Arvioarkisto

27.3.2015

Arvio: Writing Material Culture History

Aineellisen kulttuurin historia vakiintuu osaksi historiantutkimusta.


Writing

Jos historianopiskelija haluaa tutkia esineitä, mutta professori väittää, ettei historian alaan kuuluu esinetutkimus, on syytä esitellä professorille tämä kirja. Bloomsbury-kustantamon Writing History -sarjassa on aiemmin esitelty esimerkiksi keskiajan historian ja sukupuolihistorian kirjoittamista. Nyt aineellisen kulttuurin historia nostetaan näiden rinnalle: se on tosissaan vakiintumassa historiantutkimuksen aihepiiriksi. Historiantutkimuksen aineellinen käänne (material turn) on kirjan tekijöiden näkökulmasta jo niin varma, ettei enää kysytä, onko sellainen tapahtunut, vaan todetaan sen olemassaolo itsestäänselvyytenä.


Kirjan toimittajat Anne Gerritsen ja Giorgio Riello edustavat Warwickin yliopiston historian laitosta. He toteavat esipuheessaan, että kirja on tarkoitettu oppaaksi yliopisto-opiskelijoille ja heidän opettajilleen. Tarkoitus on tehdä ymmärrettäväksi sitä ”uutta roolia, jota aineellinen kulttuuri esittää historiassa”. Aineelliseen kulttuuriin he laskevat sekä esineet että niihin liitetyt merkitykset. Heidän mukaansa on kolme pääasiallista tapaa, joilla aineellinen kulttuuri rikastuttaa historiantutkimusta. Se ensinnäkin tuo uuden, täydentävän lähderyhmän kirjallisten ja kuvallisten lähteiden ohelle. Se saa historiantutkijat kysymään uusia kysymyksiä, ja kolmanneksi se antaa uusia tutkimusteemoja vanhojen rinnalle.


Esipuhe toteaa, että historiantutkijoiden keskittyminen lähdeteksteihin, joiden perusteella on tuotettu uusia tutkimustekstejä, on perinteisesti rajannut alan suhteessa taidehistoriaan, antropologiaan, arkeologiaan ja museoiden esinetutkimukseen (curatorship). Vaikka historiantutkimuksessa on tapahtunut aineellinen käänne, on aineellisen kulttuurin historia vielä tutkimusalana nuori, ja se liittyy vahvasti edellä mainittujen oppiaineiden piirissä kehittyneeseen aineellisen kulttuurin tutkimukseen (material culture studies).


Esipuhe selittää aineellisen kulttuurin nousua historiantutkimuksen piirissä ensinnäkin kiinnostuksella tavallisten ihmisten historiaan. Tavalliset ihmiset eivät tuottaneet kirjallisia lähteitä samassa mitassa kuin kuningattaret ja kenraalit, joten säilyneet esineet muodostavat history from below -liikkeen kannalta mielenkiintoisen lähderyhmän.


Suomessakin olisi historiantutkijoiden kenties syytä suunnata katseensa kansatieteilijöiden aikanaan keräämiin mutta nykyään jossain määrin hyljeksimiin tavallisen maatalousväestön esineisiin. Tavallisten maalaisten – väestön enemmistön – esineet liittyvät luontevasti sosiaalihistoriaan, arjen historiaan, taloushistoriaan, perhehistoriaan, tunteiden historiaan ja kulttuurihistoriaan, kun esitetään sopivia kysymyksiä ja käytetään innovatiivisesti yhdistellen eri lähdeaineistoja ja metodeja. Esineiden kirjalliset kontekstitiedot ovat toki usein hyvin vähäiset, mutta muistettakoon, että esihistoriaa tutkiva arkeologia selviää kokonaan ilman kirjallisia kontekstitietoja.


Tavallisten ihmisten historian ohella toimittajat mainitsevat aineellisen kulttuurin historian taustalla vaikuttaviksi virtauksiksi muun muassa kiinnostuksen kuluttamisen tutkimukseen ja mielenkiinnon esineiden havainnollistamaan globaaliin historiaan. Jälkimmäisestä on kirjassa useampikin esimerkkiartikkeli, joissa kerrotaan niin itämaisista keramiikkaesineistä Euroopassa kuin Havaijin hallitsijan eri puolilta maailmaa saamista esineistä.


Toimittajat painottavat, ettei ole olemassa yhtä aineellisen kulttuurin historian tutkimuksen metodia, vaan aineistot ja lähestymistavat vaihtelevat. Tutkimusala on lisäksi tieteidenvälinen ja monitieteinen. Tämä näkyy myös kirjan artikkeleissa, joiden kirjoittajista alle puolet näyttäisi olevan varsinaisia historioitsijoita. Tämä on valitettavasti omiaan heikentämään väitettä historiantutkimuksen aineellisesta käänteestä: antropologian, taidehistorian ja museotutkimuksen puheenvuorot hallitsevat kirjaa siinä määrin, ettei kirja toimi historiantutkimuksen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla.


Aineellisen kulttuurin historian tutkimisessa on myös hankaluuksia. Kuten kirjallisia lähteitä myös esineitä on säilynyt vaihtelevassa määrin. Jos esine on säilynyt, mutta kontekstitietoja ei ole, on se esineen merkityksen tulkinnan kannalta ongelmallista. Käytännön hankaluuksia voi puolestaan tuottaa se, että museot rajoittavat pääsyä esineiden luo. Esineet voivat olla vitriinissä tai varaston uumenissa. Niiden heikko kunto saattaa vaatia erityisiä suojatoimenpiteitä.


Kun arkistojen päätehtävänä lienee säilyttää asiakirjoja ja saattaa ne tutkijoiden ulottuville, ei museoiden ydintehtäviin ole samassa määrin kuulunut esineiden saattaminen tutkijoiden ulottuville. Tämä on omiaan rajoittamaan esinetutkimuksen mahdollisuuksia voimakkaasti, mikä olisi syytä ottaa huomioon myös Suomessa. Jos esinetutkimusta halutaan edistää, tulisi myös tutkimusinfrastruktuuriin panostaa.


Kirjassa on peräti 25 lyhyttä artikkelia eri aineellisen kulttuurin historian aiheista. Suuressa osassa käsitellään yksittäistä esinettä; ne ovat siis tapaustutkimuksia. Kirja ei sanottavasti olisi kärsinyt, jos näitä toisteisia artikkeleita olisi hieman karsittu. Yksittäisten esineiden ohella olisi ollut hyvä esitellä myös esineryhmien tutkimuksia. Esimerkiksi esineryhmien tilastolliset analyysit puuttuvat kokonaan, mikä tekee kirjasta hieman yksipuolisen. Samoin taloushistoriallinen näkökulma puuttuu kokonaan.


Artikkeleissa tarkastellaan muun muassa yksittäistä maalausta, keramiikkaesineitä ja niiden jäänteitä, perukirjojen ja testamenttien käyttöä lähteenä, Toraja-heimon puisia taloja, punottua koria, kuva-aiheiden globaalia leviämistä ja sekoittumista, löytölasten kodin merkkejä, kulumista ja korjaamista, kuriositeettikabinetin muotoon tehtyjä esinenäyttelyitä taidemuseoissa, Victoria & Albert -museon näyttelyn uudistamista, esineitä osana imperialismin historiaa, 1800-luvulla perusteellisesti uudistettua lipastoa, jota aiemmin pidettiin näytteenä 1700-luvun alun tyylistä, rekisteröityjen design-mallien arkistoa ja esineitä museokäytössä.


Kaori O’Connor tarkastelee mielenkiintoisesti eri oppiaineiden esinenäkemyksiä artikkelissaan ”Anthropology, Archaeology, History and the Material Culture of Lycra®”. Hän toteaa, että antropologiassa – joka esinetutkimukselle on keskeinen teoriaa muodostava oppiaine – on esineiden suhteen käännytty filosofisuudesta ja käsitteellisyydestä taas vahvemmin empiriaan: rather than theorizing materiality there is a ’return to the object’.  Hän mainitsee historiantutkimuksen teemoista Eric Hobsbawmin ja Terence Rangerin ”perinteiden keksimisen” sellaisena, jossa antropologinen esinenäkemys tulee esiin. Keksityt perinteet vaativat näkyviä aineellisia symboleja.


Sandra Cavallo esittelee kahden sängyn avulla terveyskäsitysten ja tilankäytön muutosta 1400–1500-luvuilla artikkelissaan ”Invisible Beds: Health and the Material Culture of Sleep”. Flora Dennis nostaa esiin esineen toimijuuden soittokelloa käsittelevässä tekstissään. Valaistuksen ja esineiden suhdetta tarkastelee Ann Smart Martin. 1800-luvun tutkijana oma suosikkiartikkelini on Manuel Charpyn ”How Things Shape Us: Material Culture and Indentity in the Industrial Age”, jossa valaistuksen, esineiden toimijuuden ja järjestyksen sekä ihmisten ja ruumiillisuuden suhteita kuvataan monipuolisesti.


Suorastaan nostalgiselta tuntuu Ulrich Lehmannin artikkeli, joka tarkastelee kahta Ranskan vallankumousajan paperitapettia marxilais-materialistisesta näkökulmasta. Tapettien poliittinen kuvakieli selitetään tuotannon kautta ja paheksutaan kulutusnäkökulmaa. Asiaa ryyditetään pakollisin Marx-sitaatein, ja kerrotaan, kuinka Neuvosto-Venäjällä perustettiin pian vallankumouksen jälkeen materiaalisen kulttuurin historian akatemia. Artikkeli muistuttaa jälleen kerran siitä, mikä marxilaisessa näkökulmassa on ongelmallisinta: teoria on ensisijaista ja empiria yritetään sovittaa siihen riippumatta siitä, kuulostaako selitystapa luontevalta.


Kirjassa on vain yksi artikkeli, jossa tuodaan esiin luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien käyttö esinetutkimuksessa. Jessica Hallett ja Raquel Santos kertovat artikkelissaan ”Interwoven Knowledge: Understanding and Conserving Three Islamic Carpets” tutkimuksesta, jossa hyödynnettiin monia luonnontieteellisiä metodeita 1500-luvun mattojen ajoittamiseen, niiden materiaalien ja väriaineiden määrittämiseen sekä maantieteelliseen paikantamiseen.


Kirjan viimeinen artikkeli on varsin mielenkiintoinen, vaikka ei tarjoakaan varsinaisia eväitä aineellisen kulttuurin historian kirjoittamiseen. Se nimittäin käsittelee elokuvia aineellisen kulttuurin historian esityksinä. The Duchess -elokuvan (2008) asiantuntijana toiminut Hannah Greig tuo esiin ne rajoitteet, joiden puitteissa autenttisuutta tavoitellaan. Artikkeli on erittäin valaiseva kaikille, jotka ovat harmitelleet elokuvissa esiintyviä ”virheitä”.


Kaiken kaikkiaan Writing Material Culture History on hyödyllinen ja mielenkiintoinen artikkelikokoelma, mutta siinä on myös puutteensa. Teoksessa ei analysoida kootusti aineellisen kulttuurin historian lähestymistapoja, vaan luetellaan tapaustutkimuksia. Siinä ei juurikaan tarkastella esinetutkimuksen metodologiaa, vaan lähinnä kuvaillaan yksittäisten tapaustutkimusten aiheita ja tuloksia. Oleellinen kysymys siitä, millä keinoin tutkimuskohdetta on konkreettisesti lähestytty, jää pääosin tarkastelun ulkopuolelle.


Teoksessa ei juurikaan ole uutta tietoa alaa seuraavalle, mutta varsin monipuolisena ja tuoreena kokonaisuutena se on varmasti hyödyllinen aihepiiriin tutustuvalle. Suomalaisen tutkimuksen osalta sitä täydentää oivasti Maija Mäkikallin ja Riitta Laitisen toimittama artikkelikokoelma Esine ja aika: materiaalisen kulttuurin historiaa (SKS, 2010).


Myönteistä on, että teoksessa keskitytään konkreettisesti esineisiin. Kirjassa on vain vähän historiantutkijoille tyypillisintä esinetutkimuksen tapaa eli taipumusta kirjoittaa tutkimustekstiä pelkästään siitä, mitä lähdeteksteissä on kirjoitettu esineistä. Silloin kun esineitä ei ole säilynyt, on tämä toki ainoa mahdollinen tapa, mutta muutoin tekstisidonnaisuudesta on syytä pyrkiä eroon, sillä esineet ovat itsessään primäärilähteitä omasta olemuksestaan.

 

Anne Gerritsen – Giorgio Riello toim.: Writing Material Culture History. London: Bloomsbury, 2015.

 


Alex Snellman


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä