Arvioarkisto

22.12.2016

Arvio: Kansanomaisia peilejä ja peilien tekijöitä

Leena Sammallahti jatkaa tärkeää perustutkimusta.


Sammallahti


Leena Sammallahti: Kansanomaisia peilejä ja peilien tekijöitä. Omakustanne, 2016. 142 s.

 


Kansatieteen dosentti Leena Sammallahti (s. 1941) on oppiaineensa merkittävimpiä esinetutkijoita. Hänen väitöskirjansa aiheena oli Suomalainen kansanomainen jalaskehto (1980). 2000-luvulla hän julkaisi yhdessä Marja-Liisa Lehdon kanssa teokset Suomalainen sänky: kansanomaisten vuodekalusteiden historiaa (2006) ja Kalusteita kamareihin: suomalaisten keinutuolien ja piironkien historiaa (2010). Sammallahden artikkeli ”Lilly von Heidemanin kaappi” jatkaa aihepiirin parissa Aineen taikaa -kirjassa (2011), joka on mainio aineellisen kulttuurin tutkimuksen kansatieteellinen sikermä. Olen arvioinut tuon teoksen aiemmin täällä.

 

Nyt käsillä oleva Leena Sammallahden teos Kansanomaisia peilejä ja peilien tekijöitä perustuu 1950-luvulla kerätyn Suomalainen talonpoikaiskoti -projektin huonekalukortistoon, joka on myös Sammallahden aiempien huonekaluteosten perusaineistona. Nykyään tämä aineisto on Museoviraston kuva-arkistossa. Kuvaavasti konkreettisen esinetutkimuksen vaikeuksille Sammallahti kertoo vastaavista hankkeista Ruotsissa 1920-luvulla ja Tanskassa 1940-luvulla, kun taas Suomessa päästiin liikkeelle vasta 1950-luvun lopussa Kansallismuseon kansatieteellisen osaston johtajan Niilo Valosen aloitteesta. Sammallahti jatkaa: ”Tieteen paradigmat kuitenkin muuttuivat, ja niin Valosen työ jäi kesken.”

 

Aineiston rajaus ”kansanomaisuuden” mukaan on tutkimushistoriallisesti ja oppiaineiden vanhan työnjaon kannalta ymmärrettävä, mutta toisinaan myös hivenen keinotekoinen ja tutkijan katsetta rajaava. Sammallahti toki tietää tämän hyvin ja käsittelee myös joitain säätyläisten niin kutsuttuja ”tyylipeilejä”.

 

Edeltävistä kirjoista poiketen Kansanomaisia peilejä ja peilien tekijöitä -teos on jouduttu julkaisemaan omakustanteena, mikä kertonee paitsi kustannusalan nykyisistä vaikeuksista myös esinetutkimuksen arvostuksesta. Onneksi teos on saanut tukea Seurasaarisäätiöltä, opetusministeriöltä, Museovirastolta ja Suomen Muinaismuistosäätiöltä, mikä on mahdollistanut laadukkaat esinekuvat ja teoksen onnistuneen ulkoasun. Se on painettu hyvälle paperille, kuvitus on osin värillinen ja kirja on saanut kovat kannet. Ilahduttavasti teos on tilattavissa verkkokirjakaupoista, joten se ei jää samalla tavoin unhoon kuin omakustanteet aiemmin saattoivat jäädä.

 

Sammallahti kuvaa kirjansa aluksi lyhyesti peilin historiaa ja jatkaa kertomusta neljässä pääluvussa, joista ensimmäinen tarkastelee peilejä esineinä, toinen niihin liitettyjä uskomuksia, kolmas peililippaita ja neljäs piironkipeilejä. Kirjan päättää lyhyt katsaus peilin tutkimushistoriaan. Tieteellisessä teoksessa se olisi sijoitettu teoksen alkuun, mutta lienee lukijaystävällisyyden takia nyt lopussa.

 

Rakenteen hienoisena ongelmana voinee mainita sen, että lukijan saattaa matkaan vain suppea esipuhe: lukija ei saa tarkemmin tietää, mitä on luvassa ja millä perustein, vaan käydään suoraan asiaan. Tavallista lukijaa tämä ei taatusti häiritse, mutta tutkija kuulisi mielellään lisää. Olisi esimerkiksi ollut hyvä tuoda esiin, miksi useat 1600-lukua seuraavat teoksen luvut keskittyvät muutaman pohjalaisen pitäjän peilityyppeihin. Onko aineisto näin vahvasti tuolle alueelle painottunut ja jos on, niin mitä se tarkoittaa aineiston edustavuuden kannalta? Lyhyt johtopäätösluku olisi myös auttanut kirjassa esitetyn runsaan aineiston keskeisimpien piirteiden hahmottamisessa.

 

Kirjan tekstissä Sammallahti tarkastelee peilejä ennen muuta niiden alueellisen, ajallisen ja tyylillisen jakauman kannalta. Hän kiinnittää huomiota kirkkojen sisustuksen ja saman alueen peilien yhteisiin piirteisiin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana hän oikoo sen virhekäsityksen, että pyöreämuotoinen ”piianpeili” eli piironkipeili olisi naisten esine ja kulmikas peililipas satuli (ruots. schatull) olisi miesten esine.

 

Kirja on arvokas kaikille kansanomaisesta esineistöstä kiinnostuneille, ja myös antiikkialan edustajat tutkivat sitä varmasti mielenkiinnolla. Tieteen saralla Leena Sammallahden teos edustaa sellaista yhä harvinaisemmaksi käyvää kansanomaisen esineistön perustutkimusta, joka ei juokse tiedemuotien perässä. Se rakentaa kuvaa tavallisten ihmisten aineellisesta ympäristöstä menneisyydessä.


Kuten Sammallahti mainitsee, tieteen paradigmat muuttuivat – mutta on syytä lisätä, ettei tämä aihepiiri suinkaan tullut loppuun kartoitetuksi. Onkin toivottavaa, että nuorempi kansatieteilijäpolvi uskaltaisi taas lähteä kartoittamaan tätä oppiaineen vanhaa rintamaata. Sillä on käytettävissään uusia näkökulmia ja menetelmiä, mutta itse aihe ja esineet ovat mielestäni säilyttäneet arvonsa. Kuten olen aiemmin esittänyt (Arvio: Fråga föremålen), on itse asiassa saattanut käydä niin, että tieteen paradigmat ovat jälleen kerran muuttuneet ja esinetutkimus on tehnyt paluun. Tieteen muusat ovat arvaamattomat.

 

 

Alex Snellman

verkoston koordinaattori


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä