Haastatteluarkisto

2.10.2011

Näkökulma: kansatieteilijä Teppo Korhonen

Teppo Korhonen kertoo haastattelussa, miten päätyi kansatieteilijäksi, miten näkee kansatieteellisen esinetutkimuksen tilanteen ja millä mielillä jättää yliopiston.


teppo

Olet jäämässä ensi vuoden alkupuolella eläkkeelle Helsingin yliopiston kansatieteen yliopistonlehtorin tehtävästä. Millä mielellä jätät yliopiston? Viime vuosien yliopistouudistukset ovat herättäneet paljon huomiota.

 

Huojentunein mielin! Aika aikaansa kutakin, sanoi vanha kansa. Tällä tarkoitan sitä, että on hyvä antaa ohjakset nuorempiin käsiin. Maailma muuttuu ja sen myötä myös yliopisto. Toiminta on muuttumassa yhä lyhytjänteisemmäksi, jolloin on hyvä, että toimia hoitamaan tulevat henkilöt ovat alun alkujaankin tottuneet tällaiseen maailman menoon.

 

Opetus on muuttumassa yhä koulumaisemmaksi samalla kun opettajille on jäämässä yhä vähemmän aikaa tutkimuksen tekoon. Tämä on valitettavaa, sillä ylimmän opetuksen tulisi perustua uusimpaan tutkimukseen, parhaimmillaan opettajan omiin harrastuksiin. Vaarana on papukaijatoiminnan lisääntyminen.

 

En usko myöskään tutkimushankkeiden jatkuvan kilpailuttamisen autuaaksi tekevään voimaan. Olen nähnyt sen johtavan toisinaan teennäisten verkkojen muodostumiseen, jolloin jotkin kumppanit ovat täysin näennäisiä liitännäisiä ja haalittu mukaan vain esimerkiksi maantieteellisen kattavuuden lisäämiseksi.

 

Toisaalta perusteellisesti työstettyjen hakemusten jääminen ilman rahoitusta tyhjentää kyllä joksikin aikaa hakijataholta motivaation. Tätä masennusta voitaisiin lieventää, mikäli oppiaineilla olisi jonkin verran vapaasti käytettäviä omia toimintamäärärahoja, jolloin tärkeäksi koettua hanketta voitaisiin viedä eteenpäin edes hissuksiin.

 

Esinetutkimuksen rooli kansatieteessä on vaihdellut. 1990-luvulla puhuttiin esinetutkimuksen uudesta noususta. Toteutuiko se? Miten näet kansatieteellisen esinetutkimuksen tilan tällä hetkellä?

 

On totta, että 1990-luku toi tullessaan esinetutkimukseen eräitä näkökulmia, joita ei juuri oltu eritelty vanhemmassa tutkimuksessa. Tällaisia olivat esimerkiksi esineiden symboliarvo omistajalleen, esineiden sosiaalinen elämä yleensä sekä esineiden elämänkaari. Vanhat kapistukset voitiin nostaa uudelleen tutkijan pöydälle ja antaa niille tuoreita tulkintoja.

 

Vielä minun ikäpolveni opiskelijat saivat ohjenuorakseen esinetutkimuksen väitöskirjansa aiheeksi valitessaan, että aineistoon oli sovellettava kaikkia siihen mennessä kansatieteessä koeteltuja tutkimusmenetelmiä. Niinpä minunkin oli harrastettava kuisti-tutkimuksessani kehitysoppia, typologiaa, diffusionismia, kulttuuripiirioppia, Wörter und Sachen -metodia, funktionalismia, gesunkenes Kulturgut -näkökulmaa, kvantitatiivista metodia ja kaiken huipuksi strukturalismia. Nykyään tällaisesta moniottelusta on luovuttu, ja uskotaan tutkijavalmiudet näytetyksi toteen yhtä tai kahta näkökulmaa soveltaen. Se on hyvä.

 

Esinetutkimusta voitaisiin harjoittaa enemmänkin, mutta se ei tunnu nyt taas olevan muodissa. Tarvitaan taas joku uusi heräte, jolloin se nousee taas pintaan. Tutkimus on aaltoliikettä, jonka joku uusi teoria tai näkökulma panee tsunamin lailla noin vuosikymmeneksi liikkeelle. Meillä tämä tapahtuu noin viiden vuoden viiveellä, sillä uudet ideat täytyy kierrättää tiettyjen kustantajien kautta ennen kuin niihin uskotaan.

 

Kun muistelet omaa opiskeluaikaasi ja kansatieteen kehitystä sen jälkeen, minkälaisten vaiheiden kautta näet esinetutkimuksen roolin kansatieteessä muuttuneen?

 

Viitaan ensin edelliseen vastaukseen. Nykyisin on vallalla sosiaalitieteistä omaksuttuja näkökulmia, ja esimerkiksi kulutustutkimus on saanut tärkeän sijan. Esineistö on muuttunut paljolti yksilöllisistä tuotteista massatuotteiksi, joiden levinneisyyttä ei enää ole syytä tarkastella esimerkiksi vanhan kartografian keinoin. Kysymyksenasettelut ovat aivan uudenlaisia. Mutta edelleenkin tulisi harjoittaa myös perinteistä tutkimusta vanhaan esineistöön samalla kun sitä tarkasteltaisiin relevanteilta osin moderneista näkökulmista.

 

Meidän laaja-alainen museolaitoksemme motivoi esinekokoelmiensa, keruidensa ja näyttelyidensä nojalla vahvaa esinetutkimusta. Tätä toimintaa voidaan ja tulee esitellä suurelle yleisölle eri näkökulmista, jolloin se lunastaa oikeutuksensa siihen uhrattuun taloudelliseen panostukseen.

 

Kuka yliopistollisista opettajistasi vaikutti eniten uuraasi ja miten?

 

Opiskelin aluksi arkeologiaa ja kansatiedettä rinta rinnan silloisten nimitysten mukaan cum lauden eli nykyisten aineopintojen loppuun. Pääsiäisen tienoilla professori Niilo Valonen tiedusteli, tulisinko kesäapulaiseksi kansatieteen laitokselle. Lupasin tulla. Seuraavalla viikolla arkeologian professori Ella Kivikoski tiedusteli, lähtisinkö kesällä kaivauksille Ahvenanmaalle. Ilmoitin kerinneeni lupautua kansatieteen piiriin, josta en sitten luopunutkaan. Jatkoin tosin edelleen arkeologian opintoja ja otin muiksi sivuaineikseni Suomen ja Skandinavian historian sekä suomalaisen ja vertailevan kansanrunouden tutkimuksen.

 

Valonen sytytti kiinnostuksen kansatieteeseen sekä avasi sen laajat näkymät inhimillisen kulttuurin tarkkailuun ja tutkimukseen. Mikään inhimillinen ei siis sulkeudu mahdollisuuksien rajoista pois ja joskus täytyy mennä vähän epäinhimillisenkin puolelle!

 

Ella Kivikosken seminaarissa opin, miten tärkeää on ilmaista itsensä yksiymmärteisesti. Joskus esitelmän laatijat olivat lähes hysterian partaalla professorin ristikuulustellessa Mitä Te näin kirjoittaessanne tarkasti ottaen tarkoitatte?

 

Akateemisen käyttäytymisen alkeisopetuksen sain puolestaan professori Toivo Vuorelan toimiessa Valosen sijaisena ja vetäessä seminaari-istuntoja. Ne olivat kulturelleja tilaisuuksia.

 

Professori Yrjö Blomstedt antoi lennokkailla ja henkevillä luennoillaan mallia siitä, kuinka opiskelijoita koukutetaan ja tehdään menneistä tapahtumista eläviä ja kiintoisia.

 

Miksi esineet olivat niin tärkeitä vanhalle kansatieteelle?


Se johtui tietysti historiallisista syistä. Koko kansatieteemme syntyi suomalaisuuden ”puolustamiseksi” tai motivoimiseksi. Sen ominaislaadun todisteluun esineistö tarjosi erinomaisen pohjan, joka luotiin yhteistyössä nousevan museolaitoksen ja siihen kytköksissä olleen yliopisto-opetuksen kanssa.

 

Kiinnostus esimerkiksi identiteetteihin tai kuluttamiseen voi johtaa siihen, että esinetutkimuksen kohteena eivät ole oikeastaan esineet, vaan se tapa, jolla ihmiset esineitä käyttävät, ja ne merkitykset, joita esineisiin liitetään. Onko tämä ongelma?

 

Ei se mikään ongelma ole. Esineet ovat siinä joka tapauksessa mukana. Kulutusta ei ole ilman kulutettavaa ja kulttuuria on kaikki mikä ei ole biologiaa.

 

Onko esineillä ja esineellisellä kulttuurilla itseisarvoa tutkimuskohteena vai syntyykö esineen arvo vasta siitä merkityksestä, jonka käyttäjä sille antaa?

 

Sekä että. 1970-luvulla (ja ehkä vieläkin) Taideteollisuusmuseoon alettiin kerätä esineitä suoraan ”tehtaalta”. Siitä nousi pieni poru, kun kansatieteilijät olivat sitä mieltä, että museoesineen oleellinen piirre on sen konteksti, toisin sanoen tieto siitä, kuka sen on hankkinut, milloin, mihin tarkoitukseen, kuinka sitä on käytetty jne. Designmuseolle saattavat riittää pelkät alkuperätiedot, mutta eivät kulttuurihistorialliselle museolle. Lisäarvoa mielestäni antaa Taideteollisuusmuseon esineellekin, jos siitä on kerrottavissa muutakin kuin tuotantoon liittyviä seikkoja. Sellainen tuo esineen ikään kuin lähemmäksi katsojaa.

 

Onko kontekstitiedoton esine arvoton?

 

Ei ole. Siitä saadaan paljonkin irti pelkällä esineanalyysillä, esimerkiksi tyylillisten seikkojen tarkastelulla.  Nykyaikaisin teknisin menetelmin selviää monenlaista kiinnostavaa.

 

Mitä hyvää löydät vanhasta typologisesta suuntauksesta, jossa saatettiin vertailla vaikkapa rukinlapoja?

 

Suuren aineiston alkujärjestelyssä se on edelleen pistämätön menetelmä. Sitä voisi verrata folkloristien harrastamaan lähilukuun. Koko juju perustuu sitten siihen, mihin järjestykseen ja kokonaisuuksiin palaset kootaan.

 

Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet on korostanut, että museoala, joka työllistää paljon kansatieteilijöitä, hyötyisi siitä, että esineellisen kulttuurin opetusta lisättäisiin. Mitä mieltä olet tästä ajatuksesta?

 

Täysin samaa mieltä. Jo se seikka, että museoissamme on sadoin tuhansin esineitä, joista perusteellisesti on oikeastaan tutkittu vain ne, jotka ovat sisältyneet johonkin väitöskirjaan tai tieteelliseen artikkeliin, motivoi tämän. Esinetuntemuksen ja tutkimuksen opetus olisi pidettävä kunniassa, sillä ne antavat vastaisuudessakin leivän monelle kulttuurintutkimuksen piiristä valmistuneelle. Työkalupakin olisi oltava jo heti alkuun mahdollisimman monipuolinen, mutta ainakin perustyökalut sisältävä.

 

Mikä esine tai esineryhmä on tutkijanurallasi ollut sinulle läheisin?

 

Helsingin yliopiston maatalousmuseon esineistö.

 

Mainitse suosikkisi viime vuosien kansatieteellisistä esinetutkimuksista.

 

Liepe, Lena 2003. Den medeltida knoppen. Kroppens och könets ikonografi i nordisk medeltid. Lund: Nordic Academic Press.

 

Minkälaisen haasteen heittäisit nuoren polven kansatieteilijöille esinetutkimuksen saralla?

 

Tutkittavaa riittää tunteista tunkioon.

 

Mikä on täysinpalvelleen yliopistonlehtorin seuraava tavoite? Vieläkö tutkimuksen teko kiinnostaa? 

 

Toki. Keskeneräisiä tekeleitä on muutama ja kiintoisia aiheita enemmänkin riippukansiossa.



Haastattelijana Alex Snellman


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä