Haastatteluarkisto

25.4.2014

Näkökulma: korututkija Ulla Tillander-Godenhielm

Filosofian tohtori Ulla Tillander-Godenhielm kertoo haastattelussa, minkälainen tausta hänen korukiinnostuksellaan on ja minkälaisia neuvoja hänellä on uusille tutkijoille.


utg


Kiinnostuksesi koruihin taitaa olla sukuperintöä? Kertoisitko Tillanderien taustasta?


Monella on sama tarina: 11-vuotias poika lähtee oppiin Pietariin ja opiskelee siellä ensiksi 7 vuotta ennen kuin tulee kisälliksi sekä aikanaan mestariksi ja perustaa oman yrityksen. Alexander Tillander, joka oli tämä oppiin lähtenyt, oli melkein analfabeetti: katekismus oli hänelle tuttu, mutta ei sen enempää. Vuosien mittaan hän oppi kielet, joita Pietarissa piti osata. Hänen sivistystasonsa oli loppujen lopuksi aika korkea: hauska todeta, että pystyy oma-aloitteisesti aika kovan työn ohessa sivistymään.


Poika Alexander Theodor – minun isoisäni – sai käydä koulua. Hän oli 15-vuotias, kun hänet haalittiin työpenkkiin, ja perheverstaalla hän oppi alkeet. Hän aloitti oppinsa vuonna 1885. Sitten hänet lähetettiin ”kisällinvaellukselle” moneen paikkaan: hän oli Lontoossa kauan ja Dresdenissä sekä Frankfurtissa. Hän erikoistui ranskalaisiin työtapoihin ja hänellä oli erittäin hyvät suhteet Ranskaan. Yleissivistys oli tärkeää kultasepälle, joka – kuten isoisäni isä – halusi avata vähittäisliikkeen. Piti puhua kaikkia kieliä ja osata puhua asiakkaiden kanssa sivistyneesti. Nopeasti erittäin korkea-arvoisia asiakkaita ilmestyi asiakasrekisteriin: keisarin kanslia, keisarinnan kanslia, suuriruhtinatar Maria Pavlovna ja kaikki hänen lapsensa sekä Maria Aleksandrovna, Aleksanteri II:n tytär, joka oli Englannissa naimisissa. Myös suomalaiset tulivat aika usein tekemään tilauksia Tillanderin firmalta, esimerkkinä Karl Fazer.


1900-luvun alku oli hyvää aikaa: vuonna 1911 yritys, joka oli ollut Bolšaja Morskajalla (se oli pienempi ja hyvin eksklusiivinen katu, jonka varrella oli myös Fabergén liike), siirtyi Nevski Prospektille, joka oli iso kauppaväylä. Isoisästäni oli jo silloin tullut firman toimitusjohtaja. Hänelle tarjottiin liikehuoneisto Nevskiltä Suomen Pankin talosta vastapäätä Kazanin katedraalia. Yhdellä iskulla myynti nousi aivan huimasti: hevospeleillä ohi ajavat huomasivat jalokivisepänliikkeen, joka lisäksi sai kuuluisan pariisilaisen jalokiviliikkeen Boucheronin Venäjän agentuurin hoidettavakseen. Niinä viimeisinä vuosina isoisäni kirjoitti päiväkirjaansa, ettei hän enää uskalla edes kertoa kollegoilleen, miten mahtavan hyviä tilinpäätöksiä hän pystyy tekemään.


Ensimmäisen maailmansodan aikana alkoivat vaikeudet. Yritys joutui sulkemaan ovensa syksyllä 1917. Vanha polvi jäi kaupunkiin: isoisäni isä sanoi, että tämä on nyt hänen kotimaansa; hän oli asunut siellä yli 70 vuotta. Hänen kimppuunsa hyökättiin ja häntä ammuttiin päähän, mutta hän ei silti luopunut laukustaan, joka oli täynnä koruja. Noin puoli vuotta sen jälkeen hän kuoli. Paljon menetettiin: pankkiholveja ei enää saanut avata, varastoja takavarikoitiin, ulkomaille tehtyjä investointeja ei saatu takaisin.


Uutta alkua Suomessa helpotti se, ettei siteitä kotimaahan ollut menetetty. Perhe oli purjehtinut saaristossa, Luumäellä oli kesähuvila ja perheellä oli paljon ystäviä. Mutta isoisälläni, joka oli syntynyt Pietarissa, oli kyllä vaikeuksia. Hän aloitti niin, että hankki Viktor Lindmanin liikkeen. Lindman oli ollut agenttimme Helsingissä. Liike oli Aleksilla, Fazerin talossa, joka on myöhemmin purettu. Oli äärettömän suuria vaikeuksia: ainoat tilaukset silloin alussa olivat Suomen Valkoisen Ruusun kunniamerkit. Niistä yritys eli. Oli vuosia välissä, jotka olivat vähän parempia, mutta kyllä se oli aivan toista kuin aiemmin. Yritys sai uuden kaksikerroksisen tilan Aleksi 13:sta, missä nyt on tavaratalo. Se oli suuruudenhulluutta: ennen 1930-luvun lamaa. Isoisäni puhui mieluummin ranskaa kuin kotimaisia kieliä. Heillä oli vähitellen asiakkaina koko Helsingin kerma. Koko työhuoneen porukka oli Pietarista, saanut koulutuksensa siellä, joten toiminta oli erittäin korkealuokkaista, mutta he eivät saaneet tehdä sellaista, mitä olivat Pietarissa tehneet.


Seuraava polvi oli jo kasvamassa. Oli kolme poikaa, jotka olivat saaneet opin samalla lailla kuin isät. Pojat olisivat halunneet tehdä muuta, mutta eivät saaneet. Saivat kyllä suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sen jälkeen ei sallittu muuta. Vanhempi setäni Leo jätti jo 1930-luvulla yrityksen. Nuorin veli Viktor Tillander tuli sodasta vakavasti haavoittuneena takaisin, mutta toimi kuolemaansa saakka talousjohtajana. Isäni Herbert Tillander jatkoi yritystä. Hän oli saanut vastaavan koulutuksen. Myöskin hänet oli lähetetty omin neuvoin Ranskaan, Englantiin, Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan kouluttautumaan.


Isäni kiinnostui jalokiviopista, ja hän oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka voitti Tully-mitalin, kultamitalin jalokiviopissa eli gemmologiassa. Maa oli niin pieni ja markkinat olivat niin pienet, ettei hän voinut tehdä kaikkea sitä, mitä olisi halunnut tehdä. Sen takia hän piti erittäin tiiviitä yhteyksiä ulkomaille. Kanssakäyminen ulkomailla piti yllä sitä uskoa, että tämä on hieno ala. Suomi on niin pieni, ettei koskaan ollut hyviä aikoja: me ylläpidimme liian korkeaa tasoa.


1950-luku oli vielä huippuaikaa, kun metsä- ja metalliteollisuuden johtajat lähtivät ulkomaille ja tilasivat rouvilleen hienot korut. Maailmalle ei voi lähteä myymään, jos ei ole samalla tasolla kuin kauppakumppanit, mikä tarkoitti sitä, että saimme tehdä aivan fantastisia koruja. 1960–1970-lukujen kulttuuriradikalismi muutti tilanteen. Nokian aikana 2000-luvun alussa oli lyhyt buumi. Tehtiin huippuhienoa, mutta sukupolvet olivat vaihtuneet ja hyvin monet ostivat ulkomailta. Korut olivat erilaisia, mutta hyvin tehtyjä, uutta designia – ja hyvin kansainvälistä. Sitä suomalaisuutta, jota meillä oli ollut ennen, sitä tyypillistä – hyvin tehty, mutta ei liikaa huomiota herättävä, hienostunut – ei enää tehty. 1950-luvulla timantit, sinisafiirit, smaragdit ja varsinkin helmet yhdistettiin näihin hienoihin töihin. Ne ovat edelleen erittäin hienoja, kauniita ja hillittyjä ja sopivat ihan mihin tahansa tilanteeseen. Mutta kun tulee uusi design, niin se menee aika nopeasti muodista.

 


Olet siirtynyt liike-elämästä humanistiseen tutkimukseen: miksi?


Aloitin firmassa ja sain koulutuksen Hankenissa ekonomiksi. En tiennyt yhtään mitään tyyleistä. Kun asiakas toi korun nähtäväksi ja kyseli siitä, niin en pystynyt sanomaan, oliko renessanssikoru valmistettu 1400-luvulla, 1500-luvulla vai 1800-luvun loppupuolella. Se on yksinkertainen syy siihen, miksi palasin koulunpenkille. Aloitin taidehistorian opinnot 1980-luvulla. Sitä päivää en koskaan unohda, kun asiakas tuli ovesta ja tiesin heti siitä korusta. Sanoin kaikille professoreille, että haluan vain keskittyä koruihin, että antakaa minun tehdä se, jotta Suomessa olisi joku, joka tietää koruista. Sain tehdä niin: kirjoitin kaikki seminaaripaperit ja graduni koruista. Gradun aiheena oli helsinkiläinen kultaseppä Mellin ja hänen esikuvansa. Aloin järjestää korunäyttelyjä ja opin samalla itse. Ei ollut ketään, joka opetti minua, vaan minun piti oppia itse. Matkustin paljon, aloin luennoida ulkomailla ja tutustuin kaikkiin museoihin. Se on minun korukoulutukseni.

 


Miten väitöskirja-aiheesi syntyi?


Ensiksi ajattelin, että kirjoittaisin pelkästään Pietarin korutaiteesta, mutta Suomessa on niin paljon keisarillisia lahjoja, että se osa koruhistoriaa alkoi kiinnostaa ja ymmärsin, että pitää tutkia koko järjestelmää. Lontoossa tutustuin professori Dominic Lieveniin, joka auttoi minua aika paljon. New Yorkissa pääsin tunnetun Richard Wortmanin puheille. Kolmas tärkeä kontakti oli Leonid Šepeljov, ja neljäs oli Raimo Savolainen.

 


Miten pystyit luomaan yhteyksiä venäläisiin tutkijoihin?


Ei se ole vaikeaa, jos on kiinnostunut aiheesta ja lukenut heidän kirjansa. Olin kauan ollut mukana Fabergé Arts Foundationin toiminnassa Pietarissa ja olimme järjestäneet paljon näyttelyitä. Siellä on kuin Suomessa: kun avataan näyttely, niin kaikki tulevat avajaisiin, ja totta kai täytyy sitten mennä tutustumaan. Siellä on erittäin mukavia ihmisiä, jotka vain toivovat, että joku lukee heidän kirjansa ja arvostaa heitä. Eihän se sen kummempaa ole.

 


Mitä hyvältä esinetutkijalta mielestäsi vaaditaan?


Perusteellisia tietoja, kiinnostusta ja intoa oppia eikä koskaan saisi käyttää itsestään sanaa ”asiantuntija”!

 


Kuka tutkija on ollut esikuvasi vai onko sellaisia ollut?


Tiedän geeneistäni, että olemme fanaatikkoja: isoäitini ja isäni olivat tutkijafanaatikkoja. Isoäitini tutki mitaleita ja oli sukututkija. Isäni tutki jalokivioppia, timantin hionnan historiaa. Olen ikuinen oppilas: en ole miettinyt esikuvia.

 


Millainen koulutus olisi mielestäsi hyvä?


Täytyy olla hyvät yleistiedot. Jos tutkitaan jonkin epookin esinehistoriaa, pitäisi olla aika kattava tuntemus siitä epookista. Kirjoista ei voi lukea kaikkea: esineiden pitäminen käsissä on tärkeää.

 


Millaisena näet esinetutkimuksen tilan Suomessa tällä hetkellä?


Kun puhutaan vanhoista koruista, niin ei näköjään löydy ketään muita. Tuntuu, että syynä on se, ettei meillä ole kokoelmia täällä esillä. Ei ole minkäänlaista mahdollisuutta nähdä koruja.

 


Artefactan kevään konferenssin aiheena on Kuinka tutkia esineitä? – analyysit esinetutkimuksessa. Miten vastaisit tähän kysymykseen korujen osalta: mitkä ovat tavallisimmat tavat tutkia ja analysoida koruja?


Lukemalla, koskemalla, harrastamalla, katsomalla, käymällä museoissa ja tutustumalla asianharrastajiin. On hankittava kansainvälistä verkostoa: se on myös hyvin tärkeää.

 


Olet tutkinut keisarillisia armonosoituksia, kuten kunniamerkkejä ja keisarillisia lahjoja, joita on säilynyt myös Suomessa. Nykyään hintataso taitaa olla hyvin korkea, kun venäläiset ostavat keisariaikaan liittyvää takaisin Venäjälle. Palaavatko huutokaupoissa pelkästään emigranttien esineet Venäjälle vai meneekö mukana myös sellaista, joka liittyy Suomen suuriruhtinaskunnan keisarilliseen historiaan?


Valitettavaa on, että joskus on myyty sellaista, ja minähän melkein itken joka kerta, kun tällaista tapahtuu. Se on todella ikävää, koska meidän esineillämme on provenienssi, joka puuttuu muualta maailmasta.

 


Millaisena näet keisariaikamme, Suomen ja Venäjän yhteisen ajanjakson, vaikutuksen esinekulttuurillemme?


Se on tuonut vähän hohtoa. Ettei ole ainoastaan vain Alvar Aalto ja Paavo Nurmi... vaan me olemme olleet osa suuresta maailmasta.

 


Mikä esine on ollut tutkijanurallasi kaikkein mieleenpainuvin ja miksi?


Esimerkiksi tällainen rannekoru. Rannekkeen malli on seurannut ihmiskuntaa antiikin ajoilta asti: Kreikasta, Roomaan, aina tähän päivään. Se on ajaton. On valmistettu kullasta, hopeasta, platinasta ja taottu joko ”umpinaisesta” jalometalliputkesta tai paksusta ontosta putkesta.


Bracelet
Kuvan korun tiedot: valmistaja Pietarissa toimiva suomalainen mestari Edvard Helenius, n. 1900, hopeaa, pyörtöhiontaiset safiirit, pienenpienet ruusuhiontaiset timantit.

 

Mainitse suosikkisi viime vuosien esinetutkimusjulkaisuista.


Diana Scarisbrickin huippuhieno teos Chaumet: Master Jewellers Since 1780 (1995). Yritys valmisti Napoleonin kruunajaisiin kaikki tiarat ja korustot. Kiinnostukseni ei ole laskea, montako timanttia ja karaattia on ja mitä ne maksavat, vaan kiinnostukseni on juuri siinä, että nämä symbolisoivat Napoleonin uutta keisarikuntaa ja kaikkea sitä, mitä siitä on seurannut.

 

 

Haastattelijana Alex Snellman


Palaa otsikoihin



 
 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä