Arvioarkisto

10.9.2015

Arvio: Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä

Keskiajan kulttuurihistoriaa valaiseva teos on arvokas julkaisu suomalaiselle lukijakunnalle.


Immonen


Visa Immonen: Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä. Helsinki:  Maahenki, 2015.

400 s. ISBN 978-952-301-047-5.

 


Visa Immosen teos Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä on virkistävä keskustelunavaus esinetutkimuksessa. Houkutteleva ulkoasu kätkee sisäänsä ajatuksia keskiajasta, keskiajan ajattelutavasta, katolisen kirkon liturgiasta ja ylellisyyskäsitteistä. Ajatukset pulpahtavat esiin kallisarvoisten esineiden välityksellä, joita on käytetty niin kirkollisessa kuin maallisessa elämässä. Immonen on kartoittanut keskiaikaisia hopea- ja kultaesineitä paitsi museokokoelmista myös yksityisiltä ja arkeologina hän on keskittynyt myös maaperästä paljastuneisiin löytöihin. Tuloksena Immonen on tavoittanut keskiajalta, vuosien 1200‒1600 väliseltä ajalta, yli 400 hopea- ja kultaesinettä. Lukumäärä on kohtalainen eikä kuitenkaan kerro koko totuutta keskiajan Suomen ylellisyydestä.


Keskiajalla kultasepäntyöhön vaikutti katolinen kirkko, joka oli samalla sen tärkein asiakas. Hansakaupan myötä Suomeen saapui ulkomaisia kultaseppiä, ja lisäksi valmiita koruja ja astioita ja muita välineitä, joita käytettiin kirkollismenoissa ja pitopöydässä. Käyttäjiä oli paljon. Kaikki esineet eivät säilyneet historian pyörteissä nykypäiviin asti. Juhana-herttuan aarteista vuodelta 1560 on olemassa yksityiskohtainen luettelo, kuitenkaan niistä ainuttakaan esinettä ei ole tallella. Aarteita on ryöstetty ja niitä on sulatettu jalometalliarvon takia. Uskonpuhdistuksen myötä katolisen kirkon liturgisten välineiden suuri osa joutui sulattamoon.


Keskiajan Suomen yhteiskunnassa erot eri säätyjen välillä olivat varakkuuden näkökulmasta varsin pieniä. Taidehistorioitsija Riitta Pylkkänen totesi klassikkoteoksessaan Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550‒1620 (Helsinki 1955: 288), että ”eivät ainoastaan ruhtinaat komeilleet koruillaan ja jalokivillään, vaan heidän alamaisensakin yrittivät seurata esimerkkiä varallisuutensa mukaan”. Ajatus syvenee Immosen kirjaa lukiessa. Kaupunkien porvarit, mutta myös talonpojat omistivat kallisarvoisia esineitä. Ylellisyyttä tavoittelivat niin aateliset, porvarit kuin myös talonpojat. Varakkaiden isäntien perintöhopeista on päätynyt Kansallismuseon kokoelmiin mm. Kaitaisten talonpoikaissuvun aarteita.


Immonen valaisee kiinnostavasti kultasepäntyön vaiheita. Vaikka ensimmäinen kirjallinen tieto kultasepästä on vuodelta 1371, oli jalometallia työstäneitä ammattilaisia aikaisemminkin. Käsityöläisalueen keskuksena oli Turku, jossa kirkko ja sittemmin 1550-luvulla hovi olivat tilaajina. Kultaseppien joukossa oli saksalaisia, mutta myös suomalaisia. Immosen avulla kurkistetaan sepäntyöpajaan ja tutustutaan työvälineisiin, mm. valinmuotteihin. Immonen tarinoi ja samalla analysoi kultaseppä Sven Guldsmedin työvaiheita. Kyseessä on Pyhän Yrjänän ehtoollisvälineet, lautanen ja malja, jotka oli tehty 1400-luvulla hospitaalin kappelin käyttöön. Ehtoollislautasen keskeisenä aiheena on siunaaminen, jota hospitaalin potilaat kipeästi tarvitsivat tervehtymiseensä. Jumalan käsi -aihe oli saatu todennäköisesti mallikirjasta, jollainen on Pohjoismaissa säilynyt ainoastaan Islannissa. Maljaan on kaiverrettu tekstinauha, joka kertoo lahjoittajasta ja paljastaa valmistusajan, joka oli 1440-luku. Ehtoollisvälineet kulkeutuivat hospitaalista Nauvon saariston Seilin saarelle pystytettyyn spitaalisairaalaan, jossa ne säilyivät aina 1870-luvulle asti. Esineiden historia ei päätynytkään onnellisesti Kansallismuseoon, vaan monien vaiheiden kautta ne ovat nyt osa Turun linnan kokoelmia.


Immonen tarkastelee kirkollisia esineitä osana katolista liturgiaa. Katolisen kirkon jumalanpalveluksen ydin on ehtoollinen, jossa uskotaan ehtoollisviinin ja -leivän muuttuvan Kristuksen vereksi ja lihaksi. Keskiajan Suomessa viini saatiin ulkomailta, öylätti sen sijaan oli lukkarin vaimon valmistama. Pyhään toimitukseen kuuluvat esineet varustettiin symbolein ja valmistettiin arvometallista. Siunattua vettä pidettiin pyhävesisangossa, öljyä chrismatoriassa. Alttarin varustuksiin kuuluivat kynttilänjalat, suitsutusastia, vesikannu ja ehtoollisvälineet. Joka kirkon alttarilla oli omat ehtoollisvälineensä, joita Immosen arvion mukaan saattoi olla Suomessa noin 300. Luku ei ole täydellinen, koska myös aateliset omistivat ehtoollisvälineitä. Nykyaikaan on säilynyt 29 maljaa ja 19 lautasta. Teoksessa esitellään niistä vanhimpia, luoden samalla lyhyt katsaus muuttuvaan tyylihistoriaan.


Ehtoollisvälineistä osa valmistettiin Suomessa, osa kulkeutui tänne kaupan kautta ja osa ryöstösaaliina. Immonen on kiinnostunut esineiden elinkaaresta ja ajattelun taustalla vaikuttaa kansainvälinen keskustelu kulttuuriomaisuuden palauttamisesta alkuperämaihinsa. Immonen seuraa Porvoon tuomiokirkon hopeisen kalkin vaiheita. Saksalaisen kultasepän 1230-luvulla tekemä malja on Viipurin kirkosta, johon se päätyi kolmikymmenvuotisen sodan ryöstösaaliina Osnabrückin tuomiokirkosta.


Kirkollisvälineiden joukossa esitellään ehtoollisleivän säilytysastiat, öylätin näyttöastiat, suitsukeastioita, ristejä ja jopa piispansauvoja. Näiden käyttö kirkastuu keskiaikaisten kivikirkkojen maalauksissa.


Teoksen toinen osa käsittelee maallista elämää. Ruokailu on aina ollut yhteisöllinen tapahtuma. Ruoan määrä ja laatu kertoivat sekä isäntäväen että vieraiden sosiaalisesta asemasta. Tarjoiluastioiden materiaali riippui varallisuudesta. Juomia nautittiin pöydän ympäri kiertävästä maljasta, joka oli suhteellisen kookas. Kultaisia tai hopeisia vateja ei ole nykypäiviin säilynyt. Tarinoivan sävyyn kerrotaan, miten keskiaikaisen esineen funktio saattoi muuttua aikojen saatossa. Porvoonjoen rantaliejusta 1900-luvun alussa löytynyt vati kelpasi pyykkärin pesusoikoksi, josta se päätyi Porvoon museon kokoelmiin. Kirjassa esitellään hopeisia ja kullattuja pikareita sekä jalometallista valmistettuja lusikoita. Hopealusikka oli tavallinen talonpoikaiskodissakin. Se kelpasi maksuvälineeksi, ja siksi niistä on harvinaisen paljon mainintoja oikeuspöytäkirjoissa ryöstön kohteena.


Pukeutuminen on aina harkittua ja keskiaikana se oli lisäksi säätyjen mukaan erilainen. Vaatteet olivat varallisuutta, koska niiden valmistusprosessi vaati aikaa ja hankintoja. Vaatteisiin kuului lisäksi ylellisyyttä korostavia koruja. Yksinkertaiset ristiriipukset saattoivat kertoa hartaudesta, kultaiset taas varallisuudesta. Jalometallisia vöitä mainitaan aatelisten perukirjoissa. Ainoa nykyaikaan säilynyt keskiaikainen vyö löytyi Kaitaisten perintöhopeiden joukosta. Se on 13 kullatusta hopealaatasta, joiden koristeaiheena on Jeesus-lasta kantava Neitsyt Maria enkeleineen.


Keskiajalla aatelisnaiset ja -miehet kantoivat raskaita kaulaketjuja. Katarina Jagellonicalla ja Juhana-herttualla niitä oli 22 kappaletta. Ketjumuoti talttui 1600-luvulta lähtien. Hallitsijan lahjoittamasta käädystä tulikin porvarin tai varakkaan talonpojan koru, jollainen säilyi Savonlinnan Lammassaaresta löydetyssä aarteessa. Vaatteet kiinnitettiin korunapein, hakasin ja vyöhön ripustettiin mm. tuoksunappeja. Keskiajan uutuutena oli paljinsolki, jonka kehässä saattoi olla uskonnollinen teksti tai uskollisuuteen viittaavana kuviona yhteenliitetyt kädet. Kivi- ja uskollisuus- sekä kihlasormukset olivat suosittuja. Sinettisormuksiin jäljennettiin omistajan heraldinen vaakuna.


Immosen tyyli on kepeä ja tarinoiva.  Valtavasta tietomäärästä huolimatta kirjaa on hauskaa lukea. Tekstiä valaiseva kuvamateriaali on tekijän. Kuvatekstit antavat runsaasti lisätietoa. Puutteena mainittakoon, että mittatietoja saisi olla hieman enemmän.


Immosen teos täydentää hienolla tavalla suomalaista jalometallien ja korujen tutkimusta. Kirja perustuu tekijän väitöstutkimukseen Golden Moments – Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200‒1600 (2009). On ymmärrettävää, että suomenkielisessä teoksessa on tehty rajauksia. Lukijalle olisi voinut vihjaista, että tutkimuksia alalla on tehty ansiokkaasti myös aikaisemmin. Klassikkona pidän taidehistorioitsija Riitta Pylkkäsen pioneeritutkimuksia, joissa otetaan huomioon maalaustaiteen taustavoimaa ja lisäksi perukirjojen antamaa tukea. Taidehistorioitsija ja Kansallismuseon pitkäaikainen tutkija Raimo Fagerström on puolestaan tutkinut hopeaa ja koruja tyylihistorian kannalta. Ildikó Lehtinen on tarkastellut kansanomaisia korumuotoja, joissa on joitakin keskiaikaan palautuvia tyyppejä.


Keskiajan kulttuurihistoriaa valaiseva teos on arvokas julkaisu suomalaiselle lukijakunnalle. Kaunis kokonaisuus kertoo tekijän laaja-alaisesta tietomäärästä. Käsittelyssä otetaan huomioon esineiden materiaalia, niiden käyttöyhteyksiä ja elinkaarta. Immosen tarinoidessa esineet heräävät eloon, jokaisesta motiivista tulee merkityksellinen esineen tekijän ja käyttäjän näkökulmasta.



Ildikó Lehtinen

dosentti

Helsingin yliopisto


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä