Arvioarkisto

25.8.2016

Arvio: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma

Leila Koivunen valottaa kirjassaan yleisetnografisten kokoelmien vaiheita vieraiden kulttuureiden herättämien mielikuvien kautta.


Koivunen


Leila Koivunen: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma: Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870‒1920-luvuilla. Historiallisia Tutkimuksia 268. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. 325 s., 17 mustavalkoista valokuvaa.

 

Kulttuurien museo toimi Tennispalatsissa miltei 15 vuotta, vuodesta 1998 aina vuoteen 2013 asti, jolloin se palasi Kansallismuseon suojiin. Paluu oli huomiota herättävä, koska vajaan vuoden päästä syksyllä 2014 avattiin Kulttuurien museon luotsaama näyttely Uskontojen maailma. Tämäkin näyttely, kuten Tennispalatsin näyttelyt, pureutui ajankohtaiseen aiheeseen ja tarjosi yleisölle, erityisesti koululaisille, oivaa aineistoa opetuksen tueksi. Suomen kansallismuseo liputtaa myös tulevaisuudessa Kulttuurien museon puolesta, kuuluvathan sen kokoelmat suomalaiseen kulttuuriperintöön.


Kulttuurien museon pitkäaikaiseksi suunniteltu näyttely Kaukaa haettua (2004‒2013) valotti suomalais-ugrilaisten ja yleisetnografisten kokoelmien syntyvaiheita. Esineiden keinoin esiteltiin keruun vaiheita ja sen syitä 1800-luvun alusta nykypäiviin asti. Taustalle piirtyivät maailmanhistorian ja Suomen tapahtumat kokoelmien hankkijoiden, virkamiesten, merikapteenien, kansatieteen ja kulttuuriantropologian tutkijoiden, lähetysseurojen ja yksityisten kerääjien kautta. Näyttely oli kokoelmien historiikki pähkinänkuoressa. (www.kaukaahaettua.fi).


Näyttely ”Kaukaa haettua” keskittyi esineisiin. Turun yliopiston yleisen historian professori Leila Koivunen valottaa yleisetnografisten kokoelmien vaiheita vieraiden kulttuureiden herättämien mielikuvien kautta. Mitä hankkijat tarkoittivat hankkiessaan vieraiden kulttuureiden kokoelmia? Miten museon päättäjät päättivät hankinnoista? Miten yleisö otti vastaan näyttelyitä, joissa esiteltiin suomalaisille tuntemattomia ja kaukaisia esineitä?


Käsitykset eksoottisuudesta ja eksoottisista kokoelmista ovat kiinnostavia. Leila Koivunen etenee kronologisessa järjestyksessä kahdessa linjassa. Toisena linjana ovat Suomen kansallismuseo ja sitä edeltävien museoiden kokoelmat ja toisena taas muut tahot, jotka hankkivat ja esittelivät vieraita kulttuureita. Aikajana on suhteellisen laaja ulottuen 1870-luvulta aina 1920-luvulle asti.


Johdannossa viitataan tutkimushistoriaan ja pohditaan toisten kulttuurien parista hankittujen esineiden terminologiaa. Koivunen määrittelee, että Suomesta katsottuna näitä esineitä yhdisti maantieteellinen tai kulttuurinen etäisyys ja erilaisuus suhteessa omaan kulttuuripiiriin. Kokoelmia yhdisti niiden vieraus, ulkomaisuus tai eksoottisuus. Terminologian häilyvyys näkyy myös Kansallismuseon kokoelmien nimityksessä, jotka vaihtelivat eri aikoina. Niitä on kutsuttu ulkomaisiksi, vertaileviksi, vierasheimoisiksi ja yleisetnografisiksi kokoelmiksi.


Ensimmäinen luku on nimeltään ”Kehityskaari 1870-luvulle – eksoottisen vähenevä voima”, ja se alkaa Turun akatemian vaiheista. Etnografiseen kabinettiin saatiin kaksi lahjoitusta Aleuttien saarelta Venäjän Amerikasta 1825 ja 1826. Arvid Adolf Etholénin mittava esinekeruu seurasi Pietarin tiedeakatemian mallia, ja sen tarkoituksena oli vakiinnuttaa myös Suomeen muiden kulttuureiden tutkimusta. Turun palo tuhosi esinekokoelmat. Museotoiminta siirtyi Helsinkiin.


Eksoottiset esineet karttuivat lahjoituksin, joista ensimmäisenä saatiin vuonna 1828 Kalifornian intiaanien viitta. Etholénin keruu jatkui, ja alaskalaiskokoelma karttui lahjoituksin 1829, 1834 ja 1847. Hankintoihin ei kuitenkaan käytetty varoja, koska Raha-, mitali- ja taidekabinetin silloisen esimiehen Johan Gabriel Linsénin kiinnostus kohdistui eurooppalaisuuden eikä ”raakalaiskansojen” esittämiseen. Linsénin aloitteesta vieraiden kansojen esineet siirrettiin museoon, jonka nimeksi tuli 1849 Kansatieteellinen museo.


Kokoelmia alettiin järjestää systemaattisesti 1850-luvulta lähtien Henrik August Reinholmin ja Henrik Johan Holmbergin toimesta. Vaikka pääpaino oli kansallisissa kokoelmissa, Holmberg luetteli myös ulkomaisia esineitä, joiden lukumäärä oli tuolloin 1400. Esineitä oli myös esillä maantieteellisesti järjestettyinä vitriineissä. Kansatieteellinen museon näyttely oli yleisölle auki viikoittain muutaman tunnin ajan, ja lehdissä mainittiin kokoelmat Helsingin nähtävyyksien joukossa.


Yliopiston Kansatieteellinen museo muutti 1860-luvun lopussa uuteen rakennukseen, Arppeanumiin. Suomalaiset ja ulkomaiset esineet jaettiin kahtia siten, että painopiste oli kansallisissa kokoelmissa, jotka saivat suurimman salin. Ulkomaiset kokoelmat sijoitettiin eteiseen ja pieneen saliin viitekehykseksi suomalaisille kokoelmille. Museon esimiehenä toimineen Zachris Topeliuksen aikana kotimaiset kokoelmat kasvoivat rajusti, ulkomaiset sen sijaan pienin harppauksin. Se kuvastui myös museon nimessä. Etnografisen museon tilalle tuli uusi nimitys Historiallis-etnografinen museo.


Toinen luku ”Eksoottinen marginalisoituu ja vaihtaa foorumia (1875‒1914)” peilaa mielenkiintoisella tavalla, miten yksilöt saattoivat vaikuttaa museohistoriaan. Kun Historiallis-etnografisen museon amanuenssiksi valittiin arkeologi Johan Reinhold Aspelin, alkoi korostua kansallinen ja sen ohessa suomalais-ugrilainen menneisyys. Entisen kahtiajaon sijasta kokoelmat jaettiin kolmeen osaan: kotimaisiin, suomalais-ugrilaisiin ja vierasheimoisiin. Suomen historia astui parrasvaloon, ja ulkomaiset kokoelmat jäivät sen varjoon.


Linjanveto ei ollut systemaattinen. Vuonna 1891 lunastettiin lähetyssaarnaaja Martti Rautasen kokoelma afrikkalaisia esineitä. Varsinainen muutos tapahtui vuonna 1893, jolloin yhdistyivät Historiallis-kansatieteellinen museo ja ylioppilasosakuntien kokoelmat Valtion historialliseksi museoksi. Samana vuonna lahjoitti kerääjä, valtiotieteen lisensiaatti Herman Frithiolf Antell kokoelmansa ja varojaan museolle sekä määräsi testamentatun rahan korkotulot museokokoelmien kartuttamiseen. Museon hankintapolitiikka muuttui. Resurssien salliessa kartutettiin kansallisten kokoelmien lisäksi tasapuolisesti ulkomaisia kokoelmia.


Tulevan Suomen kansallismuseon kokoelmat eivät olleet näyttelyjen muodossa yleisölle avoimia. Helsinkiläisillä oli kuitenkin tilaisuus vuosina 1911 ja 1913 tutustua vieraisiin kulttuureihin Suomen maantieteellisen yhdistyksen ja Suomen Lähetysseuran sekä Taideteollisuusmuseon näyttelyissä. Kiinnostusta riitti, koska lehdistössä seurattiin tiiviisti kansainvälisiä tapahtumia, muun muassa Kiinan historian vaiheita.


Kolmannen luvun otsikko viittaa kokoelmien syrjäytymiseen: ”Eksotiikka kansallisen varjossa (1910-luku)”. Suomen kansallismuseon ovet avautuivat yleisölle tammikuussa 1916. Nähtävinä oli historiallinen ja kansatieteellinen näyttely. Suomalais-ugrilainen näyttely avattiin vasta 1923, esihistoria 1927. Eksoottinen kokoelma suunniteltiin kolmanteen kerrokseen, tietoisesti erilleen suomalais-ugrilaisista kokoelmista, jotka sijoittuivat pohjakerrokseen.


Kiinnostava yksityiskohta ja osoitus kiinnostuksesta eksoottisiin kokoelmiin oli se, että Anna-Maria Tallgren julkaisi yksityiskohtaisen selostuksen kokoelmista Helsingin Sanomissa vuonna 1910. Maantieteellisesti esitelty aineisto oli Tallgrenin mielestä edustava ja edusti maailmaa pienoiskoossa. Kansatieteen tutkijat U. T. Sirelius ja A.O. Heikel järjestivät näyttelyä lähinnä opiskelijoiden ja tutkijoiden tarpeeseen, ja professorina U. T. Sirelius piti luentojaan yleisestä etnografiasta museon tiloissa.


Loppupäätelmissä Koivunen palaa pohtimaan eksoottisuuden määrittelyä. Kaukaisten maiden esineet tarjosivat tietoa tuntemattomista kansoista verrattuna omaan ja tunnettuun kulttuuriin. Eksoottisuuteen liittyi lisäksi ajatus varhaisesta kehitysvaiheesta, jota tarkasteltiin joko nostalgisesti tai tieteellisen tutkimuksen valossa. Esineissä nähtiin korkeatasoista käsityötaitoa.


Leila Koivunen tarkastelee kokoelmien merkitystä ulkoisesti tilakäsityksen kautta. Kansallismuseon suunnitelmissa yleisetnografisille kokoelmille osoitettiin sijaintipaikat kulloisenakin aikana vallitsevan kulttuuripolitiikan, suomalaisuuden vahvistamisen, suomalais-ugrilaisen komponentin ja kansainvälisen tiedemaailman arvoasteikon perusteella. Kokoelmien sijaintia pohtivat johtavat kansatieteen tutkijat, kuten U. T. Sirelius ja A. O. Heikel, joilla ei kuitenkaan ollut riittävästi kiinnostusta ryhtyä näiden kokoelmien puolestapuhujiksi.


Oma arvioni on, että yleisetnografiset kokoelmat joutuivat tuuliajolle, koska museossa ei ollut tutkijaa, joka olisi keskittynyt nimenomaan kaukaisten maiden tutkimukseen. Toisena vahvana taustavaikuttajana oli aikakausi: itsenäisen Suomen rakentamisvaihe. Kansallista historiaa korostettaessa muut maat jäivät paitsioon.

 

Koivusen kirja tarjoaa metodologisen selvityksen, jossa käsitteitä avattaessa kokoelmien tilaratkaisuilla on keskeinen rooli.  Ratkaisut ovat kuitenkin harvemmin olleet kokoelmien tutkijoiden tai niiden kerääjien aikaansaannoksia. Museon, tässä tapauksessa Suomen kansallismuseon tai sen edeltäjien, päätökset myötäilivät kulttuuripolitiikan linjoja, alan tutkimuksella ei ollut niihin sanomista. Tutkijoiden, kuten yliopiston professoreiden Edvard Westermarckin tai Gunnar Landtmanin, suhdetta museon tekemiin päätöksiin ei selvitetä.


Vaikka kokoelmat pysyivät lukittujen ovien takana, Koivunen korostaa, että Suomen museolaitos ei kansainvälisessä vertailussa jäänyt jälkeen Euroopan ulkopuolisten kansojen esineiden hankinnassa. Lukijalle piirtyy hyvin yksityiskohtainen kuva museokokoelmin keruun alkuvaiheista. Koivunen etenee kronologisesti, ja keskiössä on Suomen kansallismuseon ja sitä edeltävien museoiden hankintaperiaatteet ja -ratkaisut. Hän on perehtynyt aiheeseen liittyvään arkisto-aineistoon, ja lähdeluettelo on yksityiskohtainen ja runsas.


Kirja on ajankohtainen, koska yleisetnografiset kokoelmat ovat jälleen yleisön saavuttamattomissa. Hieman irrallisena pidän Kansallismuseon ulkopuolella olevien näyttelyhankkeiden esittämistä, sillä se ei pyri täydellisyyteen, vaan vaikuttaa otannaltaan pinnalliselta. Käsitteitä selvittelevässä teoksessa on niukka kuvitus.


Tutkimushistorialle on luvassa jatkoa, kun Museovirasto julkaisee vuosien 2016–2017 aikana neliosaisen kirjasarjan, joka kertoo Suomen muinaismuistohallinnon ja Museoviraston historiasta yli 130 vuoden ajalta. Sarjan ensimmäinen osa, FT Visa Immosen kirjoittama Tutkimuksen ja hallinnon ristiaallokossa: Muinaistieteellinen toimikunta 1917–1972, on vastikään ilmestynyt.



Ildikó Lehtinen

kansatieteen dosentti


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä