Arvioarkisto

2.11.2016

Arvio: Viron kansallismuseo on avattu

Tartossa avattiin syyskuun viimeisellä viikolla Viron kansallismuseo. Museon pitkä evakkotaival on viimein päättynyt, ja se on saanut arvoisensa tilat.

Logo

Nykyään kyseenalaistetaan itsestäänselvyydet: voidaan kysyä, tarvitaanko kansallismuseoita? Vastaako Viron kansallismuseo kysymykseen?


Avajaispäivänä 29.9.2016 lähestyin Viron kansallismuseota iltahämärässä. Rakennus näyttäytyi valtavana pitsiliinana, joka keskeltä avautui kutsuvana. Tilat ovat päätä huimaavia. Näyttelytilaa on yli 6 000 neliömetriä. Lisäksi on luento- ja teatterisali sekä kokoelma- ja tutkimustiloja. Museon ystäville on käytössä oma tila. Avajaisissa kansallispukujen kirjo kertoi siitä, että olemme kansalliskulttuurin pyhätössä.


Avajaisnäyttelyitä on kaksi: Kohtaamiset on kulttuurihistoriallinen katsaus virolaisten historiaan ja Uralin kaiku suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriin. Aiheiden valinta on sellaisenaan kannanotto ja osoittaa, että suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on osa virolaisten identiteettiä.


Kohtaamiset-näyttely on läpileikkaus nykyajasta kivikauteen. Esineet ja niiden visuaalinen esillepano korostavat historian tapahtumia ja eri aikakausille ominaisia ilmiöitä. Haluttaessa esineistä saa syventäviä tietoja kosketusnäytöiltä viroksi, englanniksi ja venäjäksi.


Puheenvuoroja
Puheenvuoroja vapaudesta.

Vapauden kaudeksi nimetyssä näyttelyn osassa voi kuunnella virolaisten, venäläisten, nuorten, vanhojen, työttömien ja politiikkojen puheenvuoroja vapaudesta. Uudesta ajasta kertovat tekstillä varustetut T-paidat ja muut arjen esineet. Neuvostovallan aika, elämä rautaesiripun takana, on esiteltynä pirstaleisena. Karkotusmatkalle otettiin mukaan vapaata Viroa symboloivia arjen esineitä kuten kravatti ja kirja. Neuvostoliitosta on puolestaan saatu ajalle ominaisia pehmoleluja ja muun muassa avaruuden valloitukseen liittyviä koristeita. Pioneerien punainen huivi muistuttaa myös kahtiajakautuneesta maailmasta. Koulun ideologia ei välttämättä vastannut Radio Luxemburgia kuunnelleen perheen maailmankatsomusta.


Teollistuvan Viron symbolina on höyrykone ja kristinuskon saapumisen tunnuksena kirkonkello. Esihistorialliseen aikaan liittyvät keramiikanpalaset, nuolenkärjet ja iskokset ovat lasikossa, visuaalisesti jalustalle nostettuina. Esitystapa viitannee kontekstitietojen olemattomuuteen. Kampakeraaminen astia törröttää jalustan päällä. Tekee mieli koskettaa sitä, ja koskettaessa siitä irtoaa palanen. Se onkin replika, joka kertoo astian valmistustavasta. Mieleenpainuva yksityiskohta on rautakautinen hauta, joka on sijoitettu seinämän kätköön, ikään kuin maan poven hämärään. Sama hauta löytyy myös kosketusnäytöltä, ja myös vainajan puvun rekonstruktio on mahdollista rakentaa.


Muinaispuku2
Muinaispuku
Muinaispuku hautalöytönä ja rekonstruktiona.

Historiallinen aikajana on näyttelyn runkona, josta voi poiketa tutustumaan Viron kansallisiin symboleihin, kieleen, ruokakulttuuriin sekä arkeen ennen ja nyt. Ruokaostokset kertovat virolaisten nykyisistä ruokatottumuksista. Kahvikuppien ja aterimien paljous osoittaa esineiden variaatioita. Muodot ja materiaalit paljastavat aikaa, paikallisuutta ja alkuperää. Virolaisen kansanomaisen kulttuurin symboli, olutkannu, on varastoa muistuttavassa tilassa. Puiset kannut ovat esillä Viron levinneisyyskartan mukaan lavoilla.


Kuppeja
Kuppeja ruokakulttuuria esittelevässä osiossa.

Kansanpuvut ovat Viron kansallisen kulttuurin yhä näkyviä symboleita. Esillä on pukeutumista esittäviä eläviä kuvia, pukukappaleita ja pukukokonaisuuksia eri puolilta Viroa. Kirjottuja ja kuderaidallisia peittoja sekä täkänöitä on nähtävillä lasin takana, mutta niiden kudontakaavat löytyvät viereiseltä kosketusnäytöltä, jonka ääressä oli avajaispäivänä vilskettä. Yllättäviä valintoja on useita. Mainittakoon makuuhuone, jossa voi kokeilla useita eri sänkyjä vanhempien makuuhuoneesta aina lasten huoneisiin.


Virolaisia
Virolaisia kansanpukuja hauskasti.

Uralin kaiku esittelee Venäjän suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia vähemmistökansoja. Näyttelytilaan johtaa käytävä, jonka molemmin puolin on ihmiskokoisia kuvia näiden kansojen edustajista. Joka kieliryhmällä on nimikkorakennuksensa: saamelaisia symboloi valokota, hanteja talvikota, komilaisia pirtti, Volgan mutkan kansoja aitta ja karjalaisia sauna. Siperian hanteja ja manseja esittelevä sali on yllättävän hämärä. Se viitannee aineettomaan kulttuuriperintöön, mystisyyteen ja mytologiaan, mutta samalla se vaikeuttaa hantien ja mansien esineellisen kulttuurin hahmottamista. Komit ja udmurtit ovat ikään kuin metsän keskellä, josta he ovat saaneet myös elantonsa.


Komilaisessa pirtissä on kosketusnäytöllä ruokapöytä, jota koskettamalla kävijä voi ”leipoa” perunapiirakoita ja muita perinteisiä ruokia. Metsän hiljaisuuden katkaisee marien häämenojen äänekäs soitto ja laulu. Häät antavat aiheen esitellä häävieraiden komeita rahakoruja ja upeita kirjontakoristeisia asuja, joita on yhä käytössä maaseudulla. Juhlahumun jälkeen laskeutuu arjen hiljaisuus. Vepsäläisiä, karjalaisia ja inkeroisia näytetään työssään niin metsässä kuin kalastajinakin.


Ruokapoyta
Ruokapöydän kosketusnäyttö komilaisessa pirtissä.

Minulla oli neljä tuntia aikaa tutustua näyttelyihin. Kieltämättä tuli tunne, että paikalle täytyisi päästä uudelleen. Yleiskuva on kuitenkin selkeä; historiallinen aikajana toimii erinomaisena johtolankana, josta voi halutessaan poiketa syventymään ilmiöiden taustoihin. Esineitä on paljon, ei kuitenkaan liikaa. Koska tekstit on upotettu kosketusnäyttöihin, ei näyttelyssä ole uuvuttavia tekstipaneeleita. Aikajanassa lähestymistapa on ilmiökeskeinen, sivujuonteissa taas esinekeskeinen. Näyttelyn keskiössä ovat ihmiset, heidän arkensa ja juhlansa, ilonsa ja murheensa. Uralin kaiku on kaunis ja antaa hieman romantisoidun kuvan sukukansojen elämästä ennen ja nyt. Molemmissa näyttelyissä kävijät voivat katselemisen ohella syventyä aihepiireihin kuuntelemalla ja koskettamalla eli kokemalla.


Marilainen
Marilainen morsian rahakoruineen.

Virolaiset tunnetaan lauluistaan ja kansallispuvuistaan, joita saattaa tulla vastaan myös katukuvassa. Kansallismuseossa on sama tunnelataus. Museon uudisrakennuksesta päätettiin vuonna 2003. Kolme vuotta myöhemmin julistettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voittajaksi selviytyi ranskalaisen Dan Dorellin, Lina Ghotmanin ja Tsuojosi Tanen työryhmän Muistojen kenttä -suunnitelma. Museo oli taloudellisesti iso panostus, jonka takana on ollut koko Viro.


Kansallismuseon entinen rakennus, Raadin kartano tuhoutui sodan aikana tulipalossa, ja alue jäi neuvostoarmeijan käyttöön. Kokoelmat hajautettiin, ja väliaikaisia näyttelytiloja oli Tarton keskustassa. Nyt taustalla vaikutti tahtotila, että kansallismuseota tarvitaan. Ratkaisu oli kaikkien Viron asukkaiden mieleen, ja se osoittaa, että museo herättää muistoja, yhdistää yhteisöjä ja kertoo selviytymisestä. Kansallismuseo kertaa tapahtunutta, se on läsnä tässä ja nyt sekä viittaa tulevaan.


Lopuksi on syytä muistaa, että Viron kansallismuseolla on myös läheinen yhteys Suomeen. Suomalainen kansatieteilijä Ilmari Manninen siirtyi vuonna 1922 Suomen kansallismuseosta Viron kansallismuseon johtajaksi – ollessaan vasta 28-vuotias. Hän toimi myös Tarton yliopiston dosenttina vuosina 1924 ̶ 1927. Manninen perehtyi virolaiseen kansanomaiseen kulttuuriin, kartutti museon kokoelmia tutkimusmatkoillaan ja julkaisi virolaisten elinkeinoista ja puvuista teoksia, joita pidetään Virossa kansatieteen klassikkoteoksina. Museo oli tuohon aikaan Tarton lähellä, Raadin kartanon alueella.


Uusiutunut Viron kansallismuseo tarjoaa elämyksiä ja tietoa Virosta, sen asukkaista, elämästä maaseudulla ja kaupungissa, ennen ja nyt.



Ildikó Lehtinen

kansatieteen dosentti

  

Kuvat: Ildikó Lehtinen


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä