestä sekä uusien näkökantojen avaamisesta historiaan ja nykypäivään. Nämä teemat olivat esillä myös avainluennoissa.


Eero Hyvösen (Using Event-based Models on the Semantic Web) avainluento käsitteli digitaalisuuden mahdollistamia hyötyjä humanistisessa tutkimuksessa, kuten artefaktien tutkimista suurina datamäärinä sekä ilmiöiden ymmärtämistä uudella tavalla datan yhdistelyn avulla. Claire Faragon (The Lives of Peripatetic Objects: on the Insecure Materiality of Matter) avainluento käsitteli ajankohtaista aihetta, verkostoja, historiallisesta näkökulmasta. Hän korostikin puheessaan nykyajan ja historian linkittämisen merkitystä. Esitys avasi näkökulmia poikkikansallisista, globaaleista kulttuurisen vaihdon verkostoista, jotka länsimainen, eurooppakeskeinen perinne on meiltä verhonnut. Esimerkkinä dynaamisesta menneestä maailmasta Farago käytti idän norsunluu-olifantteja, joita hän kuvasi kiertäviksi artefakteiksi, ja joiden liikehdintää ei ole ymmärretty länsimaisesta kontekstista tarpeeksi hyvin. Farago painotti myös poikkitieteellisen tutkimuksen merkitystä esineiden sosiaalisen rakenteisuuden ymmärtämisessä sekä yhteiskunnan suhteen huomioimista materiaaleihin ja materiaalisuuteen.


Staattista historian käsitystämme haastoi myös Karin M. Frei avainluennossaan (Reconstructing Biographies by Strontium Isotope Analyses). Tanskassa tehdyissä tutkimuksissa Frei on tehnyt mullistavia havaintoja pronssikauden ihmisten liikkuvuudesta ja dynaamisuudesta. Frei on tutkinut ihmisten liikkeitä maaperästä sekä esimerkiksi hampaista löydettävien radioaktiivisten strontiumin-isotooppien suhdelukujen avulla. Kartoittamalla kahden strontium-isotoopin esiintymistä eri alueilla voidaan luoda jokaiselle alueelle erilainen sormenjälki. Koska alkuaine kertyy kehoon kalsiumin tavoin, tätä sormenjälkeä voidaan käyttää tutkittaessa arkeologisia jäänteitä. Frei on osoittanut esimerkiksi naisten (Egtved Girl, Skrydstrup Woman) liikkuneen jopa satoja kilometrejä erittäin lyhyillä aikajänteillä pronssikauden Pohjois-Euroopassa.

 

Symbolista voimaa ja esineiden valtaa, materian ja mielen rajoja


Kahden päivän aikana nousivat esille useat erilaiset tavat lähestyä esineitä. Keskeisimpinä näistä olivat semioottinen eli symboleihin pohjautuva sekä esinekeskeinen lähestymistapa.


Alex Snellman (A Collective Biography of Civil Uniforms) esitteli työn alla olevaa postdoc-tutkimustaan suomalaisista siviiliunivormuista. Tehtyään selväksi niiden taustaa ja historiaa meillä ja muualla, Snellman avasi tutkimusnäkökulmaansa. Tutkimuksessaan hän keskittyy univormuihin aktiivisina agentteina passiivisten vallan symbolien sijaan: univormu ei symboloi valtaa, se luo sitä. Anekdootillisena esimerkkinä Snellman kertoi tarinasta, jossa huijari tekeytyy upseeriksi kaapaten hetkeksi komennon, osoittaen, että itse henkilöllä ei ollut valtaa, vain varastamallaan univormulla. Snellman on ottanut tutkimuksensa metodiksi kollektiivisen esinebiografian eli prosopografian, joka on varsin uusi ja tuntematon, mutta jonka esitteli Snellmanin lisäksi myös Eero Hyvönen avainluennollaan. Esineprosopografian avulla voidaan tehdä yleispäteviä havaintoja yhtenäisestä joukosta, josta on saatavilla tarpeeksi tietoa.


Kadri Tüür ja Kristi Jöeste (Artefact studies in Viljandi Culture Academy, University of Tartu) esittelivät mielenkiintoisen semioottisen tutkimusmetodin tekstiilitutkimukseen, jossa pidetään erittäin tärkeänä omakohtaista ymmärrystä niiden valmistuksesta. Tapaustutkimuksena esitelmässään he käyttivät Kihnun saaren perinteistä hamekulttuuria. Kihnu-hameet toimivat erittäin voimakkaina kulttuurisen identiteetin symboleina. Hameiden elämää ja tuonpuoleista suhteessa sen kulttuuriseen merkitykseen monimutkaistivat nykyajan käytännöt sekä esimerkiksi kaupallinen matkamuistotuotanto, joka saatetaan kokea loukkaavana perinteitä sekä hametta kohtaan. Toinen kulttuuri-identiteettiin kytkeytyvä tutkimus oli Eeva-Kristiina Harlinin (Ládjogahpir from Dálvadas - Foremothers horn hat), joka keskittyi 1800-luvun loppuun asti käytössä olleen saamelaisten naisten Ládjogahpir-päähineeseen sekä yksittäisen Kansallismuseossa olleen Ládjogahpirin biografiaan. Harlin lähestyi tunne edellä esineen symbolisten merkitysten tutkimusta ja löysi tätä kautta Ládjogahpirille uuden arvon osana saamelaista nykykulttuuria sekä saamelaisten naisten kulttuuri-identiteettiä voimaannuttavana esineenä.


Sweta Rajan-Rankin (Hair as a Liminal Object: Materiality, Performativity and Ageing Bodies of Colour) esitteli tutkimustaan siitä, miten esineellistettyjen ja kaupallistettujen hiusten kautta Englannissa asuvat tummaihoiset kuvaavat omaa etnisyyttään. Hiukset ovat näkyvä ulkoinen symboli kulttuurin esittäjänä ja oman sosiaalisen identiteetin kuvaajana, mutta myös pitkään käytetty keino rodullistaa ja jaotella muita ihmisiä. Ne määrittävät yksilön roolia ja asemaa yhteisössä ja asettavat kulttuurin sisällä rajoja ja vaatimuksia, joiden vastustaminen voi olla näkyvä kannanotto tai omasta halusta riippumaton, ulkopuolisuutta aiheuttava tekijä. Rajan-Rankin käytti esimerkkinä oman taustansa hiuskulttuuria sekä kertoi yhä jatkuvasta kokemuksellisesta etnografisesta tutkimuksestaan Englannin kampaamoissa, joissa hän tarkastelee omaa kehoaan esineellistämisen kautta.  Hiuksia käsitteli myös Annika Winberg (Genealogy and Object Biographies - A Case Study of Embroidered Pictures in late 18th Century), jonka esityksessä tutkittiin hiuskirjailtujen taulujen valmistusmetodeita, historiaa sekä niiden kontekstia. Alison Lister (Fashioning an icon: the turbans of Carmen Miranda) keskittyi kulttuurisen ryhmän sijasta yksilö-identiteetin kuvaamiseen materian kautta. Lister toimi mukana projektissa, joka pyrki konservoimaan ja museoimaan uudelleen Brasiliassa ja Yhdysvalloissa esiintyneen 1900-luvun laulaja-näyttelijä Carmen Mirandan ikonisia asuja, erityisesti päähineitä. Hän avasi puheenvuorossaan päähineiden merkitystä Carmen Mirandan henkilökuvalle ja niiden symbolista voimaa, joka yhä edelleen yhdistetään Carmen Mirandaan.


Eräs kiinnostava lähestymistapa elämänkaaren määrittelyyn liittyi rajaan, jossa jokin asia muuttuu inhimillisestä tai ihmisyyden osasta objektiksi tai osaksi materiaa. Usea tutkija esittikin tämän vuoden konferenssissa tuoreita tutkimuksiaan, joissa he pohtivat tätä ihmisen ja objektin välistä muutosta. Esimerkiksi Taina Syrjämaa (Long lives – Ethnographic mannequins’ intersecting routes with humans, objects and places (1876-)) käsitteli teemaa 1800-luvun loppupuolella tehtyjen, oikeiden ihmismallien pohjalta luotujen ja tuolloin hämmästyttävän aitojen mallinukkejen, sekä niiden biografian kautta. Mallinuket kohtasivat rajapinnan esineellisen ja inhimillisen välillä, jonka vuoksi ne myös vaikuttivat ihmisten tapaan kohdata objekteja. Hän pohti nukkejen biografiaa tarkastelemalla niiden merkityksen muutosta, aiemmasta käyttötarkoituksesta muiden objektien esittelijöinä nykyiseen tarkoitukseen, itse tarkasteltavava objektina. Toinen esimerkki tästä oli Sarah Mortonin ja Rebecca Plumben (Life After Death: The post-excavation biography of the Lowbury Hill skeleton) esitys vuonna 1916 kaivetun Lowbury Hillin luurangon uudelleen konservoinnista, jonka avulla he pohtivat vainajan ruumiin ja luiden muuttumista konservoitavaksi esineeksi sekä konservoinnin suhdetta esinebiografiaan. He käsittelivät jännitettä sen välillä, milloin jokin inhimillinen, kuten vainaja, muuttuu materiaksi ja hyödynsivät tätä esimerkkiä apuna pohtiessaan konservoinnin etiikkaa ja sosiaali-kulttuurisia muutoksia konservoinnissa.

 

Object_Biographies_kuvaaja_Alex_Snellman5[1]

Esineiden kiehtovat elämäkerrat


Konferenssin keskiössä olivat tietysti erilaiset esinebiografiat. Kahden päivän aikana saimme kuulla usean yksittäisen esineen sekä eri esineryhmien ja -kokoelmien elämäkerroista. Tutkimuksissa nousi esiin runsaasti toisistaan poikkeavia tapoja määritellä ja tarkastella esineiden elämänkaarta sekä mahdollisuuksia, joita tämän tutkiminen voi antaa kullekin alalle.


Leena Svinhufvud (Object biography of a Lappish ring: Perspectives to Design History in a Museum) tutki vuonna 1881 Helsinkiin tulleen ja lopulta Designmuseoon päätyneen lappilaisen sormuksen useita statuksia ja historioita tarkastelemalla sormuksen biografiaa sekä saamelaisessa kulttuurissa että museoesineenä. Esimerkillään Svinhufvud halusi nostaa esiin kokoelmien yksittäisten esineiden yksilöllisen historian tutkimuksen merkityksen. Claire Jerry (The biography of a Campaign Button: Who Writes the Final Chapter?) taasen tarkasteli yksittäisen esineen sijasta laajalti sarjatuotettuja Yhdysvaltojen poliittisten kampanjoiden rintanappeja ja niiden elinkaarta sekä merkitystä. Hän avasi pinssien tuotantohistoriaa ja lyhyttä, mutta informatiivisesti merkittävää elinkaarta itse käytön aikana. Jerry näki oleellisena esineen elämänkaaren jatkumisen vaalien jälkeen museoissa, jolloin museoesineenä rintanappien merkitys yksilöllistyy biografiansa kautta. Sarjatuotantona tehdyt pinssit saavat eri merkityksen riippuen siitä, missä kontekstissa ne näytetään museoissa.


Ari Tanhuanpää (The Life-span of Artworks Between the Earth and the World) lähestyi filosofisesta näkökulmasta esineen elämänkaaren monitulkintaisuutta ja olemassaoloa. Hän pohti puheenvuorossaan muun muassa sitä, voidaanko elämän ja kuoleman välille vetää selvä raja puhuttaessa esineistä ja erityisesti taideteoksista, onko taideteos kuolematonta vai onko sillä elämänkaari ja jos on, miten sitä voidaan tarkastella ja määritellä sekä miten määritellä taiteen arvo ja miten muutokset sen arvossa muuttavat elämänkaaren pituutta. Suvi-Päivikki Kettulan (A Story of Rocking Chair Covers) suurimmaksi osaksi 1800-luvun loppupuolelta olevien keinutuolinpäällisten historiaa ja tekotapoja avaava tutkimus edusti konkreettisempaa esimerkkiä esineen elämänkaarten tutkimuksesta. Kansan sekä keski- ja yläluokan keskuudessa yleiset päälliset vaihtelivat tekotavoiltaan turkinvöiden uusiokäytöstä koukkuamisella ja patenttikoristimella tehtyihin.


Esineiden elämänkaaren tutkiminen saattaa myös luoda valoa laajempiin  kysymyksiin. Riina Rammo (Rabivere bog body revisited – old finds, new stories?) lähestyi vuonna 1936 löydetyn muumioituneen naisen vaatteiden elämänkaarta tutkimuskysymyksillä, joihin ei voitu enää vastata vainajalla uudelleenhautaamisen johdosta. Hän pystyi johtamaan päätelmiä tekstiilien biografiasta esimerkiksi vuodenajasta jolloin nainen kuoli, hänen sosiaalisesta statuksesta sekä kyseisen ajan arkivaatetuksesta Virossa. Kiinnostavaa on, että kirjallisena lähteenä toimi puuttuvien arkisto- ja tutkimusmateriaalin sijasta runsas sanomalehtiaineisto, joissa löytöjä, tutkimusmenetelmiä ja tuloksia kuvailtiin tarkasti. Toinen tekstiilien avulla arkikulttuuria avannut tutkimus oli Liisa Seppäsen ja Päivi Repon (Biography of men’s clothes in the village of Lahti since the late 19th century: some aspects to the research, conservation and maintenance of archaeological finds of modern times) arkeologinen tutkimus Lahden torilla. Torilta löydetty aineisto oli arkeologisesti verrattain nuorta, suurin osin 1800-luvun loppupuolelta. Esitelmässä keskityttiin tekstiiliaineistoon, josta lähes puolet oli miesten pukuja tai niiden kappaleita, sillä kangasta oli alueella otettu suuria määriä uusiokäyttöön. Aineisto oli mielenkiintoinen, sillä sen avulla voitiin tarkastella tavallisten miesten vaatetusta, museokokoelmien keskittyessä usein hienoihin naisten vaatteisiin. Seppänen ja Repo huomauttivat arkeologiseen aineistoon kuuluvan valintoja museotyön tavoin. Suuri määrä historiaa menetetään, kun kaivauksilla poistetaan koneellisesti nuorempia maakerroksia.


Päivi Fernström (“Tablecloth is part of interior design” – Interpretations and stories of tablecloths) kertoi vertailevasta tutkimuksestaan pöytäliinoihin liittyvistä tarinoista. Tampellan vuonna 1968 järjestämässä pöytäliinakilpailussa etsittiin Suomen kauneinta pöytäliinaa. Harmillisesti vain tarinat pöytäliinoista olivat säilyneet arkistoissa. Fernström teki myös oman haastattelukierroksen, jossa haettiin tarinoita ihmisille tärkeistä pöytäliinoista. Tätä aineistoa Fernström vertaili Tampellan kilpailussa kerättyihin tarinoihin. Keskeisenä aineistoista nousivat esimerkiksi perhehistoriat. Myös Lilli Sihvonen (Re-publishing and Updating a Product - The Cultural Neo-production Process as a Method to study Product Biographies and Meanings) käytti haastatteluja tutkiessaan uustuotantoprosessin objektien tuotannon elämänkaarta ja sen eri vaiheiden jaottelua sekä sisältöä. Hän avasi esimerkillään Kimble-pelistä, miten monitasoinen ja kerrostunut biografia uustuotanto-objektilla on, miten tuotantoprosessia tarkastelemalla voidaan tarkastella eri biografioita, niiden linkittymistä toisiinsa sekä ennustaa esineen mahdollisia tulevaisuuden biografioita.


Stephanie Nadalo (Context & Community: A 15th Century Torah Ark & its Modern Publics) esitteli juutalaisen toora-arkin elämäkerran sen ensiesiintymisestä lähtien juutalaisen keräilijän kokoelmista nykyiseen kotiinsa Pariisin juutalaiseen museoon. Toora-arkin vivahteikas ja monivaiheinen tarina oli hyvä esimerkki syvällisestä esinebiografiasta. Toinen värikkääseen henkilön sekä objektin biografiaan keskittyvä tutkimus oli Jorma Räihän (Notes in Time and Music) esittely erikoisesta pöytäkellosta sekä sen valmistajasta. Tukholmalaisen kellosepän Zacharias Besckin elämäkerta oli itsessään jo erikoinen, sillä tämä oli saavuttanut paljon hämärissä olosuhteissa, esimerkiksi mestarin arvon 16-vuotiaana ilman mestarinkirjoja. Räihä esitti, että Besck olisi mahdollisesti harjoittanut varhaista teollisuusvakoilua Saksassa hankkiessaan taidot valmistaa kello uudella teknologialla.


Veronica Isaac  (Towards a New Methodology for Working with Historic Theatre Costume: A Biographical Approach) esitelmöi teatterinäyttelijä Ellen Terryn legendaarisesta kovakuoriaisen siivistä tehdystä puvusta. Pukuhistorioitsijana Isaac huomasi tutkiessaan lavalle suunniteltuja teatteripukuja, että niiden epänormaali käyttökonteksti asettaa tutkimukselle erilaisia haasteita tavallisten kokoelmapukujen suhteen. Isaac on kehittänyt oman metodinsa teatteripukujen tutkimukselle, jossa teatterivaatteille on luotu oma erityinen elämänkaarensa. Joanna Weckman (Seams, stitches and swordplay – the story of one early Finnish film costume) puhui postdoc-tutkimuksestaan, joka käsitteli suomalaisia olemassaolevia elokuvapukuja. Weckman otti tapaustutkimukseksi erään miehen aikakausiasun, ja esitteli kuinka hän oli onnistunut selvittämään vaatteen käyttö- ja valmistushistoriaa, tekotapoja sekä johtolankoja, joiden avulla tämä kaikki oli mahdollista. Jenni Suomela (I. K. Inha's Textile Collection) puolestaan esitteli konferenssissa tutkimustaan vienankarjalaisista paidoista, jotka olivat peräisin valokuvaaja I. K. Inhan kansatieteellisestä kokoelmasta. Suomelan tutkimus keskittyy kokoelman kuituanalyyseihin. Konferenssiin hän oli kuitenkin päättänyt rajata esiteltäväksi erillisen osa-alueen, jossa hän kertoi paitojen historiallisesta kontekstista sekä materiaaleista.


Artefacta 170 (2)

Eettiset kysymykset ja autenttisuus


Konferenssissa nousivat esiin myös ammattitaitoon oleellisesti kuuluvat eettisyyttä, arvottamista ja autenttisuutta koskevat kysymykset, joiden pohtiminen ja uudelleenarviointi on jatkuvasti oleellista tieteessä.


Koska esineellä on useita merkityksiä sen funktionaalisen käyttötarkoituksen lisäksi, esineiden arvottaminen on haasteellista myös alan ammattilaisille. Tätä teemaa Nina Robbins (Active Values in Finnish Museums 2020) käsitteli puheenvuorossaan, jossa hän kertoi museoiden kokoelmien hallinnasta ja niihin liittyvästä arvottamisen vaikeudesta. Hän puhui arvotuksen eri osa-alueista ja tasoista, sen elämänkaaresta ja vaikutuksesta sekä käytännön haasteista, mutta erityisesti arvotuksen hyödystä. Robbins nosti esiin varsinkin hiljaisen tiedon ymmärtämisen merkityksen, joka toimii arvottamisen pohjalla. Arvottamiseen liittyi myös Woiciech Szymanskin (Life-after-life of the Socialist Neon Signs in Contemporary Poland: The Strategies of Preservation, Conservation and Musealisation) esitelmä, joka käsitteli Puolan katukuvaan toisen maailmansodan jälkeisen uudistamisen ja rakentamisen seurauksena ilmestyneiden neonkylttien biografiaa ja niiden muuttunutta merkitystä. Neonkyltit edustivat tullessaan valtion propagandaa, mutta ovat saaneet nykypäivänä arvon esteettisinä, kulttuurihistoriallisesti merkittävinä kaupunkikuvan osina. Szymanski käsitteli kylttien konservointiin, säilytykseen, suojeluun ja määrittelyyn ja arvottamiseen liittyviä ongelmia ja antoi esimerkkejä ratkaisuista, joihin Puolassa on päädytty.


Katja Kålheimin ja Krista Vajannon (Snartemo textiles - luxury, politics and research) esittelemä projekti keskittyi museoiden valintakriteereihin yksittäisten esineiden kohdalla sekä siihen, missä museoiden eettinen raja kulkee esineiden näytteille laitossa. Heidän projektinsa kosketti noin 530 jaa. ajoitetun Etelä-Norjan hautalöytöjen hakaristi- eli svastikakuvioituja tekstiilejä. Haudat kaivettiin arkeologisesti vuonna 1933, jonka jälkeen tekstiileillä on ollut ongelmallinen ja tunteita herättävä historia toisen maailmansodan natsi-ideologian seurauksena. Kålheim ja Vajanto pohtivat tekstiilien sosiaalista vastuuta ja eettisyyttä museokontekstissa, joka on johtanut niiden piilottamiseen yleisöltä. Tätä kritisoiden he haluavat nostaa projektissaan tekstiilit takaisin ihmisten tietoisuuteen arkeologisen kontekstinsa ja arvonsa vuoksi, muun muassa yhteistyöllä yleisön kanssa, materiaalianalyysien pohjalta tehdyillä replikoilla sekä julkaisuilla.


Myös autenttisuus kiinnosti tutkijoita. Diana Stört (Goethe’s cabinets as epistemic furniture) puhui Goethen kotimuseon kaapeista, joissa hän oli säilyttänyt keräilykokoelmaansa, niiden autenttisuudesta sekä siitä, miten kaapit kuvaavat Goethen keräilyharrastusta. Kaapeista pystyttiin päättelemään niiden ominaisuuksien ja muutosten perusteella myös muutoksia tavoissa esittää esimerkiksi majolika-esineitä. Anu Lahtisen (Untrue stories, forged biographies? A sword, a chair, and a wedding chest) esittelemässä tapaustutkimuksessa keskityttiin oletetusti autenttisiin esineisiin, joiden lähempi tarkastelu paljasti menneisyyden esinetutkimuksen perustuneen olettamuksiin ja anekdootteihin. Tieto oli epäluotettavaa jopa siinä määrin, että voitiin päätyä lopputulemaan, jossa esineitä voidaan tutkia lähinnä vain esimerkkeinä 1700–1800-lukujen historiakulttuurista. Lahtisen esitelmästä jäi päällimmäiseksi kysymys: miten voidaan sovittaa yhteen esineiden ja dokumenttien kertoma, joskus hyvinkin ristiriitainen sanoma?

Object_Biographies_kuvaaja_Alex_Snellman2[1]

Materiaalit keskiössä, toisintaminen tutkimuksen tukena


Materiaalianalyysit mahdollistavat sellaista tietoa esineistä, joita emme voi esimerkiksi paljain silmin havaita. Materiaalitutkimus mahdollistaa tieteellisesti tarkan esineen toisintamisen sekä paremman ymmärryksen esimerkiksi esineen valmistuksesta. Moni esitys käsittelikin kahden päivän aikana materiaalianalyysin tuomia mahdollisuuksia esinetutkimuksessa.


Krista Vajanto, Mervi Pasanen, Elina Sojonen (Story about peacock, unicorn, deer and griffin) loivat tyylillisesti 1440 jaa. ajoitetusta, Suomen mahdollisesti suurimmasta keskiaikaisesta tekstiilistä mahdollisimman autenttisen replikan. He käyttivät apunaan  materiaalien ja värien tunnistamisessa materiaalianalyyseja, sekä pyrkivät näiden lisäksi kopioimaan työtavan mahdollisimman samankaltaiseksi. Itse työ perustui täysin ompelijoiden vapaaehtoistyöhön. Materiaalituntemuksen ja alkuperäisen tekstiilin syvemmän ymmärtämisen lisäksi replikan teko antoi myös pedagogisia ja yhteisöllisiä hyötyjä. Myös Jane Malcom-Davies (Knitting virtual tribes together: new chapters in object biographies) liitti yhteisön ja toisintamisen esinetutkimukseen. Hän tutki neulelakkeja, joita varten hän oli tehnyt erityisen tietokannan. Baskerinomaiset lakit tehtiin neulomalla ja huovuttamalla, ja ne tunnettiin erityisesti taiteilijoiden ja intellektuellien päähineinä. Tietokannan avulla Malcom-Davies pystyi keräämään tietoa, luomaan datamalleja sekä ottamaan vastaan kommentteja tutkimuksesta kiinnostuneilta osapuolilta. Tämän lisäksi hän teki huovutuskokeiluja yhteisön neulomista koepaloista, kun hän yritti toistaa lakeissa käytettyjä tekniikoita.


Elisabeth Holmqvist-Sipilän (Biographies of pots and potters: identifying and interpreting Neolithic mobility in the Baltic Sea region based on ceramic geochemistry) esittelemä arkeologinen tutkimus hyödynsi myös materiaalianalyyseja, mutta niihin liittyvä tutkimuskysymykset eivät koskeneet replikan tekoa. Tutkimuksen aineistona käytettiin 163 keramiikan kappaletta kahdestakymmenestäneljästä eri Suomen, Viron ja Ruotsin kohteesta, joista suurin osa kerättiin Suomesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli avata nuorakeramiikan levintää Suomeen, ja tuloksensa voitiinkin todeta keramiikan levinneen todennäköisesti migraation, kuten avioliittojen, myötä. Tutkimus avasi myös tuontikeramiikan liikkuvuuden suuntaa, sekoitteena käytetyn vanhan keramiikkamurskan liikkuvuuden suhdetta keramiikka-astioiden liikkuvuuteen sekä näiden sosiaalista merkitystä astioiden valmistajille. Suurin osa ruukuista sekä murskasta olivat kuitenkin paikallisesti valmistettua, ja niille pystyttiin määrittelemään viisi merkittävintä valmistuspaikkaa teknologisten ja geokemiallisten erojen perusteella.

 

Elina Terävä (Researching the material culture of the medieval castle of Raseborg - collaboration between archaeologists and conservators revealing the biographies of found metal objects) esitteli Raaseporin linnan alueella 2008 lähtien tehtyjen tutkimusten ja kaivausten esinelöytöjä, sekä niihin liittyviä jatkotutkimuksia. Hän painotti eri alojen ammattilaisten yhteistyön hyötyä esinetutkimuksessa, tässä tapauksessa arkeologien, konservaattoreiden sekä perinnekäsityöläisten. Tällainen yhteistyöketju on uutta alalla, mutta Terävä kykeni esimerkkiensä avulla osoittamaan ammattitaidon jakamisen lisäävän tietoa kaikille osapuolille. Tämä tieto varmistaa mahdollisimman oikean tulkinnan esineen biografiasta sekä auttaa valitsemaan oikeat keinot sen tulevaisuuden säilymiselle.


Patokorpi_02-03-2018,_19.59.13[1]

Konferenssin vastaanotto järjestettiin perjantaina Helsingin Vanhalla Raatihuoneella historiallisesti arvokkaassa Empire-salissa, jossa vapaata keskustelua osanottajien kesken ryydittivät salaattipöytä ja viinitarjoilu. Vastaanottoa seurasi konferenssi-illallinen Katajanokan Sipuli-ravintolassa.

 

Konferenssin yhteistyökumppaneina toimivat Suomen Muinaismuistoyhdistys, Pohjoismaisen konservaattoriliiton Suomen osasto sekä Tieteellisten seurain valtuuskunta.


Konferenssin ohjelma ja abstraktit.

 

 

Taika-Tuuli Kaivo & Lassi Patokorpi



Kuvat: Emmi Halmesvirta, Lassi Patokorpi ja Alex Snellman


Palaa otsikoihin



 
normal-size-image-placeholder

Uutiset

ISSN 2342-0146


Haluatko uutisesi palstalle?

Ota yhteyttä verkkopalvelun toimitukseen:
esinetutkimus@gmail.com

Uutispalstalla julkaistavia juttutyyppejä:


  • Arvio (kirja-, näyttely- tai muu arvio)
  • Kolumni (kantaaottava, poleeminen kirjoitus)
  • Muistokirjoitus
  • Museoiden kuukauden esineet -uutinen
  • Näkökulma-haastattelu (henkilöhaastattelu esinetutkimusta painottaen)
  • Puheenvuoro (kannanotto alan ammattilaiselta)
  • Uutinen (ajankohtaisesta näyttelystä, kurssista, palkinnosta, tapahtumasta, konferenssista, seminaarista, verkkosivustosta, henkilövaihdoksesta, julkaisusta, projektista, esinelöydöstä jne.)
  • Väitöslektio


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä