Arvioarkisto

11.11.2016

Arvio: Fråga föremålen

Ajankohtainen oppikirja historiaan, taidehistoriaan ja kansatieteeseen.


9789144089805


Anna Maria Forssberg – Karin Sennefelt (toim.): Fråga föremålen: handbok till historiska studier av materiell kultur. Lund: Studentlitteratur, 2014.



Oli innostavaa lukea tämä kirja heti sen jälkeen, kun olin Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016) toivonut, että aineellisesta kulttuurista kiinnostuneet tutkisivat nykyistä useammin esineitä itsessään. Kirjassa esitetyt ajatukset kun ovat niin tunnistettavia ja tuttuja. Kuten kollegani osuvasti totesi: ruotsalaiset ovat aina meitä vähän edellä. Anna Maria Forssbergin ja Karin Sennefeltin toimittama teos on nimittäin ilmestynyt jo vuonna 2014.


Fråga föremålen: handbok till historiska studier av materiell kultur -kirjan virikkeeksi mainitaan se minuakin jo kymmenen vuotta ihmetyttänyt seikka, että samaan aikaan kun monet ovat kiinnostuneita aineellisesta kulttuurista, vain harvat tutkivat esineitä. Teos on tarkoitettu oppikirjaksi kaikille niille oppiaineille, jotka tarkastelevat esineitä historiallisesti. Kyseessä ei siis ole erityisesti historianopiskelijoille suunnattu teos, vaan vaikkapa kansatieteen ja taidehistorian historiallisesti orientoituneet suuntaukset hyötyvät siitä yhtä lailla. Toimittajat tosin itse edustavat historiantutkimusta: Forssberg on historiasta väitellyt Armémuseumin intendentti ja Sennefelt Tukholman yliopiston historian professori. He kuitenkin korostavat, että aineellinen kulttuuri on luonteeltaan tieteidenvälistä. He siis tuntuvat kuvaavan suuressa määrin samanlaista tieteidenvälistä kenttää, jonka itse nimesin ”historialliseksi esinetutkimukseksi” edellä mainitussa Historiallisessa Aikakauskirjassa.


Forssbergin ja Sennefeltin kirja muistuttaa sekä ulkoasultaan että rakenteeltaan etnologian professori Birgitta Svenssonin toimittamaa teosta Föremål för forskning: trettio forskare om det kulturhistoriska museimaterialets möjligheter (2005). Molemmissa lukuisat artikkelit valottavat yliopistotutkijoiden ja museoiden vuorovaikutusta. Svenssonin teosta ei kuitenkaan suunnattu oppikirjaksi ja vaikka se puhui kulttuurisen käänteen päättymisestä, ei seuraava vaihe ollut vielä selkiintynyt vuonna 2005. Tuolloin Livrustkammarenin johtaja Barbro Bursell kirjoitti artikkelissaan kahdesta erilaisesta esinetutkimuksen tavasta: vanhemmasta esinekeskeisestä tutkimuksesta (hän nimesi sen kulttuurihistorialliseksi) sekä sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin keskittyneestä tutkimuksesta, joka oli kiinnostuneempi esineiden käyttäjistä ja näiden arvostuksista (hän nimesi sen kulttuurianalyyttiseksi). Bursell korosti vanhemman suuntauksen edustamaa esinetuntemusta, joka oli käynyt harvinaiseksi, ja suhtautui kulttuurianalyyttiseen linjaan varauksellisesti.


Vajaa vuosikymmen myöhemmin tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi, sillä Forssbergin ja Sennefeltin toimittamassa Fråga föremålen -kirjassa olemme päässeet kolmanteen vaiheeseen. Nyt 1980–1990-lukujen kulttuurinen käänne on paitsi väistynyt, myös saanut seuraajan. Forssberg ja Sennefelt muistuttavat kuitenkin viisaasti, että vaikka näillä kolmella vaiheella on omat suuruudenaikansa, tehdään kaikkia suuntauksia edustavaa tutkimusta yhä, ja ne palvelevat eri funktioita. He eivät anna tutkimussuuntauksille nimiä, mutta kuvaavat käytännössä samat aikakaudet, joista Bursell käytti nimityksiä kulttuurihistoriallinen ja kulttuurianalyyttinen. Jälkimmäiseen liittyivät esimerkiksi merkitykset, kulutus ja se seikka, että esineet representoivat jotain itsensä ulkopuolista.


Uuden, kolmannen suuntauksen otsikkona on Forssbergin ja Sennefeltin kirjassa ”Gränsen mellan människa och ting”. Nyt tutkitaan, kuinka esineet tekevät meidät. Ihmisen ja esineen ero voidaan purkaa: molempia voidaan tarkastella toimijoina. Suuntauksen teoriaperustan luojina mainitaan ennen muuta antropologi Daniel Miller ja antropologi, tieteensosiologi Bruno Latour. Nähdäkseni tämän suuntauksen suurin merkitys on kuitenkin siinä, että vaikka omassa tutkimuksessa ei haluaisi tarkastella ihmisten ja esineiden muodostamia toimijaverkostoja, suuntaus antaa meille teoreettisesti perustellun luvan olla jälleen kiinnostuneita esineistä itsessään eikä pelkästään niiden käyttäjistä ja merkityksistä. Esineet ovat toimijoita siinä missä ihmisetkin: voimme ottaa ne taas tarkastelun keskiöön. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä se auttaa meitä pelastamaan suomalaisten museoiden 5,5 miljoonaa esinettä takaisin tutkimuksen pariin. Pitkä 1990-luku on päättynyt.


Kirjan lähtökohtana on, ettei esineitä voi tutkia välillisesti, vaan niiden materiaalisuuteen täytyy tutustua paikan päällä. Karin Tetteris toteaa kirjan lopussa kategorisesti: ”Vill man använda föremål som källmaterial duger det inte med enbart fotografier av dem. Man måste ge sig i närkamp med dem och uppleva dem rent fysiskt.” Hän myös kuvaa, miten tämä konkreettinen tutkimus tapahtuu.


Johdantoluvussa kirjan toimittajat nostavat esiin kuusi keskeistä seikkaa, jotka yksinkertaistettuna ovat seuraavat: 1) museoesineiden ymmärtämiseksi täytyy tuntea myös niiden kokoelmahistoria, sillä ei ole olemassa luonnollisia kokoelmia, vaan kaikki kokoelmat ovat keinotekoisia; 2) esinettä täytyy oppia kuvaamaan sanallisesti, vaikka siitä olisi käytössä kuva, sillä kuvaaminen on oleellinen osa esineen analyysiä; 3) yksittäisen esineen tutkimus on harvoin helppoa, vaan on oleellista tutustua moniin esineisiin, vertailla ja rakentaa esinekontekstia; 4) on tärkeää etsiä neuvoja monilta tahoilta myös yliopistojen ulkopuolelta, esimerkiksi museoista ja käytännön työtavat tuntevilta käsityöläisiltä; 5) on tärkeää yhdistää erilaisten kirjallisten, kuvallisten ja aineellisten lähdeaineistojen antamia tietoja ja 6) on tärkeää tarkastella esineitä laajemmassa historiallisessa kontekstissaan. Varsinkin kolmas kohta on aiheellinen muistutus historiantutkijoille, sillä melko usein on tapana käsitellä vain yksittäistä esinettä – ehkä eräänlaisena mikrohistoriallisena johtolankana. Se on kuitenkin yhtä vaikeaa tai yhtä helppoa, kuin ottaa tutkimuksen kohteeksi yksittäinen asiakirja. Esineiden kohdalla – aivan kuten asiakirjojen kohdalla – vertailu on oleellinen tapa tuottaa tietoa.


Johdantolukua seuraa kymmenen tapausesimerkkiä eri kirjoittajilta, minkä lisäksi kirjan lopussa on käytännön vinkkejä. Artikkeleissa Ulrika Torell esittelee museokokoelmien tarkastelumahdollisuuksia, Martin Markelius ja Karin Tetteris tutkivat Armémuseumin univormujen osia ja niiden toimijuutta, Gunnar Almevik pohtii rakennusta tiedonlähteenä, Marie Ulväng tarkastelee vaatteita ja niiden kulutusta Ruotsin maaseudulla konkreettisten esineiden kautta, Gudrun Andersson esittelee statuksen osoittamista esineillä, Fredrik Svanberg arvioi ihmisjäänteitä museokokoelmissa, Otto Fischer pohtii kirjailija August Strindbergin roskien museoimista, H. Otto Sibum kertoo kokeellisen tieteenhistorian lähestymistavasta esineisiin, Jonas M. Nordin tarkastelee esineiden globaaleja verkostoja Saamenmaassa ja Orsi Husz käsittelee tavaratalon lahjaesineen sukupuolittuneisuutta.


Ansiokkaassa kirjassa on toki puutteitakin. Huonekalut ovat niin keskeinen esineryhmä, että niistä olisi ollut syytä saada kirjaan artikkeli. Yksikään artikkeli ei myöskään tarkastele kovin suurta esineryhmää. Yhteistyömahdollisuuksia konservaattorien kanssa ja luonnontieteellisiä tutkimusmenetelmiä ei tuoda esiin.


Kokonaisuutena kirja on kuitenkin erinomainen ja ajanmukainen perusoppikirja kaikkiin oppiaineisiin, jotka tarkastelevat esineitä historiallisesta näkökulmasta. Se on kirjoitettu hyvin ja esittelee teoriaperustan selkeästi sekä tarjoaa viitteitä keskeiseen kirjallisuuteen. Kirjan kuvaama ruotsalainen museo- ja esinemaailma on monin osin samankaltainen kuin Suomessa, mikä helpottaa aihepiiriin tutustumista. Vertailun vuoksi voi mainita, että Karen Harveyn toimittama History and Material Culture: A students guide to approaching alternative sources (2009) antaa huomattavasti sekavamman kuvan – syynä on toki osin tutkimustraditioiden moniäänisempi kuvaaminen. Aiemmin arvioimani Anne Gerritsenin ja Giorgio Riellon toimittama Writing Material Culture History (2015) on myös oppikirjaksi ehkä liiankin monipuolinen. Se ei tarjoa jäsenneltyä kuvaa eikä sovellu yhtä suoraan Suomen oloihin. Molempia englanninkielisiä teoksia kannattaa toki selailla mielenkiintoisten esimerkkitapausten vuoksi, mutta Fråga föremålen on se kirja, josta kannattaa aloittaa tutustuminen historialliseen esinetutkimukseen.

 


Alex Snellman

verkoston koordinaattori


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä