Uutiset

1.5.2018

Arvio: Fortuny – espanjalainen Venetsiassa

Mariano Fortunyn näyttely oli vuodenvaihteessa esillä Palais Gallierassa.


01.IMG_102244
KUVA 1. Mariano Fortuny. Omakuva 1940. Galleria Internazionale d’Arte moderna de Ca’ Pesaro, Venetsia.

Espanjalaissyntyisen mutta pääosan luovasta työstään Venetsiassa tehneen monialataiteilija ja keksijä Mariano Fortunyn näyttely oli esillä Pariisin kaupungin muotimuseossa Palais Gallierassa 4.10.2017–7.1.2018.

 

Koska Palais Galliera on muotimuseo, on luonnollista, että valtaosa näyttelystä keskittyi pukuihin, takkeihin ja shaaleihin sekä niitä koskeviin luonnoksiin ja innoituksen lähteisiin. Näyttelyn alkupuolella kävi kyllä hyvin selväksi, että Fortuny oli erittäin monipuolinen taiteilija: kuvataiteilija, valokuvaaja, lavastaja, valaistusteknikko, valaisin- ja huonekalumuotoilija sekä muotitaiteilija.

 

Mariano Fortuny (1871–1949) syntyi sekä katalonialaisen isänsä että madridilaisen äitinsä puolelta taiteilijasukuihin Granadassa. Hänen omista taidemaalarinkyvyistään ovat esimerkkeinä omakuva (kuva 1) ja kaksi maalausta ranskalaissyntyisestä Henriette Nigrinistä (1877–1965), josta tuli rouva Fortuny (kuva 2).


02.IMG_3617
KUVA 2. Mariano Fortuny. Henriette Nigrin n. 1915. Museo Fortuny, Venetsia.


Valokuvia on esillä runsaasti, erityisesti Fortunyn itsensä ottamia mutta myös anonyymien kuvaajien otoksia, joissa hän itse esiintyy. Alkuperäisiä mustavalkoisia vedoksia on lainassa Museo Fortunystä Venetsiasta, mutta joistakin kuvista on tehty myös uusia mustesuihkutulosteita. Tällaisia mustesuihkutulosteita ovat esimerkiksi Fortunyn kuvaama Henriette ateljeessaan (kuva 3) ja varhainen värikuva, jossa mallin yllä on painokuvioinen silkkisamettipuku (kuva 4).


03.IMG_20171012_113141
KUVA 3. Mariano Fortuny. Henriette ateljeessaan Pariisissa n. 1903–1904. Museo Fortuny, Venetsia.
04.IMG_20171012_105807B
KUVA 4. Mariano Fortunyn autochromes Lumière menetelmällä ottama kuva noin vuodelta 1915. Museo Fortuny, Venetsia.

Myös lavastuksen ja muun taiteellisen toiminnan kuvaukset on esitetty valokuvina ja jonkin verran teksteinä. Teoksia ei joko enää ole olemassa tai niitä olisi vaikea asettaa näytteille.

 

Alkuperäisinä esinedokumentteina on esillä antiikkiin viittaavia pienoisveistoksia ja albumeja, jotka sisältävät sekä Fortunyn omien luomusten kuvia että innoituksen lähteinä olleiden taideteosten kuvia. Aivan erityisen mielenkiintoisen osan muodostavat patenttikirjat ja muut keksintöihin liittyvät dokumentit. Ne valaisevat erinomaisella tavalla sitä, että Fortuny ei ollut vain suunnittelija vaan myös keksijä, joka kehitti suunnittelemiensa esineiden valmistamiseen uusia teknisiä ratkaisuja. Ensimmäinen, teatterilavastukseen liittyvä patentti on vuodelta 1904; Pariisissa rekisteröitiin 1900-luvun alussa 20 Fortunyn eri aloihin liittyvää patenttia.

 

Delfoi-puku ja Knossos-shaali

 

Se, mitä näyttelyltä saattoikin odottaa, on perusteellinen paneutuminen Delfoi-pukuihin, Fortunyn tunnetuimpaan muotiluomukseen. Sen esikuvana on toiminut pääasiassa antiikin Kreikan kitonin tiheä poimutus, joka myötäilee vapaasti vartaloa. Toisaalta Delfoin voidaan katsoa olevan hieman myöhäsyntyinen vastine artistic dress, reform dress ja tea gown ‑nimillä tunnetuille puvuille, joita käytettiin ilman korsettia 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mutta jotka eivät saavuttaneet suosiota suuren yleisön muotipukuina. Fortuny ei ollut aikalaisten muodinluojien keskuudessa yksin antikisoivine ajatuksineen, vaan näyttelyn kuvat kertovat myös Paul Poiret’n ja Madeleine Vionnet’n vastaavanlaisista pukeutumisideoista. Fortunyn pliseeraustapa ja pukujen saumojen käsittely on kuitenkin ainutlaatuinen 1900-luvun muodissa.

 

Aivan kuten muinaisella kitonilla myös Delfoi-puvulla on vain muutama rakenteellinen perusperiaate mutta monta muotoa, mikä tässä näyttelyssä käy erinomaisesti ilmi. Perusasioita ovat tiheä laskostus, kankaan käyttö suorina kappaleina muotoilematta niitä leikkaamalla tai vähäinen muotoilu sekä saumaaminen kiinnittämällä kankaan reunoja helmin koristelluista kohdista, joiden väliin jää aukkoja. Pukuja on useiden museoiden kokoelmissa eri maissa, mutta niitä on yleensä nähtävissä vain yksi kerrallaan, jolloin ei katsoja muista muotojen moninaisuutta tai kiinnitä huomiota asiaan. Palais Gallierassa oli sen sijaan näytteillä oman esineistön lisäksi useita muualta lainattuja pukuja ja näytteitä. Niinpä tyypillisen ja ennestään tutun pliseerauksen ja helmisaumojen lisäksi on mahdollista havahtua huomaamaan erilaiset vyöt, niiden asema suhteessa vartaloon, erilaiset hihat sekä hihattomuus ja vieläpä se, että joissakin puvuissa on antiikin peploksesta peräisin oleva kolpos eli ylävartalon peittävä käänne, jonka alareuna jää vapaaksi vyön päälle (kuvat 5–8).


05.IMG_3598
KUVA 5. Luonnonvalkoisesta merseroidusta puuvillakankaasta pliseerattu Delfoi-puku, 1940-luku. Sisäsaumassa valkoisia, keltaisia ja sinisiä lasihelmiä. Alkuperäinen omistaja Oona Chaplin. Palais Galliera, Pariisi.
06.IMG_20171012_104022B
KUVA 6. Lyhythihainen musta Delfoi-puku, jossa vihreitä lasihelmiä, 1920–1949. Alkuperäinen omistaja Oona Chaplin. Museo del Traje, Madrid.
07.IMG_3619
KUVA 7. Lyhythihainen sinivihertävä Delfoi-puku silkkisatiinista, vihreät lasihelmet, 1920–1949. Puvun käyttäjiä ovat olleet Oona Chaplin ja Geraldine Chaplin. Museo del Traje. Madrid. Seinällä samansävyistä painettua silkkisamettia, 1909. Museo Fortuny, Venetsia.
08.IMG_3605
KUVA 8. Tumma violetinharmaa hihaton Delfoi-puku silkkisatiinia, jossa kolpos-käänne vyötärölle saakka. Museo del Traje. Madrid. Vaaleanpunainen valehihallinen Delfoi-puku silkkitaftia, jossa kolpos-käänne lantiolle saakka, 1930–1939. Musée des Arts Décoratifs, Pariisi.

Kangaslaatujakin oli esillä kolme: silkkitafti, silkkisatiini sekä harvinaisempi puuvilla. Ja vaikka moninainen luonnonväreillä värjääminen on museoista ja kirjoista tuttu, useat puvut ja värinäytteet samassa tilassa olivat todella vaikuttavia (kuva 9). Värivaikutelmien aistimista olisi vielä parantanut, jos edes yksi puku olisi ollut esillä keskilattialla ilman vitriiniä. Silloin pukua olisi voinut kiertää ja katsella vaikutelmaa valon tullessa eri suunnista, sillä nämä puvut on tehty elämään ja välkehtimään valossa.


9.IMG_3611
KUVA 9. Näytetilkkuja luonnonväreillä värjätyistä ja pliseeratuista silkkitafteista. Ilman ajoitusta. Collection Guillermo de Osma, Madrid.
 

Jos monipuolisesta Delfoi-katselmuksesta jotain puuttui, niin se oli pukujen suuri salaisuus, pliseeraustekniikka. Tekstit kertovat sen, mikä tiedetään kirjoistakin: pliseerausmenetelmän kehittely ja Delfoi-puvun prototyyppi olivat valmiita vuonna 1909, ja Fortuny sai patentin keksinnölleen vuonna 1910. Näyttely kertoo edelleen, että vaikka pliseerausmenetelmä oli kuvattu pääpiirteissään patenttihakemuksessa, sen todellinen toteuttaminen jäi kuitenkin Fortunyn ja hänen puolisonsa salaisuudeksi. Pliseerauksen ihme, joka poikkeaa muista pliseerauksista, on sen pysyvyys. Näyttelyssä on esillä rasia, jossa pukuja myytiin paksuksi köydeksi puristettuna ja solmittuna. Sellaisena se oli tarkoitus myös säilyttää, jotta pliseeraus pysyisi tiiviinä (kuva 10). Tämä ehkä selittää jotain pysyvyydestä mutta ei alkuperäisestä pliseerauksesta.


10.IMG_3614
KUVA 10. Solmittu Delfoi-puku ja alkuperäinen rasia, jossa puku myytiin ja jossa sitä säilytettiin, 1927 tai sen jälkeen. Museo del Traje, Madrid.
 

Ehkä salaisuuden säilyminen ja pliseerausmenetelmän mysteerinä pysyminen on totta, sillä näyttelyn lopussa oli esillä viime vuonna (2017) tehty uusi Delfoi-puku (kuva 11). Sen väitetään olevan vuosikausien tutkimustyön tulos, jonka on vihdoin saanut aikaan venetsialainen Riadin perhe. Se johtaa edelleen toimivaa Fortunyn sisustuskangastehdasta.


11.IMG_3708
KUVA 11. Delfoi-puku vuodelta 2017. Riad, Fortuny SRL, Venetsia.
 

Mariano Fortunyn ja Henriette Nigrinin – ja todellakin, yhdessä he näitä ideoita kehittelivät – ideana oli pukea nainen yhtä vapaasti ja yksinkertaisesti kuin muinaisessa Kreikassa. Delfoi vastasi kitonia ja suuren Knossos-shaalin oli tarkoitus vastata vaippaa, joka toimi päällysvaatteena tai asusteena, kuten Fortunyn tutkielmassa vaaleanpunaisesta puvusta (kuva 12).


12.IMG_102244C
KUVA 12. Mariano Fortuny. Tutkielma vaaleanpunaisesta puvusta Henriette Fortunyn suurta muotokuvaa varten, 1932. Delfoi-puku ja Knossos-shaali. Museo Fortuny, Venetsia.
 

Vaikka puku poikkesi huomattavasti 1900-luvun alun tiukasta pukumuodista, se kuitenkin menestyi muodin näyttämöllä. Toisin sanoen siitä tuli suosittu tietyissä varakkaissa ja ainakin jonkin verran vapaamielisissä piireissä. Ajan myötä se saavutti jonkinlaisen ajattoman klassikon aseman, sillä sitä tuotettiin pienin muutoksin ja uusin värityksin aina Fortunyn kuolemaan saakka vuonna 1949. Näyttelyssä puvun ajattomuudesta, jatkuvasta tuotannosta ja yksittäisen puvun ajoituksen vaikeudesta kertoo se, että Oona Chaplin pukujen kohdalle on merkitty aikaväli 1920–1949, vaikka asiakas itse syntyi vasta vuonna 1925 ja on tuskin ostanut pukuja ainakaan ennen vuotta 1943.


13.IMG_20171012_111422
KUVA 13. Taftipuku, jonka kullanvärisen painokuvion aihe on Knossos-shaalista, noin 1912. Museo del Traje, Madrid. Alla vahakankaalle piirretty luonnos Knossos-shaalia varten, 1910 tai sen jälkeen. Museo Fortuny, Venetsia.

Toisin kävi Knossos-shaalin. Sitä ei omaksuttu antiikin tyylin mukaiseen käyttöön, jollaisena Fortuny itse valokuvasi shaalin puvun ja mannekiinin ympärille kiedottuna. Näyttelyssä oli useita luonnollista kokoa olevia vahakankaalle tehtyjä piirrosluonnoksia Knossoksen kuvioista, kangasnäytteitä ja vastaavin kuvioin painettu puku – mutta ei yhtään kokonaista Knossos-shaalia (kuva 13).

 

Renessanssin renessanssi

 

Antiikin ja uusklassismin taideteokset eivät olleet Fortunyn ainoita inspiraation lähteitä menneisyydestä, vaikka niiden innoittamat puvut ovat jääneet näkyvimmin muodin historiaan. Fortuny oli kiinnostunut myös myöhäiskeskiajasta ja erityisesti renessanssista, jonka kuvastosta hänellä ei Italiassa ollut puutetta. Oman vapaan maalaustaiteensa ohella Fortuny maalasi myös kopioita tai osakopioita vanhoista teoksista (kuva 14).


14.IMG_20171012_110922
KUVA 14. Mariano Fortunyn kopioima yksityiskohta Vittore Carpaccion 1400-luvun lopussa maalaamasta teoksesta. Museo Fortuny, Venetsia.
 

Maalaustaiteen lähitarkastelussa taiteilija kiinnitti tietenkin huomiota myös vaatteiden kuviointiin ja rakenteisiin, joiden mukaelmat siirtyivät hänen omiin pukusuunnitelmiinsa. Syntyi upeita, usein kultavärillä painettuja silkkisametteja, joista näyttelyssä oli paloja, kokonaisia kangaspaneeleja sekä valmiita pukuja ja takkeja. Joidenkin kuvioiden alkuperä on jopa tunnistettavissa italialaisen renessanssin muotokuvista. Fortuny oli erityisen viehättynyt renessanssin aikana käytössä olleeseen tapaan korvata osa vaatteen saumoista nyörikiinnityksellä, jolloin alla oleva vaate näkyi kappaleiden välistä. Tästä rakenneratkaisusta Fortuny teki omia sovelluksia, joista näyttelyssä on useita esimerkkejä, ja alta näkyvänä pukuna on tietenkin Delfoi, kuten myös joidenkin muun tyyppisten samettitakkien kanssa (kuva 15).


15.IMG_3622
KUVA 15. Kultavärillä painettu samettipuku ja pliseerattu aluspuku, ilman ajoitusta. Museo del Traje, Madrid.
16.IMG_3623
KUVA 16. Hopeavärillä painettuja samettitakkeja, 1920-luku. Museo del Traje, Madrid.

Onneksi näyttelyssä on paljon myös sellaisia pukuja, tunikoita, jakkuja ja takkeja, jotka eivät edusta Fortunyn tunnetuimpia pukeutumisideoita (kuva 16). Kaikkien pukujen tarkastelun jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Delfoi-puku säilytti suosionsa läpi vuosikymmenten. Sitä hankittiin paljon eri maihin, ja siitä on säilynyt useita versioita. Siinä on samaa aikaa kestävää yksinkertaista kauneutta ja liikettä myötäilevää vapautta kuin antiikin vaatteissa – ja lisämausteena vielä tietty salaperäisyys. Painetut sametit ovat kylläkin upeita, mutta ne muistuttavat enemmän sisustus- kuin vaatetuskankaita. Ne ovat edukseen joissakin suoralinjaisissa takeissa, mutta 1900-luvun alkupuolen pukumuodin yhteyteen ne soveltuvat huonommin. Muutamasta 1920-luvun puvusta näkyy tietty väkinäisyys. Kepeän vuosikymmenen muotilinjoihin sovellettuna Fortunyn sametit saivat puvut näyttämään kömpelöiltä (kuvat 17 ja 18).


17.IMG_20171012_110926C
KUVA 17. Kultakuvioinen samettipuku, 1920-luku. Palais Galliera, Pariisi.

18.IMG_20171012_111422
KUVA 18. Kultakuvioinen samettipuku, 1920–1925. Museo Fortuny, Venetsia.
 

Venetsialaisen palatsin hillitty tunnelma

 

Fortuny – espanjalainen Venetsiassa oli optimaalisesti rajattu näyttely. Taiteilijan tuotannosta oli esillä sen verran näyttöä, että monipuolisuus tuli selväksi. Samalla näyttely kuitenkin keskittyi museon näyttelypolitiikan kannalta olennaiseen eli pukuihin ja niihin liittyviin tekstiileihin. Näyttely oli myös kooltaan juuri kyseiseen museoon sopiva, katsojaystävällisesti aseteltu – ei tyhjä eikä tukkoinen.

 

Näyttelyarkkitehti onnistui luomaan ehyen ja tyylikkään kokonaisuuden. Koko museossa vallitsi vanhan venetsialaisen palazzon kiireetön tunnelma, jota rauhallinen, vaikeasti kuvailtava – pompeijin punaiseen ja viininpunaiseen vivahtava – hillitty punainen seinissä ja vitriinien taustoissa korosti. Myös tummat vitriinien kehykset sopivat erinomaisesti kokonaisuuteen. Näyttely tuntui suorastaan rauhan tyyssijalta erityisesti sen kontrastin vuoksi, jonka loi jättiläismäinen ja osittain sekavakin Diorin näyttely samassa kaupungissa. Fortunyn näyttelystä saattoi poistua valistuneena vaan ei uupuneena.

 

Vaikuttavan näyttelyn jälkeen jäi vaivaamaan kysymys, miksi se oli esillä suhteellisen lyhyen ajan moniin muihin vastaavan kokoluokan näyttelyihin verrattuna. Ehkä syynä oli niiden sopimusten kesto, joilla useat lainaesineet oli saatu Pariisiin Madridista ja Venetsiasta.

 

 

Ritva Koskennurmi-Sivonen

 

Kuvat: Ritva Koskennurmi-Sivonen ja Hannu Sivonen

 

Kuvia näyttelystä osoitteessa:

fortuny.com/follow-the-pleats/


Palaa otsikoihin



 
normal-size-image-placeholder

Uutiset

ISSN 2342-0146


Haluatko uutisesi palstalle?

Ota yhteyttä verkkopalvelun toimitukseen:
esinetutkimus@gmail.com

Uutispalstalla julkaistavia juttutyyppejä:


  • Arvio (kirja-, näyttely- tai muu arvio)
  • Kolumni (kantaaottava, poleeminen kirjoitus)
  • Muistokirjoitus
  • Museoiden kuukauden esineet -uutinen
  • Näkökulma-haastattelu (henkilöhaastattelu esinetutkimusta painottaen)
  • Puheenvuoro (kannanotto alan ammattilaiselta)
  • Uutinen (ajankohtaisesta näyttelystä, kurssista, palkinnosta, tapahtumasta, konferenssista, seminaarista, verkkosivustosta, henkilövaihdoksesta, julkaisusta, projektista, esinelöydöstä jne.)
  • Väitöslektio


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä