Uutiset

22.6.2016

Konkreettinen esinetutkimus harvinaista

83 % Artefactan kyselyyn vastanneista pitää sitä ongelmana. Kysely tarjoaa ongelmaan myös ratkaisuja.



Konkreettinen_esinetutkimus_i


Esinetutkimusverkosto Artefacta keräsi tietoa esinekokoelmissa olevien esineiden tutkimuksesta toukokuussa 2016. Kysely oli tarkoitettu kaikille, jotka ovat tehneet esinetutkimusta tai haluaisivat tehdä sitä, sekä esinekokoelmia hallinnoiville tahoille kuten museoille.


Kysely tehtiin, koska Artefacta pyrkii parantamaan konkreettisen esinetutkimuksen mahdollisuuksia. Kysely kartoitti tällaisen tutkimuksen laajuutta ja sen mahdollisesti kohtaamia ongelmia.


Vastaajat valtaosin museoalalta


Saimme kyselyyn 53 vastausta, joista monet ovat laajoja ja analyyttisiä. Vastaajista suurin osa on ”museoihmisiä” (34 vastaajaa). ”Yliopistoihmisiksi” itsensä ilmoittaa kymmenen.


Yhdeksän vastaajaa sijoittuu ryhmään muu/tyhjä. Tässä ryhmässä annettiin tarkentavia määritelmiä kuten ”sekä-että”, ”koulutettu harrastelija”, ”satunnainen selvittelijä”, ”harrastaja” ja ”keräilijä”.


Museoalan edustajat vastasivat kyselyyn kahdessa eri roolissa, sillä 14 museoihmistä vastasi kyselyyn ”esinetutkimusta tehneenä/siitä kiinnostuneena henkilönä”, kun taas loput 20 museoihmistä vastasivat ”esinekokoelmaa hallinnoivana henkilönä”.


Selkeimmin museoalan ulkopuolisen näkemyksen konkreettiseen esinetutkimukseen tuovat siis ne yhdeksän yliopistoihmistä, jotka esittivät näkemyksensä esinetutkimusta tehneenä/siitä kiinnostuneena henkilönä. Yksi yliopistoihmiseksi identifioitunut kertoo vastaansa esinekokoelmaa hallinnoivana henkilönä.


Yliopistoihmisten yleisin oppiaine, jonka näkökulmasta he tarkastelevat esineitä, on arkeologia (4 vastaajaa). Antropologiaa edustaa kaksi vastaajaa. Lisäksi oppiaineina mainitaan kansatiede, kulttuuriperinnön tutkimus, taidehistoria ja uskontotiede.


Konkreettinen esinetutkimus on vähäistä ja se on ongelma


Kyselyssä pyydettiin ottamaan kantaa väitteeseen, jonka mukaan ”kokoelmissa olevien konkreettisten esineiden tutkimus on nykyään vähäistä”. Peräti 89 % vastaajista on sitä mieltä, että väite pitää paikkansa. Ne kolme vastaajaa, jotka eivät allekirjoita väitettä, ovat esinekokoelmia hallinnoivia museoihmisiä. Kolme vastaajaa ei ilmaise mielipidettään. Lisäksi 83 % vastaajista pitää tätä vähäistä tutkimusta ongelmana, kun jälleen kolme vastaajaa ei näe siinä ongelmaa ja kuusi jätti kohdan tyhjäksi.


Arvostuksen ja resurssien puute sekä tieteen muotivirtaukset syynä


Seuraavaksi pyysimme kertomaan omin sanoin: ”Jos pitää paikkansa, niin miksi näin mielestäsi on ja kuinka korjaisit tilannetta?”. Syynä vähäiseen tutkimukseen mainittiin toistuvasti arvostuksen, kiinnostuksen, resurssien ja jopa asiantuntemuksen puute sekä se, ettei esinetutkimus ole muodissa. Aluksi poimintoja yliopistoihmisten vastauksista:


– Varastot ovat pullollaan tutkimatonta materiaalia ja koko ajan talletetaan lisää. Resurssit, resurssit!


– Kiinnostus siirtynyt (ainakin niillä aloilla joita minä tunnen) enemmän muiden kysymysten pariin kuin aineellisen kulttuurin.


– Perustutkimus ei ole muodissa.

 

– Oman alani museon johto ei arvosta omia kokoelmiaan, eikä ymmärrä niiden arvoa eri intressiryhmille. Miksi näin on? Luulen että johdolla ei ole tietoa eivätkä ehdi paneutua asiaan. Kun museossa ei ole tutkijoita vaan pelkkiä byrokraatteja, jotka ”hallinnoivat kokoelmia” digitaalisesti, niin kukaan ei puhu esineistä eikä niiden merkityksestä eikä luo kontakteja talon ulkopuolelle. Lisäksi suuri yleisö ei vaikuta olevan kiinnostunut kulttuurihistoriallisista esineistä. Kouluissa esineistä ei oikeastaan kerrota paljon mitään. Jos kotoa ei ole saanut jonkinlaista tarttumapintaa esineiden ymmärtämiseen, voi todella olla, ettei niitä ”näe” – olen nähnyt museossa ihmisiä, jotka kulkevat vitriinien ohi kuin zombit. Epäilin kuitenkin, että jos näytteillä olisi ollut taulu, sen eteen olisi pysähdytty, koska kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, miten taidetta kuuluu lähestyä ja kuvat ovat nykykulttuurissa tuttu ilmaisutapa.


– Ajatellen museoiden perinteistä määritelmää ja velvollisuutta tehdä tutkimusta kokoelmistaan ne julkaisevat hämmästyttävän vähän omia esinetutkimuksia ja ammatillisten seminaarien tarjonnassa ei näy avoin keskustelukulttuuri esinetutkimusalasta.


– Tehtäisiin se helpommaksi. Nyt, kun yliopistotutkija haluaa päästä tutkimaan esineitä, niin saa sellaisen kuvan, että siitä on ylimääräistä vaivaa museolle.


– Oletettavasti esinetutkimus koetaan yliopistossa vanhentuneeksi, sillä sitä tehtiin paljon 1970–80-luvuilla. Esinetutkimus vie paljon enemmän aikaa kuin valmiisiin kirjallisiin aineistoihin (lehtikirjoitukset, perinnearkistojen keräystyöt jne.) pohjautuvat tutkimusaiheet.


Seuraavaksi poimintoja museoihmisten vastauksista:


– Museoilla on liian vähän henkilökuntaa. Muutenkin vaatimukset museoita kohtaan kasvavat koko ajan, vaikka resurssit saattavat jopa pienentyä (esim. valtionapu).


– Museotyössä ei arvosteta kulttuurihistoriallisia kokoelmia eikä kokoelmien parissa tehtävää työtä. Työ kokoelmien parissa on usein näkymätöntä eikä se tuota välitöntä hyötyä. Mutta ilman esinetutkimusta museossa ei pystytä tekemään kunnollisia näyttelyitä ja julkaisuja omista kokoelmista. Kokoelmilta ja kokoelmatyöstä viedään jatkuvasti niiden vähäisetkin resurssit.


– Tärkein asia, johon olen havahtunut, että esineellisen kulttuuriperinnön tutkimus on häviämässä. Olen itse kansatieteilijä, ja muistan hyvin, kuinka vanhanaikaiselta kansatieteen lähestymistavat 90-luvulla tuntuivat verrattuna moniin muihin kulttuurin- ja taiteentutkimuksen aloihin tai jopa muihin yliopistoihin verrattuna (Helsingistä katsottuna). Nyt käytännön museotyössä näen, kuinka paljon apua siitä koulutuksesta oli, vaikka kuinka vanhanaikaiseksi sen tuolloin koin – ja metodeiltaan nykyäänkin kokisin. Kuitenkin on jo nähtävissä, että museoihin työllistyvillä nuorilla ei ole mitään kokemusta tai ymmärrystä esinetutkimuksesta tai esim. kenttätyötutkimuksen menetelmistä dokumentointi- ja tallennushankkeiden yhteydessä.


– Kunta vaatii nopeaa näyttelyvaihtoa, rahallisia menestyksiä, resurssit ovat liian pienet, ja byrokratia vie liikaa aikaa. Kukaan ei ehdi tutkia mitään.


– Esineitä luetteloiva henkilöstö ei tunne aihettaan. Työhön käytetään usein nuoria, opiskelijoita.


– Museoiden vähäinen ja muiden tehtävien kuormittama kokoelmahenkilöstö ei ehdi/jaksa pitkäjännitteiseen tutkimustoimintaan muuta kuin joskus harvoin näyttelyiden yhteydessä.


– Museoiden oma tutkimus on tunnistusluettelointia ja varsinaista esinetutkimusta voidaan tehdä vain vähän.


– Yleisö ei osaa kysyä, kun ei tutkijatkaan ole kiinnostuneita.


– Nuoria ei esineet kiinnosta! Paitsi poikkeusyksilöitä. Eikä niillä ole pohjaksi tarvittavaa esinetuntemustakaan. Kaikki haluaa päästä nopeamman palkinnon tuoviin projekteihin: näyttelyitä tekemään, pedapuolelle, tuottajiksi. Puhumaan ja esiintymään... esinetutkimus ei ole juurikaan nykyihmisiä houkuttavaa, siinä ei ole edes taidepuolella henkilöihin tarttuvaa glamouria... Konservaattorit mikroskooppeineen ja valkoisine takkeineen ovat sentään median lemmikkejä, asiantuntemus on visualisoitavissa.


– Museossa kauan työskennelleenä toivoisin, että kokoelmia hallinnoivilla henkilöillä ja luettelointia tekevillä olisi enemmän mahdollisuuksia tutkia esineitä osana omaa työtään. Valitettavasti resurssien puute, ja se, että museoiden sisälläkin kokoelmatyö on näyttelytyöhön verrattuna näkymätöntä perustutkimuksen kaltaista työtä, rajoittavat syvällisempää kokoelmiin paneutumista.


– On ongelma siinä mielessä, että esineistä olisi hyvä olla parempia ja enemmän tietoja, mutta museoilla ei usein ole resursseja tutkia niitä muiden töiden ohella. Jos yliopistoilla olisi enemmän kiinnostusta tutkia esinekokoelmia olisi siitä hyötyä vähintään museoesineiden ”tietoarvon” kasvattamisen kanssa. Ei kuitenkaan näytä olevan tutkijoita jonossa ovella...


– Ensin, perinteinen esinetutkimus ei ole trendikästä. Toiseksi, esimerkiksi museoiden resurssit ovat niin pienet, että valtavien esinekokoelmien tutkimukseen ei voida (ehkä myöskään haluta) satsata. Museoissa puhutaan mieluummin määrästä, ei laadusta. Kokoelmien kartoitukseen ja digitointiin kuluu niin paljon aikaa ja resursseja, joka sinällään on myös tärkeää, että syvällisempään tutkimukseen ei ole aikaa kuin näyttelyä valmistellessa.


– Esineellinen kulttuurihistoria on jäänyt ilmiökeskeisen tutkimustradition varjoon, vaikka kyse on usein saman asian erilaisesta tulokulmasta.


– Museon henkilökunnalla ei ole aikaa tehdä tutkimusta, joten pitäisi parantaa edellytyksiä ulkopuolisten tahojen tieteenharjoittamiselle. Toisaalta esinetutkimus ei ole aina ollut huudossa vaan se on koettu vanhanaikaiseksi, tylsäksi ja merkityksettömäksi. Esine itsessäänhän ei ole tärkeä vaan se kaikki muu mikä siihen liittyy (keksintö, käyttöyhteys, konteksti jne.).


– Ehkä suurin syy on se, että opiskelijat ovat yliopistokaupungeissa ja hienoimmat esineet ovat maakuntien museoissa. Esineitähän ei mielellään siirrellä paikasta toiseen suuria määriä.


– Museoiden esinekokoelmat ovat myös hyvin hajanaisia ja tietyllä tapaa mielivaltaisia passiivisen kartunnan vuoksi. Näin lähteiden kokoaminen on tutkijalle melkoisen työlästä.


– Kun esinetutkimus on vähäistä, museot keräävät ja säilyttävät esineitä suurin kustannuksin pääasiassa omaa näyttelykäyttöään varten. Pitemmällä aikavälillä tämä yksipuolinen käyttö alkaa vaikuttaa kokoelmien sisältöön ehkä laatua heikentävästi. Toiseksi jos esineillä olisi runsaasti myös tutkimuskäyttöä, auttaisi se perustelemaan rahallisesti museokokoelmien olemassaolon mielekkyyttä, koska välillä tuntuu, että vain rahalliset perustelut otetaan huomioon ja kokoelmien ylläpidon tarpeellisuus kyseenalaistetaan (vaikka näyttelyiden matkailurahantuotto onkin tunnustettu tosiasia!).


– Ihan ensimmäiseksi kommentoin, että vaikka esinetutkimus on vähäistä, niin se ei ole kuitenkaan olematonta. Kyllä sitä edelleen tehdään ja hyvinkin ansiokkaasti. Liian vähän kuitenkin. Syy tähän on museoiden lisääntyneet työtehtävät, monesti jopa museotyöhön kuulumattomat, ja lisääntynyt byrokratia. Aika ei tutkijoilla yksinkertaisesti riitä.


– Esinetutkimus ei ole ollut muodissa (eikä ole vieläkään) ja sitä on pidetty vanhentuneena. Kiinnostuksen puutetta on ollut myös museoissa eikä pelkästään yliopistoissa. Esinetutkimuksen metodologia ei ole kehittynyttä tai ainakaan sitä ei tunneta.  Museokokoelmia ei osata tarkastella tutkimuksen kohteina tai lähteinä vaan museoissakin ne nähdään lähinnä esille pantavina objekteina, melkein kuin rekvisiittana menneisyyden kuvittamiseen. Museokokoelmia ei tunneta eikä museoissakaan välttämättä tiedetä mitä kaikkea kokoelmissa on ja miksi.

 

Lopuksi poimintoja ryhmän Muut vastauksista:


– Museoilla on liian vähän henkilöresursseja ja liian vähän rahaa. Esinetutkimus saattaa vaatia yllättävän pitkäjänteistä työtä ja huomattavaa sivistystä – onko sitä museohenkilökunnalla? Hiljaista tietoa on myös hävinnyt paljon, ja kaiken maailman säästötoimissa sitä häviää yhä vain lisää. Tutkimuksessa kiinnostus on suuntautunut paljon muuhunkin, ja museoiden toimenkuvat ovat laajat, joten kun pyritään olemaan tuottavia tai edes toimeen tulevia, pitää kosia yleisöä, olla elämyksellinen ja pedagoginen jne. Nekin ovat tärkeitä asioita, mutta ehkä perustutkimus jää tässä sitten jalkoihin.


– Ulkopuolisten tutkijoiden voi olla vaikea päästä tutkimaan kokoelmia tai he eivät tiedä, että se on mahdollista.


– Akateemisen tutkimuksen ja opetuksen kiinnostus on vähäistä, painotetaan muunlaisia aineistoja ja menetelmiä. Minusta museot ovat tärkeässä asemassa, koska ne voivat nostaa esille ja julkisuuteen esineet – esitellä ne keskeisinä kulttuurista kertovina lähteinä ja kiinnostavina tutkimuksen sekä yleisemmin ”ihmettelyn” kohteina.


Monia ratkaisuehdotuksia


Tilanteen korjaamiseksi mainittiin keinoina muun muassa taloudellinen panostaminen henkilökuntaan ja apurahoihin, esineiden tuominen opetukseen, Museoliiton johdolla tehtävä selvitys- ja koulutustyö, museopoliittinen vaikuttaminen, esinetutkimuksen näkyvyyden lisääminen ja verkostoituminen. Aluksi poimintoja yliopistoihmisten vastauksista:


– Museoiden hyödyntäminen opetuksessa toisi ne opiskelijoiden tietoisuuteen ja voisi herättää kiinnostusta aineellisen kulttuurin tutkimusta kohtaan.


– Asenteiden muuttaminen on aina vaikeaa, joten mitään patenttivastausta minulla ei asiaan ole. Ehkä Artefacta ja esineiden ympärille syntynyt uusi kiinnostus (tämä kysely mukaan lukien) ovat osoitus, että myös eri tavalla ajattelevia on ammatti-ihmisissä. Muutos varmaan lähtee meiltä päin niin että luodaan jotain yhteistyömuotoja johon harrastajat, alan kaupalliset toimijat, tutkijat, ja museot voivat kaikki osallistua. Ja ehkä esinetutkimusta pitäisi alkaa opettaa kouluissa, tuoda esinekulttuuri esiin vaikkapa historian- tai uskonnonopetuksen yhteydessä. Pitäisikö viedä tutkijoita ensin kouluun kertomaan oman alansa esineistä ja kokoelmista? Saada oppilaat ensin kiinnostumaan jostain esineistä, tekemään aiheesta ryhmätöitä koulussa ja sitten vasta viedä koululaiset museoon? Etteivät kulje zombeina näyttelyn läpi saamatta siitä mitään.  Ja sitten on se fakta, että asiat jäävät mieleen, kun niihin pääsee käsiksi itse. Pitäisi olla enemmän niitä ”saat koskettaa ja käsitellä esineitä” -juttuja tai työpajoja, joissa saa itse tehdä esineitä? Akateemisesti pitäisi lobata kulttuuritoimijoita ja -säätiöitä satsaamaan esinetutkimukseen sekä tukea yliopistoissa esinetutkimuksen uutta aaltoa.


– Täytyisi muistaa, ja muistuttaa myös opiskelijoita, että ”vanhojakin” kaivausaineistoja voi hyödyntää, aina ei tarvitse uusia kaivauksia.


– Henkilöstöpolitiikalla: ne kokoelmien vastuuhenkilöt, jotka ovat eivät koe olevansa asiakaspalvelutyössä ulos museosta, ja tilalle ihminen, joka osaa työnsä.


– Esinetutkimukseen voi innostaa se, että aineistojen saatavuus on parantunut digitoinnin myötä. Digitointityö jatkuu ja aineistoja tulee koko ajan lisää. Esinetutkimusta tarvitaan käytännön museotyössä ja sen tulokset kiinnostavat myös yleisöä.


Seuraavaksi poimintoja museoihmisten vastauksista:


– Tilanteen korjaamiseksi tarvittaisiin lisää henkilökuntaa perusluettelointityöhön.


– Jos museoalan tulevaisuus halutaan turvata osaamisen näkökulmasta, olisi kiireellinen tehtävä esittää esim. Museoliitolle yhteistyötä selvityksen laatimiseksi esinetutkimuksen tilasta, koulutuksesta ja tulevaisuudesta esinekokoelmia vaalivien museoiden tulevaisuutta silmällä pitäen. Selvityksen perusteella kenties voisi laatia perustellun aloitteen koulutuksen kehittämiseksi eri kulttuuriperintöoppiaineiden näkökulmista. Olisi erittäin perusteltua myös lähestyä tämän kyselynne tulosten jälkeen, yllämainittuja näkökulmia unohtamatta, OKM:n johtamaa museopoliittista työryhmää – jos esinetutkimuksen merkitys siellä pääsee unohtumaan, ei museoiden tulevaisuuden osaaminenkaan ole turvattu.


– Museoiden ja yliopistojen väliset yhteydet tiiviimmiksi, esinetutkimukseen liittyvää koulutusta myös museoammattilaisille. Museokokoelmien luettelointiaste nousuun ja kokoelmat läpinäkyvämmiksi (ennen kaikkea resurssikysymys). Esinetutkimukseen liittyvien julkaisujen kääntäminen suomeksi (vaikka englantia osataan, saa suomennos aina enemmän huomiota). Esinetutkimuksen museopoliittinen nostaminen (Museoliitto avainasemassa, esim. museoiden kokoelmiin kohdistuvan esinetutkimuksen säännöllinen palkitseminen).


– Korjausehdotuksiksi en keksi muuta kuin uusien henkilöiden pätkätyökokeilut: ehkä jollain tämä juttu kolahtaa. (Meidän talossa tosin ei oteta yhtään ketään edes pätkähommiin kokoelmatöihin.) Julkisuutta tälle työlle kaivattaisiin myös, miten ja missä, en nyt ehdi miettiä. On vaikea kiinnostua työstä, joka on näin näkymätöntä. Esinetutkimustyö tehdään kulisseissa ja hyödynnetään niissä näyttävämmissä projekteissa.


– Museokentällä on kuitenkin pyrkimyksiä tuoda kokoelmatyötä enemmän näkyville, mistä kertovat esimerkiksi merkitysanalyysin ja poistoproblematiikan pohtiminen viime aikoina.


– Osaavalla työvoimalla ja verkottumisella. Parastahan olisi, että museon henkilökunta voisi tutkia kokoelmia (tai miksei ohjata esinetutkimusta), silloin kokonaiskäsitys kokoelmista ja esineiden, lahjottajien jne. suhteesta toisiinsa, on parempi. Ei toki sulje pois yliopistotutkimusta, jossa voitaisiin keskitytä hyvinkin spesifeihin kysymyksiin.


– Tilannetta on vaikea korjata, mutta yksi vaihtoehto olisi yhteistyö kolmansien osapuolien kanssa. Museoammattilaiset pelkäävät menettävänsä oman työnsä tämän seurauksena. Onko tämä todellinen ongelma?


– Esinetutkimuksen pitäisi uudistua ja tutkijoiden yrittää löytää myös keinoja, miten tutkimuksesta saadaan muokattua myös suurta yleisöä kiinnostavaa. Sekin on tärkeä arvo, jota ei voi missään nimessä väheksyä. Tämä ongelma vaikeuttanee myös rahoituksen, esimerkiksi apurahojen saamiseen.


– Jonkinlainen tutkimusaseman prototyyppi olisi hyvä, onhan näitä suuria tyhjiä tiloja kunnilla ja maaseudun kaupungeilla. Museoilla voisi olla yhteisiä laitteistoja kuten kannettavia tietokoneita, kameroja, valokuvaustaustoja ja valokuvaustelttoja. Sitten nuorelle alan opiskelijalle pitäisi paikkakunnalta löytyä mielellään ilmainen asunto läheltä museota, koska hankerahoista ei muuten jää mitään käteen. Alustava kartoitus läpi museoiden, että mitä suuria esinekokoelmia niillä on ja tulokset verkkoon.


– Olisi olennaista määritellä, mitä tarkoitetaan tutkimuksella. Esinekokoelmissa tuotetaan jatkuvasti tietoa, joka edellyttää esim. kulttuurihistorian, kansatieteen ja arkeologian menetelmien tuntemusta ja käyttämistä. Sama koskee konservointia.


– Museoiden taholta esinekokoelmien saavutettavuutta pitäisi alituisesti parantaa. Asia ei ole pelkästään museoista kiinni: myös tutkimusinstituutioissa pitäisi jonkin muuttua, mutten tunne tutkimusaiheiden valinnan käytäntöjä riittävän hyvin esittääkseni korjausehdotuksia.


–  Ongelmaan on yksi ratkaisu: museoihin lisää henkilökuntaa. Toisaalta voidaan vielä entistä tarkemmin miettiä, että mitä museoihin otetaan vastaa, vaikka tässä suhteessa onkin jo otettu pitkä askel oikeaan suuntaan nykyisten kokoelmapoliittisten ohjelmien ja esimerkiksi TAKO-yhteistyön kautta. Joka tapauksessa enemmän henkilökuntaa ja vähemmän esineitä olisi toimiva resepti.


Lopuksi poimintoja ryhmän Muut vastauksista:


– Avoimuutta pitäisi lisätä, yhteistyötä lisätä yliopistojen suuntaan, ja monesti myös työskentelytilat täytyisi miettiä esineiden käsittelyyn sopiviksi.


Museoiden ja yliopistojen yhteistyötä lisättävä


Läheisesti edellisiin vastauksiin liittyvät myös vastaukset siihen, miten museoiden ja yliopistojen yhteistyötä esinetutkimuksen saralla voisi kehittää. Keinoina esitettiin muun muassa seminaarit, esineaiheiden tarjoaminen opinnäytteisiin, tietokanta tutkimusaiheista ja -aineistoista, parempi pääsy museokokoelmiin, museoiden ja yliopistojen yhteisprojektit, yliopistotutkijat museoiden kokoelmatyötä auttamaan, harjoittelupaikat museoissa, digitoinnin priorisointi tutkimusintressien mukaan sekä yliopistollisen tutkimusyhteistyön ja -työnjaon liittäminen osaksi Takoa (Tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto), joka tällä hetkellä huolehtii vain kokoelmayhteistyöstä ja -työnjaosta. Aluksi poimintoja yliopistoihmisten vastauksista:


– Sitä on jo nyt, ainakin alueellisesti. Perustuu pitkälti henkilökemioihin eikä mitään kattavaa tutkimusjärjestelmää/yhteistyösopimusta ole. Yliopiston palvelut kelpaavat niin kauan, kun niistä ei veloiteta tai syntyvä kustannus on pientä. Vastavuoroisuus-periaate voisi parantaa tilannetta. Digitointi ja sähköiset kokoelmat sekä pääsy niihin.


– Omalla kohdallani yhteistyö on toiminut hyvin, myös museoiden kokoelmissa olleiden esineiden osalta.


– Enemmän seminaareja, joissa on avoin CFP. Museoiden johdolle kannustus edistää työntekijöiden ammatillista kouluttautumista, jotta osallistuvat seminaareihin.


– Museovirastossa kokoelmien vastuuhenkilöt ymmärtäisivät, että virkamiehenä heidän tehtävänsä on edesauttaa tutkimusta, ei jarruttaa sitä. Valokuvien käyttö täysin ilmaiseksi aina ja kaikissa yhteyksissä.


– Pro gradu ja väitöskirja-aiheissa voitaisiin suosia nykyistä enemmän esinetutkimusta edistäviä aiheita. Tämä koskee sekä etnologiaa että taidehistoriaa.


– Aineistojen äärelle on vaikea päästä. Perustutkinto-opiskeluni aikana en päässyt kertaakaan museoiden kokoelmatiloihin tai -varastoihin. Tällaiseen työhön olisi mahdollista päästä käsiksi korkeakouluharjoittelun avulla, mutta usein näitäkään töitä ei ole kaikille halukkaille tarjolla. Tänäkin päivänä (valmistuin vuonna 2013) minulle on epäselvää mitä kaikkea museoiden esinekokoelmissa on. Ehdottaisin perustutkinto-opiskelijoille vapaampaa pääsyä kokoelmatiloihin. Jos vierailut ja tutustumiset eivät onnistu kurssien ja opetussuunnitelman puitteissa, ainejärjestöt kykenevät järjestämään tulijoita yliopiston puolelta. Museoilta toivoisin halukkuutta ja aktiivisuutta näyttää kokoelmiaan tuleville esinetutkijoille.


– Ulkopuolisena tutkijana ei ole mitään helppoa keinoa selvittää mitä esineitä museolla on, koska kaikkea ei ole digitoitu, museossa on mahdollista tutkia pääluetteloa ja kortistoa, mutta jos esineen tiedot ovat puutteelliset eikä kuvaa ole, niin pääsemättä varastoon, ei voi tietää mistä on kyse. Finna.fi on tutkijalle lähteenä täysin puutteellinen, mm. kokoelmatiedot ja kerääjäntiedot puuttuvat. Jos esineet eivät ole näytteillä, pitäisi tutkijoiden pääsyä tutkimaan varastoituja esineitä parantaa. Näyttää siltä, että asiantuntemus ja tieto esineistä ei museoita kiinnosta, ne satsaavat mieluummin esineiden kuvaamiseen ja pinnalliseen digitointiin, kuin palkkaisivat tai edes tukisivat tutkijaa tutkimaan esineitä. Yhteyttä yliopistoon ei juuri ole, museoiden johdon ideologia tuntuu olevan vanhakantainen eikä linjassa sen kanssa missä yliopistolla ja tutkimuksessa mennään esinekulttuurin suhteen. Yhteistyöprojektit olisivat tärkeitä! Miksi museot eivät rahoita esim. väitöskirjoja kokoelmistaan? Nyt voidaan käyttää paljon varoja monien tehtävien ulkoistamiseen, muttei tutkimukseen. Yliopistoihmisten kautta museot voisivat luoda myös kansainvälisiä kontakteja. Yhteistyötä voisi luoda myös yliopistojen kirjastojen ja museoiden välille tutkijoiden avulla. Tutkijat ovat usein niitä, jotka tuntevat myös eri alojen harrastajia, jotka eivät useinkaan löydä tietään museoon tai joita ei museossa osata ottaa huomioon. Museoiden sisällä myös tutkijat ja konservaattorit pidetään kukin vähän erillään omissa ”karsinoissaan” vaikka yhteistyö olisi voimaa. Suomessa pitäisi myös kannustaa konservaattoreita koulutauttumaan tutkija-konservaattoreiksi.


Seuraavaksi poimintoja museoihmisten vastauksista:


– Lisää opinnäytetöitä esinekokoelmista (ulkopuolisella rahoituksella, museoilla ei ole rahaa).


– Museoalojen opiskelijoille käytännön työharjoittelua.


– Ainakin joidenkin esinekokoelmin tunteminen vaatii sellaista tietoa, jota ei yliopistoissa opeteta. Esimerkiksi rautatiehistoria. Tätä siis lisää jossakin muodossa.


– Teollisten esineiden materiaalitutkimus esim. Teknillisten yliopistojen kanssa.


– Harjoittelupaikkoja museoihin. Museologian opintojen osasuoritusmahdollisuus vapaaehtoistyönä soveltuvin osin kentällä museoalalla. Museografiasta yliopistollinen oppiaine – tai osaksi esim. museologiaa tai kansatiedettä.


– Yliopistojen laitoksilla olisi hyvä olla tietoa museoiden aineistoista ja museokokoelmien tutkimisen reunaehdoista, jotta voisivat ehdottaa niitä opiskelijoille. Museoiden pitäisi itse arvioida kokoelmiaan siltä pohjalta, että kyselijöille voisi kertoa arvion jonkun kokoelman osa-alueen käyttökelpoisuudesta tai koosta. Tätä kokoelmien läpikäyntiä pitäisi muutenkin tehdä (meillä ei sitä juurikaan tehdä) joten tämä ulkopuolisille tutkijoille tarjottavien osuuksien kartoittaminen tulisi muun arviointityön yhtenä tuloksena. Yliopistoilta tulee ainakin meidän museon esinekokoelmiin harvoin mitään kyselyitä. Satunnaisesti joku graduaiheen etsiskelijä kysyy jotain. Isoa esiselvitystyötä emme pysty tekemään tällaisiin kyselyihin vastataksemme, eli silloin vastaus annetaan ”mutupohjalta”. Jos esiselvitys vaatii enemmän kuin kysely tai pari tietokannasta + pitkäaikaisten työntekijöiden muistikuvat, emme ryhdy tekemään sitä. Paha resurssipula estää, kädet on täynnä talon omiin projekteihin liittyviä keskeneräisiä töitä. Haaveilen usein, että saisimme muutaman fiksun opiskelijan tekemään jonkun tärkeän aihepiirin pariin työtä, josta tietysti itsekin hyötyisimme. Käytännössä tällainen ei onnistu ainakaan esinekokoelmissa, joissa itse työskentelen.


– Museoiden ja tutkijoiden, niin vapaiden kuin yliopistollisten, keräilijöiden tai harrastajien sekä antiikkikauppiaiden keskinäistä yhteydenpitoa ja toimintaa pitäisi kehittää avoimempaan suuntaan. Nyt museoammattilaisten ja ko. tahojen väliset suhteet ovat polarisoituneita, vaikka kehitystäkin on toki vuosien mittaan tapahtunut. Muutenkin museoiden olisi hyvä avartaa mielipiteitään siitä, miten esinekulttuuria voidaan vaalia. Myös yksityisten ihmisten, ei vain julkisten instituutioiden, tulisi olla osallisia esinekulttuurin säilyttämisessä. Nyt museot kokevat olevansa ainoa instanssi valvomassa esinekulttuurin säilyvyyttä. On tärkeää ymmärtää, että esinekulttuuri säilyy joissakin tapauksissa jopa paremmin yksityisten ihmisten kotona, kuin museoiden varastoissa. Esinekulttuurin arvostus ei voi lähteä vain siitä, että museot ottavat koko taakan kantaakseen. Arvostusta täytyy pitää yllä myös muuten ja siihen tulee kannustaa, eikä vain määrätä ylhäältä päin, kenen kulttuurin säilyttämisessä pitää olla mukana.


– Tutkimusaiheista tulisi järjestää yhteisiä keskustelutilaisuuksia museoiden työntekijöiden ja yliopiston tutkimuksesta vastaavien henkilöiden kanssa. Museoiden tulisi sallia jo kandivaiheessa olevien opiskelijoiden pääsy kokoelmatiloihin tekemään tutkimusta. Taannoinen Artefactan masinoima esinetutkimuksen seminaari oli LOISTAVA! Yliopiston opiskelijat tulisi viedä kokoelmakeskuksiin keskustelemaan amanuenssien, intendenttien ja konservaattoreiden kanssa kokoelmatutkimuksen puutteista ja vahvuuksista.


– Museoaineistojen tulisi ehdottomasti olla paremmin saatavilla ja tutkittavissa, ei pelkästään kuvina vaan siten että niitä pääsisi henkilökohtaisesti katsomaan. Kun esinetutkimus valmistuu (julkaisu), tutkijalla puolestaan olisi vastavuoroisesti annettavaa museolle: tutkijan esineistä keräämä ja tutkima tieto pitäisi pystyä myös palauttamaan museokokoelman hyödyksi. Käytännössä esimerkiksi tutkijan tulokset liitettäisiin museoesineen luettelointitietoihin. Tutkija voisi myös osallistua museon yleisötyön toteutukseen esittelemällä tutkimustaan laajalle yleisölle siihen sopivalla tavalla (opastus, työpaja, tapahtuma). Yliopiston ja museon kannattaisi yhdessä miettiä mahdollisia tutkimuskokonaisuuksia (esim. tietyt aiheet tai esineryhmät), niin että hyöty olisi molemminpuolista. Jos museolla on tutkimattomia kokoelmia, näistä kannattaisi vinkata tutkimusta tekeviä tahoja. Museo voisi järjestää esimerkiksi samaan teemaan liittyen myös näyttelyn tai tehdä dokumentointia.


– Jonkinlainen proseminaari-pooli, jonne opiskelijat voisi laittaa nimensä ja mielenkiintonsa kohteen koskien jotain esineryhmää, aihetta tai henkilöä, joka on tehnyt tietyntyyppisiä esineitä. Samaan sovellusohjelmaan voisi laittaa museot ja muut tahot, joilla olisi jotain esinetutkimustarvetta. Yksi esimerkki on talonpoikaismaalarit ja -veistäjät, joista ei ole kunnon tutkimusta, tai minä en ainakaan tiedä. Näitä harjoitustyöpooleja eli käytännössä sovellusohjelmaa hallinnoisi yliopistot, joissa tehdään esinetutkimusta.


– Tutkijat voisivat olla tietoisempia museokokoelmien mahdollisuuksista, ja museoiden tulisi viestiä niistä enemmän. Näen, että ongelma on ennen kaikkea voimavaraongelma. Paineet näyttely- ja tapahtumatuotannossa kasvavat jatkuvasti, jolloin aikaa ei jää tutkimustyöhön. Tässä kohtaa tulisi kuitenkin oppia toimimaan verkostomaisemmin, ja ehkä hyväksyä se, että museon rooli tutkimusprosessissa painottuu alkupäähän eli dokumentointiin ja kokoelmanhallintaan kun taas yliopistotutkijan roolissa painottuu tutkimusprosessin loppupää eli analyysi.


– 1) Lisäämällä olemassa olevien kokoelmien saavutettavuutta. Keinoina Finna + luettelointitapojen yhteismitallistaminen. Tätä työtä tehdään koko ajan. Eräs keino tehostaa työtä olisi valita digitoinnin prioriteetteja tutkimusintressien mukaan. Se taas edellyttäisi tutkimusinstituutioilta suunnitelmallisuutta ja yhteistyötä museo-organisaatioiden kanssa, jotta museoissa tiedettäisiin, mitä halutaan tutkia, voitaisiin etsiä digitointiin rahoitus ja digitoida. Yksittäistä tutkijaa tai tutkimusaihetta tämä ei ehkä paljon palvelisi, mutta pitemmällä aikavälillä vaikutuksia alkaisi tulla. Tutkimuskäyttöä varten digitoitu aineisto olisi tietysti myös muiden käyttäjien saavutettavissa. 2) Yhteistyö kartutuksessa. Tutkija tai yliopisto voisi seurata, onko jokin museo nimennyt tutkimusintressiin liittyvän aiheen vastuualueekseen tallennusyhteistyö TAKO:ssa. Yhteistyössä museo voisi kantaa ainakin pääosan taloudellisesta ja hallinnollisesta kuormasta ja tutkija rikastaa asiantuntemuksellaan koottua aineistoa.


– Esinetutkimusta voisi siirtää ainakin jossain määrin yliopistoihin aihealueeseen paremmin perehtyneille tutkijoille, mikäli museoiden niukat budjetit antavat myöden maksaa tällaisesta työstä. Ilmaiseksi yliopistot tätä työtä eivät tee. Toisaalta, jos yliopisto ja museo löytävät yhteisen tutkimusprojektin, niin silloin rahan siirto ei liene välttämätöntä, ja yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia. Ehdottomasti pitäisi lisätä keskustelua museoiden ja yliopistojen välillä, jotta tällaiset yhteistyöprojektit mahdollistuisivat. Helpoiten asia lienee toteutettavissa yliopistopaikkakunnilla, joissa yhteistyötä jo on, mutta pitäisi saada myös muiden paikkakuntien museot mukaan.


– Nimettyjä yhteyshenkilöitä paikallismuseoihin eli kynnystä matalammaksi yhteyden ottoon.


Lopuksi poimintoja ryhmän Muut vastauksista:


– Jyväskylässä on muodostunut mielenkiintoinen yhteistyö K-S museon vuosittaisen (jo yli 20 v) ikoninäyttelyn ja yliopiston kulttuurintutkimuksen (prof. H. Hanka) välillä. Tässä yhteistyössä on paikkansa myös harrastajatunnistajille ja yleisöluennoille.


– Tutkijoita ja harrastajia on laitosten ulkopuolellakin.


– Yliopistoissa tulisi antaa arvoa aineistolähtöiselle tutkimukselle ja myös tukea sitä esim. antamalla opetusta näissä menetelmissä – tämän voisi parhaimmillaan järjestää yhteistyössä museoiden kanssa. Museot voisivat rohkeammin antaa aineistoja, myös järjestämättömiä, tutkijoiden ja opiskelijoiden käyttöön ja käyttää aktiivisesti tutkijoita kokoelmatyönsä tueksi. Esinetutkimukseen tulisi panostaa esim. varaamalla henkilökunnan työresursseja tutkijoiden tueksi, ohjaamalla ja aktiivisesti hakemalla varoja tutkimuksen toteutukseen ja julkaisemiseen.


Esinetutkimuksen maksullisuus ei merkittävä ongelma


Vastaajista vain viisi vastasi, ettei tutkija saa kaikkia tarvitsemiaan esineitä tutkittavakseen maksutta. Nämä pääosin esinekokoelmia hallinnoivat vastaajat antoivat muun muassa seuraavia tietoja:


– Kustannukset riippuvat siitä, missä esineet konkreettisesti sijaitsevat. Osa esineistä on varastoituna ja esineiden hakeminen sekä etsiminen varastosta vie suhteellisen paljon aikaa. Usein esineen kunto on tarkistettava tai sitä on puhdistettava, joten yhden esineen tuottamiseen tutkijalle tarvitaan tapauksesta riippuen 3–4 henkilön työpanosta.


– Siinä tapauksessa, jos pitäisi tutkijan puolesta esim. digitoida aineistoja jne. tehdä toimenpiteitä, jotka aiheuttavat huomattavasti työtä museon henkilökunnalle, olisi varmaan tarve saada jotain korvauksia. Jos tutkija tulee paikan päälle tutkimaan, ei siitä luonnollisesti mitään laskuteta.


– Yleensä tutkija saa esineet maksutta, mutta koska kysymyksessä on sana ’kaikki’, niin se sulkee ulos kaikki esineet, jotka kuuluvat toisen museon kokoelmiin tai ovat yksityisessä omistuksessa. Yleensä näistä tapauksista selvitään enintään matka- ja/tai yöpymiskustannuksin.


Lisäksi eräät vastaajat, jotka ilmoittivat, että esineet saa maksutta, antoivat arvokkaita lisätietoja, joista käy ilmi, että kustannuksia syntyy vähintäänkin museolle ja usein myös asiakkaalle (erityisesti valokuvista):


– Ongelma ei ole välttämättä, että tutkijan pitäisi maksaa vaan se, että esineiden saavutettavuutta heikentää museoiden rahapula ja säästöt. Esineaineiston digitoinnin luullaan parantaneen saavutettavuutta, mutta tutkija ei saa kaikkia tarvitsemiaan tietoja netistä silti. Täydet tiedot esineistä ja kaikki kuvat voivat olla vain museon henkilökunnan saavutettavissa Musketissa tai muussa tietokannassa. Tutkijan pääsy aineistoon on aina rajallista. Digitoinnin myötä myös esinekuvien saanti on laitettu maksulliseksi kaupalliseen tapaan. Se tarkoittaa, että kun jotain tekstiä tutkiva voi julkaista artikkelin ja voi lainata vapaasti tekstiä, niin esinetutkija voi joutua maksamaan maltaita kuvista museolle, että voi yleensä julkaista artikkelinsa. Digitoinnin yhteydessä esinekuvia on usein teetetty ilman tutkijan paikallaoloa, joten kuvissa ei välttämättä edes näy esineen tärkeät yksityiskohdat. Tutkija joutuu joko tutkimaan esineitä vaillinaisista kuvista tai sitten anomaan pääsyä varastolle tai näyttelyyn ottamaan itse kuvia, ja kuvien ottaminen asettaa omia vaatimuksia kuvauspaikalle ja ajalle, ja vie tietysti aikaa esineen varsinaisesta tutkimuksesta.


– Julkaisemista haittaavat poskettoman korkeat valokuvien käyttömaksut. Kuvat jäävät käyttämättä.


– Joskus ammattikuvaajien työstä on maksettava nimellinen korvaus.


– Myös opiskelija joutuu maksamaan opinnäytetöihin tulevista kuvista. Mielestäni tietty määrä kuvia voisi olla ilmaisia ja vasta tämän jälkeen opiskelijalta voisi pyytää alennettua maksua.


– Työntekijä joutuu tulemaan kyseiseen museorakennukseen / varastotilaan mahdollisesti omalla kustannuksellaan jopa toiselta paikkakunnalta. Jos esim. kotiseutumuseon palkkaus on kytketty museon aukiolotunteihin, ei tutkijakäynnistä pysty laskuttamaan, ellei tutkija suostu maksamaan esim. pääsylippua ja opastushintaa (tämäkin on hankala, jos on ICOM kortti ja tekee työtä joka hyödyttäisi kyseistä museota). Esim. 1 kpl väitöskirjaa museon kirjastoon.


– Museon henkilökunnan työaikaa kuluu esineiden esille ottamiseen ja tutkijan auttamiseen kokoelmatiloissa. Omassa museossani siitä ei ole toistaiseksi laskutettu, mutta on mahdollista, että tulevaisuudessa museon johto haluaa jotain korvausta asiantuntijatyöstä.


– Periaatteessa nykyisin pitäisi jonkinlaista maksua periä. Toisaalta katson, että usein tutkimus edistää museon omaa esinetutkimusta ja tietoisuutta.


– Museolle aiheutuu kustannuksia esineen paikantamiseen ja siirtämiseen käytetystä työajasta. Käytännössä kuluja ei ole peritty tutkijoilta, koska kysyntä on varsin pientä.


– Tutkijat saavat aineiston pääasiassa maksutta, koska tutkimus hyödyttää museota. Jos kokoelmien saattaminen tutkittavaksi vie museon resursseja kovasti, silloin toki laskutetaan.


– Laitteistot, puhdistusaineet ja välineet, tutkijan palkka, esinesiirrot ja esinevakuutukset.


– Esineaineiston kaivaa esille konservaattori ja pakkaa sen tutkimuksen jälkeen. Esineet saattavat vaatia konservaattorin työpanosta käsittelyn ajan, mikäli kyseessä on iso/hauras jne. esine. Esim. 1800-luvun alkupuolen naisen puku tai ryijy.  Tutkimus sitoo konservointityövoimaa muista tehtävistä pois.


– Museon tutkijan esityö (sopivan aineiston selvittäminen, mahdollinen taustatutkimus, kokoelmalogistiikan koordinointi). Esineiden logistinen käsittely (esim. museomestari, museoavustaja). Säilytyspakkausten purkaminen ja uusi pakkaaminen (konservaattori/museoavustaja/museomestari). Vierailevan tutkijan avustaminen (tutkija/konservaattori). Konservaattorin tekemä kuntokartoitus/ennaltaehkäisevä konservointi.


– Ennen kaikkea työajan käyttöön liittyviä kustannuksia. Jos tutkimus kuitenkin lisää tietoa kokoelmista, en näe aiheelliseksi laskuttaa siitä. Oma museoni ostaa kokoelmien säilytyspalveluita ulkopuolisilta tahoilta, ja tästä voi joskus seurata kustannuksia, samaten jos tarvitaan konservaattoria. Tutkimuksesta saatavan hyödyn ja tarvittavan työmäärän (esim. aineiston laajuus, kuljetustarpeet yms.) suhde joudutaan aina erikseen miettimään, joskus voi olla tarvetta jakaa kustannuksia. Ulkopuoliset eivät välttämättä aina ymmärrä, että esineiden ottaminen esille merkitsee muutakin kuin vain nostamista hyllystä vieressä olevalle pöydälle.


Esinetietojen lisääntynyt digitaalinen saavutettavuus (kuten www.finna.fi) helpottaa esinetutkimusta muttei korvaa sitä


Varsin yleisesti vastaajat toteavat, että Finnan tiedot ja sen käyttöliittymä ovat puutteelliset. Niiden avulla voi kartoittaa tilannetta, mutta ei tehdä varsinaista esinetutkimusta, johon pelkät kuvat eivät riitä. Aluksi poimintoja yliopistoihmisten vastauksista:


– Ainakin helpottaa perustietojen saatavuutta. Esinetutkimuksen peruslähtökohtia on kuitenkin omakohtainen tutkimus, kuvat eivät riitä.


– Tuo kokoelmia paremmin saavutettavaksi, mutta ei sinällään korvaa esineen konkreettista fyysistä tutkimista.


– Finnassa on kiinnitetty huomiota enimmäkseen visuaalisuuteen ja määrään, idea näyttää olleen saada karmeasti kivaa kamaa näytteille. Tutkijan voi Finnasta olla vaikea löytää mitään ja eri museoiden ja niiden osastojen tiedot eivät ole yhteismitallisia. Kaikissa esineissä ei ole kuvaa tai kuva on huonolaatuinen. Kuvia ei voi suurentaa kunnolla kuten monien ulkomaisten museoiden digitoiduissa kokoelmissa. Kuvaajan krediitit puuttuvat nekin. Tutkijan näkökulmasta esinetiedot, jotka Finnassa näkyvät, ovat puutteelliset. Oman alani esineistä ei näy kokoelmatiedot, eikä kerääjän tiedot yms. Eikä mitat. (No okei voi seikkailla henkilökuntanäytössä hötömölösekamelskassa mutta itse tajuan enimmäkseen itse omin käsin digitoimani esineet tiedot oikein). En tiedä oikein kenelle Finna on tarkoitettu, tutkijana haluaisin silti nähdä esineet livenä ja ne puuttuvat tiedot joudun kuitenkin hankkimaan menemällä museoon, joten Finna on pelkkä muistityökalu, josta näen esineen numeron ja jotkut perustiedot. Finna ei toimi kunnolla englanniksi, joten esineen tietojen jakaminen englanninkielisen kollegan kanssa on hankalaa. Yleensä pitää tehdä haku itse ja lähettää linkki selityksin. Olen itse epävarma myös Finnan haun suhteen, tuntuu usein, että joutuu tekemään monta päällekkäistä hakua, että saa varmasti kaikki esineet.


– Positiivisesti, mutta suurin osa museoiden varastoissa olevista kaivausaineistoista ei kuitenkaan ole digitalisoinnin ensimmäisenä kohteena.


– Korkeatasoisia visuaalisia esityksiä on yhä enemmän. Perus- eli diaaritietojen julkaiseminen myös digitoimattomista kokoelmista helpottaisi tutkimusta.


– Todennäköisesti myönteisellä tavalla, tosin on huomattava, että digitaaliset aineistot eivät sellaisenaan tarjoa valmista tutkimusaineistoa. Tutkijan on täydennettävä olemassaolevaa tietoa sekä asetettava kriittisiä kysymyksiä digitoidusta aineistosta. Ovatko esineiden taustatiedot todenperäisiä?


Seuraavaksi poimintoja museoihmisten vastauksista:


– Helpottaa huomattavasti!


– Esinetietojen digitaalinen saavutettavuus helpottaa hieman kokoelmien hahmottamista, mutta varsinaiseen tutkimukseen se ei juurikaan vaikuta. Sen olen kokoelmatyötä tehdessäni nyt huomannut, että asiantuntijuuttani kysytään nyt vähemmän, kun digitaalisten aineistojen käyttäjät, muut kuin kokoelmissa työskentelevät, esiintyvät nyt kokoelmien asiantuntijoina. Digitaaliset aineistot ovat kuitenkin vielä suppeita ja esimerkiksi luettelointitiedot esineistä hyvin vajavaisia.


– Auttaa jonkin verran, tosin enemmän ajoitettuja esineitä toivoisin Finnaan, koska ajoituksen takia useimmiten vierailen Finnassa.


– Kuitenkaan aina finnastakaan löytyvä tieto ei ole luotettavaa ja viittaan tässä – – luetteloijien tietämykseen.


– Saavutettavuus helpottaa yleiskuvan muodostamista tutkittavasta aihepiiristä. Sen avulla voi seuloa aineistoa ja valita siitä parhaiten lisätutkimuksen kohteeksi soveltuvat esineet.


– Lisääntyneinä yleisön kyselyinä. Lisääntyneinä tutkijayhteydenottoina, museoiden esinelainapyyntöinä. Toisaalta toisen museon tekemä selvitystyö auttaa erityisesti vanhojen olemattomilla kontekstitiedoilla olevien esineiden tutkimuksessa. Myös muiden pohjoismaisten museoiden digitaalisista tietokannoista on iso apu.


– Toivottavasti se tuottaisi asiakaspalautteena lisää tietoa. Yleisön kiinnostuksen lisääntyminen esineisiin olisi toivottavaa, mutta emme todellakaan pysty tätä parempaan asiakaspalveluun. Finnaan vieminen täällä museon päässä vaikuttaa tietysti siten, että kaiken sinne vietävän materiaalin julkaistut tiedot pitää tarkistaa ennen julkaisupäätöstä. Me emme ainakaan halua panna sinne mitään ihan pötyä. Eli Finnaan vieminen lisää esinetutkimuksen tarvetta.


– Se parantaa kokoelmien näkyvyyttä ja auttaa siten museotyön näkyväksi saamista. Toki se lisää myös henkilökunnan työtä, kun tutkijat saavat tietää ”piilotetuista aarteista” ja haluavat nähdä itse esineet. Finna auttaa myös museoissa kokoelmatyötä tekeviä, sillä sieltä voi löytää tietoa esineistä, joista omassa museossa tai lahjoittajalla ei ole ollut kontekstitietoja. Se auttaa myös silloin, kun täytyy päättää, otetaanko jotain tarjottua esinettä kokoelmiin vai ei – Finnasta voi hakea, onko samanlaisia jo talletettu johonkin museoon.


– Tiedon saanti ja vertailu helpottunee, mutta kuinka paljon aineistoa on Finnassa tms.  (esim. % museoesineistä).


– Finna on hyvä, vaikka onkin kirjastolähtöinen (Esim. tarkennettu haku on edelleenkin kirjastokäsitteitä täynnä ja esinekohdehaku erittäin vajavainen). Finnaan tarvitaan ehdottomasti lisää esinekohteita.


– Vaikuttaa positiivisesti, mutta esineiden äärelle pitäisi silti päästä.


– No ainakin siten, että sen kautta voi suurinpiirtein määritellä tietyn talonpoikaisesineen levinneisyyden. Hakutoiminto voisi Finnassa olla monipuolisempi ja rajaus yksityiskohtaisempi.


– Finnasta löytyvät tiedot eivät ainakaan nyt mukana olevien kokoelmien osalta riitä varsinaiseen esinetutkimukseen, koska ajoitustiedot puuttuvat ja muissakin tiedoissa on paljon puutteita.


– Periaate on hyvä, mutta todella usein Finnassa yms. esinetiedot ovat todella puutteellisia tai virheellisiä. Monesti sieltä saa hyvää tietoa, mutta pahimmassa tapauksessa sitä kautta leviää myös väärä tieto. Kokemus Finnasta ja muista vastaavista on tämän vuoksi tällä hetkellä negatiivisen puolella. (Valokuvatutkimuksen suhteen kokemus on päinvastainen.) Pitäisi vähän tarkemmin katsoa, että millä tavalla luetteloituja esineitä sinne esille pistää. Tuntuu, että museot eivät ole ottaneet tätä asiaa tarpeeksi vastuullisesti.


Lopuksi poimintoja ryhmän Muut vastauksista:


– Eikä verkossa ilmoiteta esimerkiksi sitä, mikä osa tietystä kokoelmasta on digitaalisesti saavutettavissa ja mikä ei, toisin sanoen mitä kiinnostavaa jää huomaamatta, jos katsoo vain verkkomateriaalia.


– Aivan ratkaisevasti! Esineiden käyttö tiedonlähteenä laajenee ja lisääntyy, mm. siksi että museoiden tietovarannot kontekstualisoivat esineet sekä niitä dokumentoivan kuva-aineiston (useimmiten) niin hyvin – monipuolisesti ja syvällisestikin. Selainten ja tietokantojen avoimet hakuominaisuudet sanojen ja kuvien avulla, oikein käytettyinä, laajentavat valtavasti käsitystä esineistä ja ilmiöistä ja luovat uusia yhteyksiä niiden välille. Internet tuo samanarvoisesti saataville erilaisia esinekokoelmia – yksityisiä ja museokokoelmia tietoineen. Haasteena tietenkin se, että informaatiota on saatavilla helposti ja todella paljon ja lähdekritiikin merkitys tulee kasvamaan.


Millaista esinetutkimusta pitäisi tällä hetkellä tehdä?


Vastauksista ei piirry mitään selvää linjaa, mutta uuden teollisesti tuotetun esineistön tutkimusta kaivataan useammassakin kommentissa. Aluksi poimintoja yliopistoihmisten vastauksista:


– Kaikenlaista! Itse olen kiinnostunut 1800-luvun ja 1900-luvun alun kolonialistisista kokoelmista, niitä pitäisi tutkia dekolonisoivin metodein ja yhdessä niiden kansojen kanssa, joilta ne on alun perin kerätty.


– Esineiden moninaiset ja pluralistiset tulkinnat pitäisi nostaa keskiöön. Olisi mielenkiintoista lukea projekteista, jossa olisi esitetty samaa kokoelmaa tai esineryhmää koskevia ajallisesti kerrostuvia ja muuttuvia tulkintoja. Myös erilaisten ihmisyhteisöjen erilaiset tulkinnat lisäisivät pluralismia. Liian usein museot tarjoavat vain ”ammattitulkitsijoiden” tietoa.


– Esineiden käyttöfunktiot kodeissa ja elinkaari. Perustutkimukset eri esineryhmien valmistajista ja toiminta-ajoista.


– Teollisesti valmistetun nykyesineistön tutkimus oleellista.


Seuraavaksi poimintoja museoihmisten vastauksista:


– Esinetutkimusta, jonka avulla museot voisivat entistä paremmin arvottaa esineistöään ja mahdollisesti siirtää muihin museoihin tai jopa poistaa esineitä.


– Puku- ja tekstiilitutkimusta, koska puvut ja tekstiilit kiinnostavat yleisöä.


– Teollisesti tuotettujen esineiden monitieteinen tutkimus (kuluttajatutkimus, teknologian historia, sosiologia, kansatiede, taidehistoria) kaipaisi lisätutkimusta.


– Sellaista, joka liittäisi esineet niiden kontekstiin – käyttöön, käyttäjään, käyttöajankohtaan, valmistajaan; esineen, sen materiaalin ja mallin tyypillisyyteen tai epätyypillisyyteen jne. Esineet eivät saisi jäädä vain tallentumaan jälkipolville ilman tietoa niiden merkityksestä käyttöyhteyteensä.


– Rohkeaa, yleistajuiseksi muokattavaa ja konkreettisesta esineestä laajempiin asiayhteyksiin avartuvaa.


– Mielestäni merkitysanalyysin tekeminen oman kokoelman ydinesineistä olisi tärkeää.


– Vanhojen maaseudulla tehtyjen kirkkomaalareiden huonekalujen tutkimusta, aseseppien työn tutkimusta, maaseudun veistäjien ja maalareiden esineiden tutkimusta, erilaisten maaseudun tekstiilien tutkimusta ja hevosten kirkkovaljaiden ja niihin liittyvien koristeiden tutkimusta.


– Aivan perustutkimusta. Se on museoiden kivijalkaa!


– Mahdollisimman ennakkoluulotonta ja innovatiivista. Perinteinen arkeologinen ja kansatieteellinen esinetutkimus hallitsee yhä ihmisten mielikuvia, mitenkään näitä tieteitä halveeraamatta, nyt tarvitaan jotakin muuta. Teollisesti tuotettua esineistöä pitäisi tutkia erityisesti, jo senkin takia, että saataisiin jonkinlaista perspektiiviä siihen, mitä museoiden ylipäänsä kannattaa laajoista esinemassoista tallentaa kokoelmiinsa.


Lopuksi poimintoja ryhmän Muut vastauksista:


– Esinetutkimus voisi löytää roolin yhteisössä esim. huutokauppojen, antiikki- ja keräilymessujen tai taideteollisuuteen liittyvien oppilaitosten kautta.


– Oma alueeni on moderni muotoilu. Pitäisi todella vahvasti panostaa materiaalien ja tekniikoiden analysoimiseen ja tuotantoteknologian tuntemukseen. Sinänsä tärkeä 2000-luvun alun trendi tutkia ja tulkita esineitä kulttuurin ja ajan ”kuvana” (esine merkkinä), on vienyt fokuksen tyyliin ja ”pintaan”, esim. mikä on ajalle ”tyypillinen” esine.


Lopuksi


Kyselyn vastaukset tarjoavat monipuolisen kuvan nykyhetken konkreettisesta esinetutkimuksesta ja sen ongelmista sekä kehittämisvaihtoehdoista. Tutkimusta on vähän, ja se koetaan ongelmaksi. Ongelman ratkaisuksi tarjotaan paljon muitakin keinoja kuin sitä kaikkien ilmeisintä ja samalla vaikeinta eli resurssien lisäämistä. Esinetutkimusverkosto Artefacta hyödyntää nyt saatuja tuloksia toiminnassaan: pyrkimyksemme on edistää tässä kyselyssä ehdotettuja ratkaisuja.

 


Alex Snellman

Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori





Kuva: Suomen kansallismuseo.


Palaa otsikoihin



 
normal-size-image-placeholder

Uutiset

ISSN 2342-0146


Haluatko uutisesi palstalle?

Ota yhteyttä verkkopalvelun toimitukseen:
esinetutkimus@gmail.com

Uutispalstalla julkaistavia juttutyyppejä:


  • Arvio (kirja-, näyttely- tai muu arvio)
  • Kolumni (kantaaottava, poleeminen kirjoitus)
  • Muistokirjoitus
  • Museoiden kuukauden esineet -uutinen
  • Näkökulma-haastattelu (henkilöhaastattelu esinetutkimusta painottaen)
  • Puheenvuoro (kannanotto alan ammattilaiselta)
  • Uutinen (ajankohtaisesta näyttelystä, kurssista, palkinnosta, tapahtumasta, konferenssista, seminaarista, verkkosivustosta, henkilövaihdoksesta, julkaisusta, projektista, esinelöydöstä jne.)
  • Väitöslektio


 
Tulosta sivu

Olet tässä:

Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä