Uutiset

15.11.2017

Arvio: Christian Dior – couturier du rêve

Christian Dior – unelmien suunnittelija – näin Le Musée des Arts Décoratifs on nimennyt Pariisiin kattamansa yltäkylläisen muotinäyttelyn 5.7.2017–7.1.2018.


01.IMG_3481

 

Oikeastaan ylitsepursuava olisi osuvampi sana kuvaamaan näyttelyä, joka levittäytyy 3000 neliömetrin alueelle ja näyttää yli 400 luomusta eri museoiden kokoelmista. Tästä sisällöstä olisi saanut aikaan ainakin kolme kohtuullisen kokoista ja paremmin hahmotettavaa näyttelyä.


Näyttely oli ollut avoinna jo runsaat kolme kuukautta, mutta jonot ennen avautumisaikaa olivat edelleen kymmenien metrien mittaiset. Jonoja oli kaksi: liputtomat jonottivat museon seinän eli Louvren siiven puolella ja etukäteen jononkatkaisulipun (ticket coupe-file) hankkineet Rue de Rivolin puolella jalkakäytävää. Vuorotellen jonot etenivät sisään, joten valmis lippu auttoi ehkä jotain mutta ei ohittanut jonoa, koska ohittajiakin oli satamäärin. Tämä asetelma jo kertoo sen, että kyseessä on erittäin merkittävä näyttely maailman kuuluisimman muotitalon tuotannosta, ja erityisesti sen ensimmäisen muodinluojan Christian Diorin elämästä.

 

Käsilaukun tarkastuksen ja narikassa käynnin jälkeen näyttelyvieras olisi hyvinkin voinut luulla, että tällä kertaa suunnataan oikealle, minne Christian Diorin muotitalon ensimmäisen kokoelman kuuluisin puku Bar helmikuulta 1947 näytti johdattavan. Mutta ei; Diorin varhaistuotannon puvut joutuivat odottamaan, sillä näyttelyvieraat ohjattiin vasemmalle eli samaan paikkaan, missä lukuisat aiemmatkin näyttelyt ovat olleet kahdessa kerroksessa.

 

Vaihtelevia ja tukkoisia tunnelmia

 

Ylenpalttisuuden lisäksi näyttelyä voi luonnehtia myös tunnelmiltaan erityisen vaihtelevaksi. Ensimmäinen näyttelyhuone oli ahdas ja pimeä. Siinä ei ainakaan päässyt unelmien muodin tunnelmaan. Kuvien ja filmipätkien avulla siinä käytiin läpi Christian Diorin elämää 21.1.1905 Normandian Granvillessa syntyneestä pikkupojasta aina äkilliseen kuolemaan saakka 24.10.1957. Lyhyestä uutisfilmistä näkyi havainnollisesti hänen asemansa: kun Diorin kokonaan kieloilla päällystetty arkku kannettiin siunaustilaisuudesta ulos kansanjoukkojen täyttämälle kadulle, perässä astuivat kuuluisat asiakkaat, kuten Windsorin herttuatar, jokaisessa tapahtumassa läsnä ollut kulttuurivaikuttaja Jean Cocteau sekä lukuisat muut kuuluisat surijat.

 

Mielestäni ensimmäisen tilan kiinnostavin anti oli, kunhan sen ääreen pääsi, Diorin pukuluonnos, jonka hän oli tehnyt Lucien Lelongin haute couture -talolle vuonna 1942. Se kertoi ensinnäkin siitä, että ennen oman muotitalon perustamista ja rahoitusta odotellessaan Dior myi ideoitaan useille muille kuuluisille muotitaloille. Toiseksi kuvassa on kaikki myöhemmin New Lookina tunnetun muodin piirteet: loiva olkapää, kapea vyötärö ja pohkeen alapuolelle ulottuva runsas helma – viisi vuotta ennen New Lookia.


02b. IMG_3483
Christian Diorin piirros Lucien Lelongille 1942.

Seuraavaksi päästiin hieman väljempiin tiloihin, jotka vain muodista kiinnostuneet sivuuttivat nopeasti. Näyttelyn suunnittelijat olivat nimittäin halunneet kertoa myös Christian Diorin työstä taidegalleristina ennen vuotta 1947, mikä tapahtui tietenkin ajan maalauksin ja veistoksin.

 

Kun taas palattiin muodin pariin, seurasi näyttelyteknisesti mielenkiintoinen huone, joka oli myös ainoa huone, jossa ei saanut valokuvata. Vitriinissä oli vain muutama puku väljästi erillään toisistaan. Syynä oli se, että hetkittäin puvut näkyivät sellaisinaan, ja hetkittäin vitriiniin heijastettiin ao. puvuista luonnolliseen kokoon suurennetut valokuvat, jotka kuuluvat 1900-luvun tunnetuimpiin muotikuviin: Cecil Beatonin vuonna 1951 kuvaama Englannin prinsessa Margaret virallisessa 21-vuotiskuvassa Diorin juuri hänelle suunnittelemassa iltapuvussa ja Richard Avedonin kuva mannekiinista kahden norsun välissä nuoren apusuunnittelijan Yves Saint-Laurentin suunnittelemassa pitkässä kapeassa iltapuvussa, joka kuului Diorin syksy–talvi-kokoelmaan 1955–56. Muodin tutkijan ongelma tai ainakin pieni harmi on se, että vaikka puku olisi kiinnostava ja hyvin säilynyt, siitä on harvoin kuvia ihmisen päällä, mitä tietenkin toivoisi puvun luonteen ja mittasuhteiden ymmärtämiseksi. Jos kuvia onkin, ne ovat enimmäkseen mannekiineista, ei loppukäyttäjistä. Dior-näyttelyssä ei tätä ongelmaa kuitenkaan ollut, ja tässä huoneessa puvun ja kuvan yhdistäminen oli tehty todella suuresti ja vaikuttavasti.

 

Suurten linjojen ääreltä kulku kävi näyttelyn hämmentävimpään osaan. Ensimmäisenä tuli mieleen, että näyttelyarkkitehdille on iskenyt tyhjän paikan kammo. Toiseksi olisi saattanut luulla, että näyttelyn koonneet Florence Müller ja Olivier Gabet eivät ole osanneet päättää, mitä jättää pois. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole käynyt, sillä pelkästään näyttelyn järjestäneen museon kokoelmissa on yli 700 Diorin muotitalosta lähtenyttä pukua ja asustetta. Karsinnan jälkeenkin vitriinien äärellä olo oli kuin matkamuistokaupan ikkunaa katsellessa: tunnelma oli kitschinen ja katsetta oli vaikea fokusoida. Siinä olivat samassa vitriinissä vieri vieressä, limittäin ja lomittain puvut, niiden pienoismallit, hatut, käsilaukut, kengät, korut, höyhen- ym. somisteet, hajuvesipullot ja koko joukko näihin liittyvää muuta rekvisiittaa. Tavaratungoksessa väri oli ainoa yhdistävä ja edes hieman rauhoittava tekijä.


03.IMG_20171011_121836
Teemana punainen: pienoismalleja ja asusteita eri vuosilta.
04.IMG_20171011_122602
Teemana harmaa: Lu-Lee-San-puku 2007 ja koruja sekä pienoismalleja eri vuosilta.

 

Raikkaampaan osaan

 

Portaikko alempaan kerrokseen oli käytetty oivallisesti. Kokonainen seinä peittyi muoti- ja vähän muihinkin aikakauslehtiin, joiden kansissa esiintyivät Diorin luomukset eri huippumallien ja muiden tähtien yllä. Time-lehden kannessa maaliskuussa 1957 Dior itse oli kuvattuna valtavien saksien kanssa. Tämä rekvisiitta oli varsin epäluonteva, koska hän nimenomaan ei käyttänyt saksia vaan ilmaisi itseään parhaiten kynällä ja paperilla ja enintään kommentoi muiden leikkaamia kangassovelluksia. Paris Matchin kansi taas esitti couturieria mittanauhan kanssa hameen helman ja lattian välissä. Tämä poseeraus vuodelta 1953 taas kuvasi Diorin asemaa tuohon aikaan erityisen hyvin. Häntä todella pidettiin hameen helman pituuden määrääjänä, mikä nykyisten sekalaisten muotien ja yksilöllisten ratkaisujen aikana tuntuu lähes käsittämättömältä.


05.IMG_3485
Dior-aiheisia kansikuvia portaikon seinällä.
06.IMG_20171011_123703
Dior ja hameen helman pituus 15.8.1953.

Historian ja erityisesti menneitten vuosisatojen ranskalaisen hoviylellisyyden innoittamat puvut muodostivat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Mielestäni parhaassa esillepanossa etualalla oli Ginestyn kirjoma Palmyre-puku (1952), Christian Diorin oma luomus, joka on kuvattu jokaiseen Dior-teokseen, taustallaan John Gallianon pitkät iltapuvut vuosilta 2004 ja 2007.


07.IMG_3495
Palmyre-puku 1952 ja John Gallianon iltapuvut 2004 ja 2007.

Kun lopulta päästiin kukkaissaliin, oltiin Christian Diorin omimman muotinäkemyksen äärellä. Hän nimittäin halusi nähdä naisen – jos ei aivan kukkana – niin ainakin mitä moninaisimmin keinoin kukitettuna. Innoittajana olivat kukat niin hänen oman lapsuudenkotinsa Les Rhumsin puutarhasta, jota hän hoiti äitinsä kanssa, kuin kukka-aiheisista maalauksista ja muista kukkaluomuksistakin.


08.IMG_3518
Claude Monet’n maalaus Le jardin de l’artiste à Giverny ja kukka-aiheisia painokuoseja Diorin 1950-luvun puvuissa.
 

Raikastus oli ensisilmäyksellä visuaalinen, mikä johtui katosta riippuvista valkoisista koristelehvästöistä ja pukujen väljästä asettelusta, mutta se oli sitä myös hengitysilman puolesta. Ja tungos hävisi jonnekin. Näitä pukuja pääsi todella katsomaan rauhassa – ja mikä parasta –myös ilman vitriiniä.


09.IMG_3512
Rauhallinen kukkaishuone ja runsas valkoinen koristelu.
 

Keskilattian helminä oli muutamia kukkakirjonnoin koristeltua pukuja: Rébén kauttaaltaan kolmiulotteisin kukin kirjoma Vilmorin-puku (1952) ja harvoin kokonaan kuvattu Muguet-puku (1957), joka on nimensä mukaisesti kirjottu kolmiulotteisilla kieloköynnöksillä Barbierin kirjonta-ateljeessa. Se, että kielokoristelu puvuissa on harvinaista, ihmetyttää siksi, että kielo oli Diorin lempikukka.


10.IMG_3520
Etualalla Muguet 1957 ja oikealla Vilmorin 1952.
 

Ja sitten oma suosikkini May-iltapuku (1953). Sen viehätys on erityisesti Rébén kirjontaliikkeen toteuttamassa pistokirjonnassa. Kirjonta, jota pidetään haute couturen lippulaivana, on yleensä erilaisiin helmiin, kristalleihin ja paljetteihin perustuvaa loisteliasta ja myös melko raskasta kimallusta. Mayn pistokirjonta sen sijaan on runsaudestaan huolimatta nimensä mukaisesti raikas kuin kevät. Organzapohjalle kiertopistoilla toteutetut apilankukat, laakapistoja muistuttavin pykäpistoin kirjotut lehdet sekä varsi- ja ketjupistoin muodostetut ruohotuppaat ovat lisäksi jo aiheena piristävä poikkeus haute couture -kirjontojen joukossa.


11.IMG_3519
May-iltapuku 1953.
 

Tein tuttavuutta näiden kukkakirjontojen kanssa jo vuonna 2005 Diorin satavuotisnäyttelyssä hänen synnyinkodissaan Les Rhumsissa Granvillessa, jossa ne silloin olivat lasin takana. Hyvin puvut kestivät toisen tarkastelun ilman lasia. Jos muisteli aiempia näyttelyitä samassa museossa tai jos ei olisi huomannut toista portaikkoa ala-aulassa, olisi voinut ajatella, että tässä salissa oli näyttelyn grande finale. Mutta vasta puolivälissä oltiin!

 

Corolle, josta tuli New Look

 

Tätä näyttelyä varten Louvren siivestä oli varattu huomattavasti suurempi osa kuin museon omat tilat, joihin aiemmat suuretkin näyttelyt on mahdutettu. Toiseen osaan johdatti Bar, yksi Christian Diorin kuuluisimmista puvuista ja ensimmäisen kokoelman eniten kuvattu puku.


12.IMG_3530
Edessä vitriinissä Diorin Bar 1947 ja taustalla Gallianon Bar 1997.
 

Toimittuaan galleristina, freelancerina ja Robert Piguet’n haute couture ‑talon apusuunnittelijana Dior pääsi vihdoin joulukuussa 1946 avaamaan muotitalon omalla nimellään, kun Diorin ja upporikkaan rahoittajan Marcel Boussacin tiet kohtasivat.  Boussac omisti lukemattomia kangastehtaita ja rikastui sota-aikana armeijan hankinnoista. Kun ensimmäinen kevät–kesä-kokoelma syntyi ja esitettiin helmikuussa 1947, Ranskassa elettiin vielä libérationin, saksalaismiehityksen loppumisen, innoittamassa nosteessa, johon kuului sota-ajan muodista irti pääseminen niin pian, kuin se taloudellisesti oli mahdollista. Tämä kylläkin koski koko läntistä muotimaailmaa eikä vain Ranskaa, ja Dior iski juuri tuohon odotuksen tunnelmaan.

 

Oman kukkaisromantiikkansa mukaisesti Dior merkitsi luonnospiirroksiin kokoelman nimeksi Corolle eli kukkateriö. Sama otsikko oli myös näyttelyluettelossa. Yhdysvaltalaisen Harper’s Bazaarin vaikutusvaltainen päätoimittaja Carmel Snow kuitenkin tuli antaneeksi esitetylle linjalle toisen nimen huudahtaessaan: ”It’s quite a revolution, dear Christian! Your dresses have such a new look!” Ja New Look -nimellä tämä tyyli on tunnettu 70 vuotta. Eri asia sitten on, kuinka vallankumouksellinen se oli. Jotkut muotihistorioitsijat eivät anna niin suurta painoa linjan uutuudelle vaan väittävät, että Dior nappasi kiinni siitä, mihin muoti oli menossa 1930-luvulla, mutta jonka kehityksen sota katkaisi. Tämänkin näyttelyn alussa oli vuodelta 1942 pukuluonnos, jossa oli samat linjat. Niitä, varsinkaan runsasta hameosuutta, tuskin silti monikaan saattoi hankkia vielä sota-aikana, kun se tuotti vaikeuksia vielä New Lookin kuumimpana aikanakin, jolloin säännöstely oli vielä voimassa useissa maissa. Säännöstelyn valvojat olisivat olleet enemmän innoissaan siitä kankaan menekistä, joka oli käytetty aulassa taustalla, seinän syvennyksessä, olevaan John Gallianon vuoden 1997 Bar-toisinnon minihameeseen. Mutta 50 vuotta aiemmin naiset ihastuivat nimenomaan runsaaseen helmaan. Vaikka Diorin ensimmäisessä kokoelmassa oli paljon muitakin ihastuttavia ja runsaasti kangasta vaativia pukuja, jostakin syystä nimenomaan Bar on New Lookin iki-ikoni ja samalla näyttelyn toisen osan kävijän vastaanottaja.

 

Toisen puolen portaiden yläpäässä odotti näyttelyn askeettisin mutta mielestäni erittäin merkittävä osa. Haute couturesta nimittäin yleensä esitetään, ja arvelenpa että useimmiten vain tiedetäänkin, sen ylellisin ja näyttävin osa eli juhlapuvut. Haute couturen parhaina päivinä, sen alusta 1858 aina pukeutumiskulttuurin suureen murrokseen saakka 1960-luvulla, muotitalot vaatettivat varakkaita ja hyvin pukeutuvia naisia jokseenkin kaikkiin elämäntilanteisiin. Mustat ja harmaat jakkupuvut, takit ja takkipuvut toivat esiin muistutuksen tästä pukeutumisen arkisesta mutta silti tarkkaan hiotusta ja tyylikkäästä puolesta. Osa näistä muotitalon alkuaikojen arkiluomuksista edusti myös selvästi New Lookin henkeä ja linjaa, osa ajattomampaa yksinkertaisuutta. Esillepano tällä osastolla oli yhtä seesteinen kuin sellainen elämä, mihin tällaisten pukujen oli tarkoitus käyttäjiään kantaa.


13.IMG_3536
Takkeja ja jakkupukuja Diorin muotitalon alkuvuosilta.

 

Haute couture -puvun valmistus      

 

Käsityön ja nimenomaan käsin valmistetun yksilöllisen muodin tutkijana olen toivonut lukuisissa haute couture ‑näyttelyissä, joissa olen käynyt, että yksi osasto kuvaisi puvun valmistusta. Koskaan toiveeni ei ole toteutunut täydellisesti, mutta nyt pääsin vähän lähemmäksi unelman täyttymistä. Tässä näyttelyssä oli esillä, tähän saakka näkemistäni, suurin joukko toilejaToile on valkoisesta kankaasta muotoiltu vaatteen luonnos, joka paksuudeltaan ja laskeutuvuudeltaan simuloi suunnitteilla olevan puvun materiaalia. Sen avulla muotoa hiotaan ja sitä voidaan lopuksi käyttää varsinaisen pukukankaan leikkaamisessa kaavana. Christian Dior ei itse muotoillut kankaasta vaan ilmaisi ideoitaan piirtäen. Niiden 10 vuoden aikana, jolloin Dior johti muotitaloa ja suunnitteli suuria kokoelmia, toilen muotoilijoita (première) oli tietenkin useita. Diorin erityistä arvostusta nautti Madame Marguerite Carré, première des premières, jonka Dior nimitti tekniseksi johtajaksi ja jolla Diorin mukaan oli kuvanveistäjän sielu. Tämä tarkoitti sitä, että hän osasi tulkita suunnittelijan luonnokset ja jakaa ne sopivien toilen muotoilijoiden käsiin. Toile-kokoelman äärellä saattoi siis päästä askeleen lähemmäksi valmistusprosessia kuin valmiita pukuja katsellessa, vaikka eivät toilet vielä kerro mitään varsinaisesta ompelutyöstä.


14.IMG_3555
Toile-kokoelma.
15.IMG_3554
Juhlapuvun yläosan toile ilman ajoitusta.
 

Samassa huoneessa toile-kokoelman kanssa oli esillä itseäni kovasti ilahduttaneita näyttelyesineitä, joita harvoin – jos koskaan – esitetään loisteliaiden muotiluomusten yhteydessä. Korkealla hyllyllä seisoi rivi sovitusnukkeja, jotka oli muotoiltu vakituisten asiakkaiden mittojen mukaan. Ne lyhentävät asiakkaiden seisomista sovituksissa, jotka ovat olennainen osa haute couture ‑puvun istuvuuden takaamista. Erityisen hyödyllisiä tällaiset yksilölliset sovitusnuket ovat kaukana Pariisista asuvien asiakkaiden kohdalla. Sovitusnuket havainnollistivat mainiosti sitä tosiasiaa, että ollessaan niin varakas, että voi hankkia haute couture ‑puvun, nainen ei välttämättä ole ollenkaan saman muotoinen kuin ne entiset mannekiinit tai nykyiset supermallit, joiden yllä puvut julkisuudessa esitellään. Asiakasta ei sullota pukuun, vaan puku sovitetaan niin täydellisesti asiakkaan muotoon, että hän on siinä edukseen omine ominaisuuksineen.


16.IMG_3556
Asiakkaiden vartaloiden mukaan muotoiltuja sovitusnukkeja muotitalon varastosta.
 

Kolmas ja kiehtovin kohde tässä salissa oli kuitenkin elävä kirjontaesitys. Käynnilläni oli onni myötä, sillä seuraavana päivänä kuulin, etteivät varhaisemmat näyttelykävijät tällaista esitystä nähneet. Saattaa olla niinkin, että kirjoja oli paikalla vain osan päivää, ja nyt sattui hyvä hetki. Kirjojalla oli vierellään  Soirée brillante ‑tanssiaispuvun toile ja kirjotuista kaitaleista osittain koottu puku. Se ei ollut ainakaan keskeneräisenä yksityiskohdiltaan aivan samanlainen kuin Christian Diorin suunnittelema versio syksy–talvi-kokoelmassa 1955. Joka tapauksessa perusidea tuli selväksi.


17.IMG_3557
Soirée brillante puvun toisinto ja vastaava toile. Alkuperäinen puku 1955.
 

Kirjojalla oli edessään tukevaan, lattialla seisovaan kirjontakehykseen tiukasti kiinnitetty tyllikaitale, josta näkyi läpi katoavalle materiaalille piirretty kuvio. Tylliin itseensä on vaikea tehdä merkintöjä, jotka näkyisivät hyvin työn aikana mutta eivät näkyisi valmiissa puvussa. Siksi kirjontamallimateriaali leikataan ja liuotetaan vedellä pois tyllistä, kun kirjonta on valmis.


18.IMG_3558
Soirée brillante puvun kaitale kirjontavaiheessa.
 

Tämän puvun tapauksessa kirjonta tapahtui virkkaamalla hyvin ohutta hopeoitua synteettistä lankaa siten, että kuvio muodostui työn yläpuolelle, ja toinen käsi ohjasi lankaa oikeaan kohtaan työn alapuolella. Mikä parasta, työtä sai myös videoida.Video työn alapuolelta:3560scale (mov) (6.7 MB)

Video työn yläpuolelta:3561scale (mov) (60.7 MB)

Kirjoja ei puhunut työskennellessään eikä muutenkaan selittänyt koko prosessia. Kysyttäessä hän kuitenkin kertoi ystävällisesti juuri olennaiset kohdat tästä kirjontatavasta, ja myös sen, että koko puvun kirjomiseen kuluu 600 tuntia.

 

Lopputulos näyttää pääosin laakapistokirjonnalta, mutta se on tehty erittäin ohuella virkkuukoukkua muistuttavalla kirjontakoukulla. Myös kuvioita kehystävien puolisuunnikkaiden kulmissa kimaltavat hopeapaljetit on kiinnitetty samalla langalla virkkauksen yhteydessä.


19.IMG_3564
Soirée brillante puvun hopeakirjontaa.
 

Pidin tätä havaintoesitystä mielenkiintoisena kahdesta syystä: Ensinnäkin nyt sain omin silmin nähdä sen, minkä olin kuvien kera kertonut opiskelijoille. Usein niinä vuosina, jolloin pidin Helsingin yliopistossa Käsityö huippumuodissa ‑kurssia, joku opiskelija kysyi joko luennolla tai luennon jälkeen, olenko minä ymmärtänyt oikein tai ymmärsikö hän itse oikein, että kaikki nämä vaatteen muodon mukaan skaalatut kuviot on todella kirjottu käsin. Edelleenkin ja yhä varmemmin: kyllä ovat! Toiseksi oli kiinnostavaa nähdä kirjontakoukulla juuri tällaista kirjomista, jossa kuvio muodostui työn yläpuolelle. Toinen ja ehkä tavallisempi tapa, jota käytetään haute couturelle tyypillisen helmikirjonnan yhteydessä, on nimittäin sellainen, jossa kuvio muodostuu lankaan pujotetuista helmistä työn alapuolelle.

 

Seuraajat ja grande finale

 

Näyttelyn loppupuoli oli omistettu Christian Diorin seuraajille. Ensimmäinen heistä, Yves Saint-Laurent tuli taloon apusuunnittelijaksi jo Diorin eläessä, ja hänen oletettiin ja odotettiin jatkavan siellä pääsuunnittelijana ja taiteellisena johtajana. Toisin kuitenkin kävi, kun hän avasi oman muotitalonsa.  Yves Saint-Laurent (1957–1960), Marc Bohan (1960–1989), Gianfranco Ferré (1989–1996), John Galliano (1997–2011), Raf Simons (2012–2015) ja Maria Grazia Chiuri (2016–)  saivat kukin oman paikkansa luomuksilleen. Niitä tosin oli esillä jo siellä täällä pitkin näyttelyä eri teemojen kohdalla Diorin luomusten rinnalla. Seuraajien osuus oli esitetty asiallisesti ja selvästi vailla sen ihmeempiä koukeroita.


20.IMG_3510
Maria Grazia Chiurin tulkintoja kukka-aiheesta 2016 itämaisten teemojen salissa.
 

Ja sitten vielä todellinen grande finale. Suuri sali oli täynnä juhlapukuja, enimmäkseen tanssiaispukuja tai muita niin sanottuja suuria iltapukuja kaikilta suunnittelijoilta ja koko yrityksen olemassaolon ajalta. Pitkässä salissa oli paljon lattiatilaa, jolle puvut oli aseteltu ympyröihin, enimmäkseen ilman vitriiniä. Muiden keskellä kruununjalokivenä loisti Rébén runsain paljetein kirjoma Junon-puku (1949–1950) yksin lasikaappiinsa kohotettuna. Tämä puku oli saanut keskeisen aseman varmaankin sen vuoksi, että se oli yksi Diorin muotitalon alkupuolen loisteliaimpia pukuja. Lisäksi siinä esiintyy Diorin rakastama kukka-aihe rehevimmillään, kun koko puku vyötäröstä alanpäin muodostuu ”terälehdistä”.


21.IMG_3585
Suuri sali juhlapukuineen. Vitriinissä Junon 1949–1950.
 

Oman historiallisen läpileikkauksen, toisenlaisesta näkökulmasta, toi vielä tähän saliin sijoitettu tähtikavalkadi. Kuvaruudulle ilmestyi tiheään tahtiin pääasiassa viihdemaailman tähtiä Diorin puvuissa. Kun melkein kaikki Christian Diorin elinajan haute couture ‑talot ovat sulkeneet ovensa kokonaan tai muuttuneet prêt-à-porter-tuottajiksi, Diorin kestävyydestä kertoi hyvin se, että tähtiä riitti Olivia de Havillandista Sophia Lorenin ja prinsessa Dianan kautta Natalia Portmaniin ja Rihannaan.


22.IMG_20171011_133803
Suuri sali juhlapukuineen. Kuvaruudulla elokuvapuvustusta ja viihdemaailman tähtiä eri vuosilta, vuorossa Sophia Loren.
 

Katsojalle olisivat taatusti riittäneet ne runsaslukuiset puvut, joita todella saattoi katsella lattian korokkeilla. Näyttelyn järjestäjille ne eivät riittäneet. Salin kummassakin päässä oli vielä pukuja neljässä kerroksessa. Ylimpiä, katon rajassa olevia pukuja ei todellakaan voinut katsella, mutta ne lisäsivät sitä ylenpalttisuuden tunnelmaa, joka tuntui sanovan, ettei kaikkea tarvinnutkaan katsoa, ja joka oli vallinnut jo monessa muussa tilassa aiemmin.

 

Unelmien suunnittelija

 

Näyttely antoi erittäin kattavan – vaikkakin monin paikoin sekavan – kuvan muotitalon toiminnasta aina sen alusta vuodesta 1947 vuoteen 2017. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Pukujen runsauden keskellä tuli mieleen, että jonkinlainen tehokkaan ”kustannustoimittajan” karsiva ja järjestystä luova ote olisi tehnyt hyvää näyttelylle. Henkilögalleriaan kaipasin kahta vaikuttajaa: rahoittaja Marcel Boussacia ja Diorin unelmien materiaalisen muodon avainhenkilöä Marguerite Carréta. Ja sitten se, mitä aina kaipaan muotinäyttelyissä: puvun nurja puoli, rakenteet ja ompelutyö. Tästä määrästä pukuja olisi ollut varaa näyttää joitakin myös avattuina tai kokonaan nurinpäin käännettyinä. 

 

Miten Dior sitten oli unelmien suunnittelija, kuten näyttelyn nimi väittää? Dior itse oli eräänlainen unelmoija. Omaelämäkerrassaan Christian Dior et moi (engl. Dior by Dior) Dior kirjoitti siitä, kuinka hän suunnitteli omaa muotitaloa, jossa kaikki olisi uudenlaista ja jota hän kuvaili unelmiensa taloksi. Hän loi unelmapukuja varakkaille ja unelmia kauniista muodista miljoonille tavallisille naisille.

 


Ritva Koskennurmi-Sivonen

 

Kuvat: Ritva ja Hannu Sivonen

 

P.S. Kiinnostuneille suosittelen lisäksi näyttelyn verkkosivuilla olevia videoita:

https://www.dior.com/couture/en_gb/the-house-of-dior/exhibitions/christian-dior-couturier-du-reve


Kahdessa nopeutetussa videossa näytetään suuren salin tanssiaispukunäyttelyn pystyttämistä ja kukkaispukuhuoneen koristelua.


Kolmessa normaalitahtisessa koosteessa kuvataan avajaisia, näyttelynukkien valmistelua ja pukemista sekä työtä pukuarkiston kätköissä. Näissä kahdessa viimemainitussa näkyy myös pukujen sisäpuolta ja rakennetta, jota näyttelyssä otetuista kuvista ei näy.


Palaa otsikoihin



 
normal-size-image-placeholder

Uutiset

ISSN 2342-0146


Haluatko uutisesi palstalle?

Ota yhteyttä verkkopalvelun toimitukseen:
esinetutkimus@gmail.com

Uutispalstalla julkaistavia juttutyyppejä:


  • Arvio (kirja-, näyttely- tai muu arvio)
  • Kolumni (kantaaottava, poleeminen kirjoitus)
  • Muistokirjoitus
  • Museoiden kuukauden esineet -uutinen
  • Näkökulma-haastattelu (henkilöhaastattelu esinetutkimusta painottaen)
  • Puheenvuoro (kannanotto alan ammattilaiselta)
  • Uutinen (ajankohtaisesta näyttelystä, kurssista, palkinnosta, tapahtumasta, konferenssista, seminaarista, verkkosivustosta, henkilövaihdoksesta, julkaisusta, projektista, esinelöydöstä jne.)
  • Väitöslektio


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä